Keskinkertaisuudesta ei ole kulttuurin voimaksi
Artikkeli 4/1993

Anneli Kauppinen

Keskinkertaisuudesta ei ole kulttuurin voimaksi

Jaakko Tapaninen puhuu totta. Voi miten totta hän puhuukaan! Äidinkielen käytöllä ja kirjallisuudella ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole arvoa, joka sille kuuluisi. Toisaalta Tapaninen kärjistää. Hänen näkökulmansa on tahallisen korkeakulttuurinen. Hän näyttää ne mahdollisuudet, joita Suomen ja Yhdysvaltain koulujärjestelmä voi parhaimmillaan lahjakkaalle nuorelle tarjota.

Me molemmat tiedämme, että Suomen kansa on valistunutta – ainakin sanan 1800-luvulta periytyvässä merkityksessä. Tästä todistaa muun muassa viime keväänä julkistettu kansainvälinen IEA-tutkimus, jossa suomalaiset lapset osoittautuivat keskimäärin parhaiksi lukijoiksi. USA:ssahan peruslukutaidon puute on todellinen ongelma, niin myös Saksassa ja Ranskassa.

Tapanisen puheenvuoron arvokkain anti onkin siinä, että hän paljastaa suomalaisen keskinkertaisuuden. Ei kansakuntaa viedä eteenpäin pelkästään sillä, että kaikki selviytyvät ABC-kirjastaan. Tarvitaan vahvaa sivistyneistöä, jonka kielitaito on kyllin syvä tiedon ja kulttuurin luomiseen ja välittämiseen.

On kysymys arvostuksista

On vaikea ymmärtää, miksi syvällisen kielitaidon merkitys ei monille avaudu koulussa, yliopistossa eikä vielä työelämässäkään. Me äidinkielenopettajat kyllä puhumme koulussa ja keskenämme kielen ja kirjallisuuden merkityksestä, mutta emme ilmeisesti saa näkemystämme riittävän hyvin välittymään.

Tapaninen on oikeassa siinä, että on kysymys koulun arvostuksista. Hän kertoo, että äidinkieltä (englantia) oli hänen vaihto-oppilaskoulussaan joka päivä, siis vähintään viisi tuntia viikossa, ja että myös muiden aineiden tunneilla luettiin kirjallisuutta ja laadittiin esseitä.

Meillä on lukiossa nykyisin äidinkieltä 2,7 tuntia viikossa, ja tänä aikana siis pitäisi antaa kaikki kirjallisuudenopetus. Reaaliaineet joutuvat usein tyytymään kieleltään huonoihin, maailmankuvaa latistaviin oppikirjoihin. (Viittaan tässä esim. Pirjo Karvosen tutkimukseen.) Sen enempää reaalin kuin vieraiden kieltenkään tunneilla ei kaunokirjallisuuden lukemiseen ole varattu aikaa. Uudessa tuntijaossa äidinkielen pakollisten tuntien määrä lukiossa on kaksi tuntia viikossa.

Juha Rikaman mukaan (kirjoitus tulossa Virkkeeseen nro 6/93) suomalaisessa lukiossa luetaan kolmen vuoden aikana keskimäärin 11 kaunokirjallista teosta, siis puolet siitä, mitä Tapaninen luki yhden vaihto-oppilasvuoden aikana. Olisiko Suomen tilannetta mahdollista parantaa?

Uudet tuntijaot ja koulukohtaiset opetussuunnitelmat antavat kouluille mahdollisuuden luoda nahkansa, sillä valinnaisista kursseista ne saavat päättää itse. Opetushallitus antaa vain opetussuunnitelmien perusteet. Se ei enää edes hyväksy tai hylkää oppikirjoja. Jos joku koulu siis päättää luoda itselleen vahvan kulttuuri-imagon, se voi tavoitella Tapanisen kuvaamaa mallia. (Viisi tuntia äidinkieltä viikossa koko lukion ajan merkitsisi muuten peräti yhdeksää valinnaista kurssia pakollisten kuuden lisäksi.) Kysymyshän on arvostuksista.

Ylioppilastutkinto ohjaa ja arvottaa

Tapaninen ei anna kovinkaan paljon arvoa perinteiselle ylioppilasaineelle. Jos minulla olisi valta, perustaisin heti ylioppilastutkintolautakunnan diktaattorin viran ja nimeäisin Tapanisen sitä hoitamaan. Olen näet samaa mieltä siitä, että vanhakantainen, kaavamainen otsikkoaine, alun perin reaalin ja äidinkielen yhteiskoe, ei kuulu nykyaikaan.

Onneksi aineen kaavamaisuudesta on vähä vähältä irrottu. Toissa keväänä päästiin vihdoin, yli kymmenen vuoden suunnittelun ja kokeilun jälkeen, siirtymään ensimmäisellä kirjoituskerralla uudentyyppiseen aineistokokeeseen.

