Itse-pronominin genetiivin käytössä
Artikkeli 4/1989

Matti Sadeniemi

Itse-pronominin genetiivin käytössä

Setälän lauseopissa on kaksi itse-pronominin genetiivin käyttöä määrittävää kohtaa, nim. § 85, muist. 5: ”Itse pronominin genetiivi tavataan ainoastaan postpositioiden seurassa. Esim. Tämän teen itseni tähden. Olette tuottaneet itsellenne turmion itsenne kautta.” ja § 91, III, muist. 2: ”Itse sanan genetiiviä ei käytetä nominin määräyksenä, vaan sen asemesta possessiivista adjektiivia oma. Esim. Tämä on minun oma kirjani. Ottiko hän sinun oman hevosesi?

Nämä säännöt ovat liian ahtaat, kuten Hakulinen (Suomen kielen rakenne ja kehitys II s. 281 alamuist.) ja Kettunen (Hyvää vapaata suomea 144) ovat huomauttaneetkin. Seuraavassa huomioita itse-pronominin genetiivin käytöstä nykysuomessa.

Ensiksi tapauksia, joissa itse esiintyy substantiivisena refleksiivipronominina. Genetiivi saattaa viitata

1. agenttina agenttipartisiippiin, esim. Itsensä valitsema kielikriminalisti (? J. J. Mikkola). Tällöin on kysymys refleksiivisestä toiminnasta: itse-pronominin tarkoite on sekä tekijänä että kohteena. Konstruktio on harvinainen: tavallisestihan sanotaan itsensä hirttänyt t. hirttäytynvt mies, ei itsensä hirttämä mies. Oma-sanan käyttö ei tässä tapauksessa tule kysymykseen. – Ei-refleksiivisenä konstruktio ei tunnu luontevalta, vaikka sitä saattaakin tavata: Leo Harmajan suomentamaan J. Conradin Kansantalouspolitiikka-teokseen liittyvässä sanastossa on verschuldete Armut käännetty itsensä l. oma aiheuttama köyhyys. – Näissä jälkimmäisissä tapauksissa oma-sanan käyttö epäilemättä on ainoa suositeltava.

2. agenttina passiivin I partisiippiin, esim. Tässä asiassa jäät itsesi tuomittavaksi. Hän ei tyytynyt muiden vastauksiin, vaan asetti itsensä vastattavaksi kysymyksen. Edellisessä lauseessa on jälleen kyseessä refleksiivinen toiminta, jälkimmäisessä sen sijaan ei. Oma-sanan käyttö passiivin I partisiipin ohella ei tunnu mahdolliselta; jos siis tällöin on tarvis painokkaampaa viittausta kuin pelkän suffiksin antama, ei ole muuta keinoa kuin itse-sanan käyttö. Yhtyisin siis tässä Kettuseen, joka (mp.) pitää jälkimmäistäkin esimerkkilausetta hyväksyttävänä.

3. nen-loppuiseen adjektiiviin, esim. Jokainen suure on itsensä suuruinen (L. T. Nevanlinna). [Korppikotka] arvioi itsensä ja herkkupalan välisen etäisyyden (Maapallon eläimistö).

4. postpositioon, kuten Setälä em. Lauseopin kohdassa mainitsee: Tämän teen itseni tähden. – Eräisiin postpositioihin saattaa liittyä myös oma-sana, esim. omasta puolestani, omassa sisässäni – muisto niiden substantiivisyntyisyydestä.

5. objektiivisena genetiivinä verbaalisubstantiiviin, esim. itsensä halveksunta, kunnioittaminen, yliarviointi; itsensä kiduttaja. Oma-sanalla ei ole refleksiivistä merkitystä: oma halveksunta kohdistuu muihin. Jos verbaalisubstantiivi kuitenkin on saanut pregnantin merkityksen, siihen saattaa liittyä omakin: Hän on itse oma arvostelijansa (= kriitikkonsa). – Objektiivista sävyä on myös sanonnassa olla itsensä herra; vrt. oma herransa, joka ei tunnu aivan synonyymiselta.

6. possessiivisena genetiivinä oma-sanaan: Ette ole itsenne omat (Martta Kaukomaa). Tämä lienee ainoa tapaus, jossa refleksiivisen itse-pronominin genetiivi normaalityylissä esiintyy puhtaasti possessiivisena; muutoinhan sen tilalla on oma. Runokielessä saattaa tavata muunlaistakin possessiivista genetiiviä, esim. – – mahdit maasta, vallat veestä, itseni ikuiset veljet (Leino). Vaahti päällä, meto alla, ympäri hopeapäärme; itsesi onneksi juo (Haarla).

