Paikannimiä tarvitaan paikkojen yksilöimiseen ihmisten kohdatessa. Kaupungeissa näitä kohtaamisia ja nimenkäyttötilanteita on paljon, joten nimistöntutkimuksella on kaupunkinimistössä kiinnostavia aiheita. Vuonna 2001 alkanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ja viiden yliopiston yhteinen kaupunkinimistön tutkimushanke on tuonut julki uutta tietoa alalta.

Terhi Ainialan toimittamassa kirjassa Kaupungin nimet on kymmenen tutkielmaa kaupunkinimistöstä. Seitsemän kirjoittajista on kaupunkinimistöä opinnäytetöissään tutkineita yliopisto-opiskelijoita ja kaksi heitä ohjanneita professoreja. Ainialan oma artikkeli esittelee kokoavasti kaupunkinimistön tutkimuksen periaatteita ja tuloksia.

Kaupunkinimistö jakautuu virallisiin ja epävirallisiin nimiin. Virallisia nimiä ovat muun muassa kadunnimet ja yritysten ”oikeat” nimet. Niiden lisäksi on käytössä suuri määrä epävirallisia nimiä, jotka ovat nimenkäyttäjien itse antamia. Niistä enimmät on muodostettu virallisen nimen pohjalta (Venlis ’Venlankatu’, Pyllymäki ’Myllymäki’). Toiset on annettu vailla nimeä oleville paikoille, kuten keskeisille kadunkulmille ja muille hengailumestoille (Mummokurbi ’eräs skeittipaikka’), joista on ollut tarvetta puhua.

Virallisten ja epävirallisten nimien raja ei kuitenkaan ole jyrkkä. Perinteiset paikannimethän ovat syntyneet epävirallisina niminä, ja monet niistä on otettu viralliseen käyttöön. Toisaalta esimerkiksi jonkin kaupan virallisen nimen muuttuessa vanha nimi voi jäädä epäviralliseen käyttöön.

Ainialan mukaan nimenkäyttäjät eivät ”luokittele nimiä virallisiin ja epävirallisiin”, mutta ei kuitenkaan tarkoita tällä sitä, että eroa ei tiedostettaisi. Hän jatkaa, että puhuja voi käyttää eri konteksteissa samasta paikasta virallista nimeä ja useaakin epävirallista nimeä (Kannelmäki, Kantsu, Mafiamesta). Tietyn piirin tunteman nimen valinnalla voi osoittaa identiteettiä ja yhteisöllisyyttä.

Professori Aila Mielikäinen vertailee epävirallisesta nimistöstä käytettäviä rinnakkaisia termejä. Termi puhekielinen nimi korostaa kielenkäyttäjien näkökulmaa, slangipaikannimi nimen muodostustapaa. Hän huomauttaa myös, että puhuttaessa kaupunkinimistä voi jäädä huomaamatta, että samantyyppisiä epävirallisia nimiä syntyy haja-asutusalueillakin - tosin kaupungeista lähtöisin olevan mallin mukaan. ”Nimien syntyyn ei tarvita kaupunkiympäristöä vaan kekseliäitä nimenantajia ja soveliaita kohteita.”

Katja Korkalainen, Maritta Uotila, Hanna Sirén ja Anni-Marja Seppänen esittelevät Kuopion, Haminan, Pirkkalan ja Jyväskylän epävirallista nimistöä eri kannoilta. Nuoret haluavat rikkoa tuttuja kaavoja. Siksi myös uusista epävirallisista paikannimistä suurin osa on nuorison antamia. Pirkkalan Turrin uimaranta on saanut nimen Jurrila, ja jyväskyläläisopiskelijat sanovat Ambiotica-nimistä laitosrakennusta Amppariksi. Haminan keskustan marketit ovat saaneet leikittelevät väännösnimet Nuuna (’Kanuuna’) ja Kämpyrä (’Ympyrä’). Nimet voivat jäädä pian käytöstä leviämättä laajan yleisön tietoisuuteen, mutta toiset, kuten Kuopion Linuri ’Linnanlahden kenttä’, siirtyvät polvelta toiselle.