Äidinkielen kokeen uudistamisen tavoitteena on ollut kaunokirjallisuuden aseman vahvistaminen ja aineistojen käyttäminen pelkkien otsikkojen asemesta. Tavoitteena on myös ollut tekstilajien eriyttäminen, niin että tuloksena olisi funktioltaan ja lähtökohdiltaan erilaisia kirjoituksia. Kun on kysymys valtakunnallisesta kokeesta ja perinteikkäästä instituutiosta, uudistusten läpivieminen on kuitenkin äärimmäisen hidasta. Ylioppilastutkintolautakunnassa ei vielä uskota, että kirjallisuudesta kirjoittaminen on arvokasta.

Viime aikoina on käyty keskustelua äidinkielen kokeen asemasta ylioppilastutkinnossa. Vaikka äidinkielen pakollisuutta aiemmin pidettiin selviönä, opetusministeriön ylioppilastutkintotyöryhmä teki yllättäen kummallisen nahkapäätöksen: kaikkia aineita ehdotettiin valinnaisiksi. Suomen Kirjailijaliiton ja Äidinkielen opettajain liiton kesäkuinen julkilausuma kokeen pakollisuuden puolesta onkin saanut tuekseen mielipiteiden vyöryn. Työryhmän ehdotuksen hätäisyydestä kielii perustelun epämääräisyys: ”–  – työryhmä ei halua nostaa mitään oppiainetta erityisasemaan esittämällä sitä pakolliseksi.” En suostu uskomaan, että äidinkielen tulevaisuudesta voitaisiin päättää tuollaisin argumentein.

Niin ihminen kuin yhteisökin on olemassa kielensä kautta

Jaakko Tapaninen edustaa uutta älymystöpolvea, joka näkee kirkkaasti äidinkielen merkityksen. Samassa Oriveden seminaarissa, jossa Tapaninen esitelmänsä piti, esiintyi myös toinen hyvän kielen puolustaja: psykohistorioitsija Juha Siltala.

Samaan aikaan kun kielentutkijat kyseenalaistavat kielen tiukkoja normeja ja tuovat esiin vapaan puhekielen lainalaisuuksia, nousee esiin hyvää kieltä arvostava sivistyneistö. Hyvää kieltä vaaditaan samalla kun sen yksiselitteinen määritteleminen käy yhä mutkikkaammaksi. Mistään ristiriidasta ei silti ole kysymys. Näen Tapanisen, Siltalan ja kielentutkijoiden tahollaan etsivän hyvän kielen kriteerejä, jotka syntyvät kielen käyttötapojen eivätkä jäykkien normien kautta.

Pahalta tuntuu, jos nuoret ihmiset ajattelevat, ettei heidän äidinkielensä riitä enää edes henkilökohtaisten tuntemusten ilmaisemiseen. Olisiko kansainvälisen nuorisokulttuurin kieli siihen luontevampi? Jos niin on, on kysymys identiteettikriisistä, joka koskee myös oman kulttuurin arvostusta.

Olen huolissani siitä, että Euroopan yhdentymiskeskustelussa on kovin vähän puhuttu kielestä ja kulttuurista. Koko keskustelun tasohan on Suomessa ollut huono, ja sekin on koskenut lähinnä teollisuutta, kauppaa ja maanviljelyä – ja tietysti termejä ja niiden lyhenteitä. Demokraattiseen päätöksentekoon ajattelen kuuluvan, että kansalle annetaan tietoa sen omalla kielellä. Miksi siis Maastrichtin sopimuksen suomennosta saatiin odottaa näin kauan? Tanskassa sitä jaettiin kansalle omalla kielellä satojatuhansia kappaleita ennen kuuluisan äänestyksen toimeenpanoa. Meillä on ilmaiseksi saatavissa vain sopimuksen lyhennelmä, sekin Eurooppa-lehden liitteen heikkolaatuinen kopio.

Tämänsyksyisellä Brysselin-matkallamme kuulimme huolestuttavia huhuja: suomalaisilta oli aulakeskusteluissa jo kyselty, eikö ruotsin kieli riittäisi viralliseksi kieleksi Suomellekin EY:ssä.Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistuttaa. Eikö hallinnon kieli enää olisikaan kansan oma äidikieli? Tulisiko kielestämme vähäinen reuna-alueen jäänne. Suomella olisi kyllä EY:n jäsenenä muodollisesti mahdollisuus vaikuttaa kielipäätökseen, sillä se tehdään ministerineuvostossa yksimielisesti. Mutta koskaan ei tiedä, miten vahva on aulailun voima.

Jaakko Tapanisen puheenvuoro on harvinainen ja upea äidinkielen puolustus. Hän osoittaa, että kirjallisuudenopetus on korkeatasoisen koulutuksen välttämätön perusta. Kirjallisuus näyttää asiat toistensa kautta. Vain kirjallisuuden avulla voi oivaltaa, mitä syvällinen kielenkäyttötaito oikeasti on.

Nielaisen harmini siitä, että Tapanisen näkemys ei ole syntynyt suomalaisessa koulussa. Tämän jälkeen on joka tapauksessa helpompi puhua äidinkielen puolesta.
Anneli Kauppinen