Kaksihahmotteiset verbirakenteet uutiskielen riesana
Keskustelua 1/2015

Markus Lång

Kaksihahmotteiset verbirakenteet uutiskielen riesana

Jussi Pahikkala kirjoitti Kielikellossa 2/2014 ”etupainoisista lauseista” (ks. Lue myös), joissa finiittiverbi esiintyy liian kaukana lauseen alusta ja vaikeuttaa lauseen hahmottamista ja ymmärtämistä.

Itse haluaisin kiinnittää huomiota infinitiivirakenteeseen, jota esiintyy erityisesti uutistekstien ensimmäisessä virkkeessä. Tässäkin finiittiverbi esiintyy liian kaukana lauseen alusta. Kyseinen rakenne edustaa melkoisen vierasvoittoista ja vältettävää ilmaisutapaa, ja rakennetta voidaan pitää virheellisenä sikäli, että lauseisiin syntyy kaksihahmotteinen rakenne, kun ne luetaan paperista. Ikävä kyllä rakennetyypin yleisyys synnyttää vaikutelman, että toimittajat käsittävät tuottavansa erityisen laadukasta suomen kieltä.

Seuraavassa esimerkkejä lehdistöstä:

Helsingin kaupungin suunnitelma siirtää vanhuksia sairaaloista kotihoitoon on kokenut kolauksen (Helsingin Sanomat 4. 9. 2010).

Törkeä yritys kiristää Jenniä (otsikko, Iltalehti 23. 9. 2010).

Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama päätös lähettää humanitaarinen avus­tussaattue Itä-Ukrainaan on herättänyt huomattavasti enemmän pelkoa Venäjän sotilaallisesta hyökkäyksestä kuin nostattanut hurraa-huutoja (Helsingin Sanomat 13. 8. 2014).

Vantaan viranomaisten päätös kieltää asukkaiden lapsille Kilterinmäkeen rakentama luistinrata puhuttaa tuhansia ihmisiä sosiaalisessa mediassa (Helsingin Sanomat 6. 1. 2015).

Israelin hallituksen päätös jäädyttää veromaksut palestiinalaishallinnolle sai maanantaina paljon arvostelua (Helsingin Sanomat 6.1.2015).

Lukiessaan näitä lauseita lukija olettaa joka kerran, että suunnitelma, yritys tai päätös on lauseen subjekti, sitä seuraava verbi on lauseen predikaatti ja seuraava nomini on lauseen objekti. Lukija hämääntyy, koska lauseen objekti vaikuttaa olevan väärässä sijamuodossa: ”Putinin julistama päätös lähettää humanitaarisen avustussaattueen Itä-Ukrainaan – –.”

Lukijan hahmotus on sikäli väärä, että lauseen predikaatti seuraa vasta paljon myöhemmin (on herättänyt) ja sillä on oma objektinsa (pelkoa). Verbimuoto lähettää ei siis olekaan aktiivin indikatiivin preesensin yksikön III persoona vaan I infinitiivin lyhyempi muoto. Väärä hahmotus johtuu siitä, että tietyillä verbeillä nuo muodot kirjoitetaan samoin eikä jäännöslopuketta merkitä kirjoituksessa.

Viidennessä esimerkissä sekaannus syntyy helpoimmin. Lauseke ”hallituksen päätös jäädyttää veromaksut palestiinalaishallinnolle” vaikuttaa aluksi moitteettomalta: päätös on subjekti, jäädyttää predikaatti ja veromaksut objekti. Vasta jäljempänä paljastuu, että lauseen predikaatti onkin sai ja objekti on arvostelua. Silti myös veromaksut on objekti, mutta se ei liitykään lauseen pääverbiin vaan infinitiivimuotoon.

Kun toimittaja lukee kirjoittamansa lauseen itse ääneen, hän tietää ennalta, mikä on lauseen finiittiverbi. Uutisen kirjoittaja ei kuitenkaan ajattele tuotostaan sellaisen lukijan näkökulmasta, joka ei tiedä, miten lause jäsentyy. Niinpä lukija alkaa jäsentää lausetta väärin ja joutuu sitten korjaamaan hahmotustaan perin juurin ja lukemaan lauseen ehkä useita kertoja uudestaan. Tämä haittaa olennaisesti viestin välittymistä.