Kun maahanmuuttajat opettelevat elämään uudessa kulttuurissa ja uudessa kielellisessä ympäristössä, heidän on opittava hallitsemaan myös vieraita paikannimiä. Anu Reponen on selvittänyt helsinginvenäläisten nimenkäyttöä. On selvää, että he käyttävät eniten samoja paikannimiä kuin suomenkielinen valtaväestö, mutta erityisen merkitykselliset paikat ovat saaneet venäjänkielisiä nimiä. Niitä on muodostettu kääntämällä (Tri kuznetsa ’Kolme seppää’), lyhentämällä (Haka ’Hakaniemi’) tai johtamalla (Sjornaška ’Sörnäinen’). Jotkin niistä periytyvät autonomian ajalta asti (Bulvarnaja ulitsa ’Bulevardi’). Reposen aineistossa on myös joitakin suomen_ tai ruotsinkieliseen nimeen perustumattomia primaareja nimiä. Omaa nimistöä on varmasti syntynyt myös muiden maahanmuuttajaryhmien keskuudessa.

Professori Ritva Liisa Pitkänen keräsi nimiä Kouvolan kaupungin lähistössä 1970-luvulla ja harmittelee nyt, ettei silloin kysellyt tarkemmin kaupunkinimistöstä, kun keruuohjeissa painotettiin maalaisnimistöä. Silloisten ja uusien haastattelujen perusteella hän on pystynyt kuitenkin luomaan rikkaan kuvauksen vanhan Kouvolan taajaman nimistöstä, johon kuuluivat mm. Sementti-Koiviston talo, Halkotori ja Meijärinpussi.

Maria Yli-Kojola on tutkinut kouvolalaisten suhdetta virallisiin kadunnimiin. Vastaajat arvostivat lyhyitä ja selkeitä nimiä (Torikatu). Erikoisemmat nimet (Ritarinkierros) saivat hajakannatusta. Huonoimpina pidetyistä nimistä monet sisältävät käyttäjille hämäriksi jääviä sanoja tai nimiä (Ruskeintie). Tiedottaminen niidenkin nimien taustasta (vanha suonnimi Ruskei) varmaan parantaisi arvostusta. Ihannenimeksi valikoituu kuvitteellinen Omenakuja, mutta nimistönsuunnittelun kokonaisuuden kannalta taitaa olla parempi, että suvaitaan myös muita kuin kaikkien mielestä positiivisia nimiä.

Nimikilpailut kertovat paljon ihmisten nimistöön kohdistamista toiveista ja arvostuksista, mutta ovat tehottomia keinoja kaikki nimistönsuunnittelun vaatimukset täyttävän nimen löytämiseen. Leena Päres-Schulman on selvittänyt kaupunkilaisten käsityksiä hyvästä nimestä. Aineistonaan hänellä on ollut Espoon Matinkylän kaupunginosaan rakennetun uuden aluekeskuksen nimeämiskilpailuun (1997) tulleita ehdotuksia sekä Euroopan rakennusperintöpäivien paikannimitapahtuman (1999) yhteydessä kerättyjä tietoja. Tavalliset espoolaiset, jotka pitivät tärkeinä nimen paikantavuutta ja liittymistä muuhun nimistöön, olivat eri linjoilla kuin myyvää nimeä hakeneet alueen markkinoijat.

Kilpailun voittajaa Matinporttia yritysmaailma piti liikaa Matinkylän imagon rasittamana. Kompromissiratkaisuna alueennimeksi tuli 2001 Piispansilta vanhan Biskopsby-nimen mukaan. Kaupunkilaisille virallista alueennimeä paljon tutummiksi ovat kuitenkin tulleet tehokkaan markkinoinnin tukema kauppakeskuksen nimi Iso Omena ja sen saamat epäviralliset vastineet kuten Omppu.

Terhi Ainiala (toim.): Kaupungin nimet. SKS, Helsinki 2005.