Setälän sääntöjen sanamuoto ei viittaakaan muihin kuin edellä kosketeltuihin tapauksiin, joissa itse esiintyy vailla samassa sijassa olevaa pääsanaa. Kuitenkin on paikallaan tarkastella myös tyyppiä a:n itsensä b.

Itse-pronominin genetiivi esiintyy substantiivisen sanan yhteydessä, joka on

1. agenttipartisiipin määräyksenä, esim. – – kärsimyksistä teki 1923 lopun hänen itsensä valitsema kuolema (V. Voionmaa). – Voidaan myös sanoa hänen oma valitsemansa kuolema.

2. passiivin 1 partisiipin määräyksenä, esim. Keskusvirastojen itsensä päätettävät tai valtioneuvoston ratkaistavaksi alistettavat asiat (Hj. Oker-Blom). Ei se ole hänen itsensä määrättävissä (Hakulinen). Kuten Hakulinen huomauttaa (mp.), oma-sanaa ei tässä tapauksessa käytetä.

3. nen-loppuisen adjektiivin määräyksenä, esim. Kukin valitsee parin, joka on hänen itsensä pituinen.

4. postposition pääsanana, esim. – – aarrehauta oli enemmän ukon itsensä sisässä (Kianto). – Postpositioiden ryhmä on laaja ja hämärärajainen (ks. kirjoitustani Vir. 1943 s. 40–, vars. s. 41, 2. kpl.). Niinpä omasta puolestani pidän hyväksyttävinä Saarimaan (Kielenopas s. 228) mainitsemia ilmauksia hänen itsensä mielestä, opiskelijain itsensä taholta; ne voidaan katsoa postpositiotapauksiksi. Tri Eeva Lindén on kiinnittänyt huomioni seuraavaan Ahon Rautatien kohtaan: ”Kyllä se täällä on asemamiehenä. – Se ei mahda olla kovin suuri virka? – On se sen itsensä mielestä suurikin.” Samoin kirjoittaa Jutikkala: – – vain työpalkka jäi heidän itsensä hyväksi. – Tietysti näissäkin tapauksissa on usein mahdollisuus käyttää oma-sanaa.

5. objektiivinen genetiivi, esim. Sonnin itsensä arvostelu (jälkeläisarvostelun vastakohtana). Oma-sanaa ei tällaisessa tapauksessa käytettäne (sonnin oma arvostelu kohdistuisi muihin).

6. subjektiivinen genetiivi, esim. – – tarinan eräät yksityiskohdat ovat hämäriä ja kaipaavat tekijän itsensä tulkintaa tai sille vertoja vetävää arvaamiskykyä lukijan taholta (Tarkiainen). Itse-sanan käytön edellytyksenä on tällöin ensinnäkin varsin tähdentävä painokkuus ja toiseksi teonnimen selvä verbaalisuus. Tapaukset lienevät harvinaisia; subjektiivisen genetiivin ohessa oma-konstruktio epäilemättä on yleisempi, esim. luonnon oma toiminta (Saarimaa).

Joitakin muunlaisiakin genetiivitapauksia näkee. Karhumäki kirjoittaa: ”[Sorsaparin] lemmekäs keskustelu käy liian arkipäiväisen käreällä äänellä. Niin arvostelelee ihmispari. – – Heidän itsensä lemmenääni lienee sointuisampi – –. ”Setälän lauseopin jaotuksen mukaan kyseessä on genetivus substantiae. Käyttö tuntuu varsin erikoiselta: normaali sanonta olisi epäilemättä heidän oma lemmenäänensä.

Puhtaasti possessiivisena ei kongruenttina attribuuttina olevaa itse-pronominin genetiiviä käytettäne, paitsi milloin se on pääsanansa edellä — konstruktio, joka ei kuulu normaaliproosaan, mutta on aivan yleinen sekä puhekielessä että kaunokirjallisuudessa. Esim. Kun joudut vetelemään sarvia itsensä vanhan isännän selkään (Karhumäki). – – hän oli kuollut itsensä kalifin suurvisiirinä (Tatu Valkonen).

Mainittakoon vielä, että itse-sanaa käytetään substantiivinakin, ja silloin siitä esiintyy myös possessiivista genetiiviä, esim. – – luon ma uuden luomakunnan / uuden itseni iloksi (Leino).

(Virittäjä 1951)

Matti Sadeniemi