Nominin ja I infinitiivin muodostama rakenne ei tietenkään ole suomen kielelle vieras, vaan infinitiiviä voidaan käyttää nominin määritteenä:

Nämä marjat ovat hyviä syödä.

Hänellä oli kova halu lähteä mukaan.

Kun infinitiivimuotoon liitetään objekti, rakenteesta tulee kuitenkin raskas ja monihahmotteinen, varsinkin jos finiittiverbiin liittyy vielä oma objektin­sa.

Uutiskieleen pesiytynyt rakennetyyppi edustaa ilmeisen vierasvoittoista sanontaa, joka jäljittelee ruotsin ja englannin ilmaisutapaa: beslutet att skicka ett objekt, the decision to send an object. Näissä kielissä tuo rakenne voi esiintyä ennen lauseen finiittiverbiä, koska jäsennys säilyy yksiselitteisenä. Kokoamani esimerkit ovatkin sikäli yllättäviä, ettei niitä ole kaikkia käännetty vieraasta kielestä vaan osa on alun pitäen kirjoitettu suomeksi.

Havainnollinen esimerkki löytyy myös joukkoviihteestä: elokuvannimi Lupa tappaa ei olekaan alkukielellä A licence kills vaan Licence to kill. Ehkäpä Tappolupa ei ilmoita James Bondin valtuuksia riittävän viehkeästi.

I infinitiivin sisältävä rakenne vaikuttaa suomenmyötäiseltä silloin kun infinitiivimuoto esiintyy lauseessa finiittiverbin jälkeen:

Tilaajalla on oikeus teettää muutostöitä.

Ei minulla ole aikaa toimia minään lapsenvahtina.

Pääosa Aarni Penttilän kieliopin (§ 325) ja Ison suomen kieliopin esi­merkeistäkin (§ 506) on tällaisia, ja seuraavanlaiset edellis­asemaiset esimerkit vaikuttavat teennäiseltä kielenkäytöltä:

Aikomukseni matkustaa maalle raukesi.

On tunnettua, että taito käyttää oikein vierasperäisiä sivistyssanoja on vähäinen.

Vapaus pitää kauppaa auki ei tietystikään merkitse pakkoa pitää kauppaa auki.

Jotkin esimerkkilauseet kuitenkin vaikuttavat kyseenalaisilta elleivät aivan virheellisiltä silloin kun I infinitiivi siirretään finiitti­verbin edelle:

?Hyviä syödä nämä marjat ovat.

?Kova halu lähteä mukaan hänellä oli.

Nähdäkseni voitaisiin ainakin suosittaa, että nomini–infinitiivi-rakenne esiin­ty­köön ainoastaan lauseen pääverbin jäljessä, jos rakennetta on välttämättä käytettävä. Useinhan asia voidaan muotoilla paljon selvemmin, vaikka se edellyttääkin hiukan vaivannäköä:

Israelin hallitusta arvosteltiin maanantaina laajalti, kun se lakkasi tilittämästä veromaksuja palestiinalaishallinnolle.

Vantaan viranomaiset kielsivät luistinradan, jonka asukkaat olivat rakentaneet lapsilleen Kilterinmäkeen. Tuhannet ihmiset ovat keskustelleet päätöksestä sosiaalisessa mediassa.

Kuvaamastani rakennetyypistä on muutakin haittaa: kun lukija on tottunut jäsentämään rakenteita vierasvoittoisesti, hän tulee lopulta tahtomattaan soveltaneeksi väärää jäsennystä myös moitteettomiin otsikoihin: ”Hoitajan idea säästää miljoonia euroja” (Helsingin Sanomat 12. 1. 2015). Olisiko tämä englanniksi ”A nurse’s idea saves millions of euros” vai ”A nurse’s idea to save millions of euros”?

Viime kädessä kysymys on eettinen: kirjoittavatko toimittajat uutisia itselleen vai lukijoilleen?

Markus Lång
Kirjoittaja on tietokirjallisuuden toimittaja ja suomentaja.