Irlantilainen oppitunti
Artikkeli 2/1998

Sari Maamies

Irlantilainen oppitunti

”Viime vuosina omaa kieltä kohtaan on alettu tuntea uudenlaista kiinnostusta ja arvostusta. Sen julkinen käyttö on lisääntynyt, ja ympäri maan kouluissa ja yliopistoissa on alettu opettaa omalla kielellä. Myös aikuiset osallistuvat kielikursseihin. Viranomaiset myöntävät, että julkisten palvelujen tulisi olla saatavissa omalla kielellä, vaikka se ei olekaan aina mahdollista. Tavoitetta ovat ilmaisseet tukevansa monet viranomaistahot pääministeriä myöten.”

Tulevaisuudennäkymä vuoden 2100 Suomesta? – Ei, vaan vapaa käännös tekstistä, joka kuvaa iirin kielen asemaa 1990-luvun Irlannissa. Teksti voisi kyllä kertoa Suomestakin, joko nykyisestä tai tulevasta.¹

Irlanti ja Suomi olivat mielenkiintoisella tavalla yhteiskunnallisesti ja kielellisesti samankaltaisessa tilanteessa runsaat sata vuotta sitten. Molemmissa maissa valtaa pitävien kieli oli eri kuin väestön enemmistön, ja molemmissa maissa tämä synnytti vastustavan liikkeen, joka johti lopulta itsenäistymiseen 1900-luvun alussa. Erään arvion mukaan Irlannissa oli iirin puhujia 1850-luvulla enemmän kuin Suomessa suomen puhujia. Kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin, ja nykytilanne tunnetaan: Irlannissa iirin kieli väistyi kotien kieleksi, ja sen tilalle julkisen elämän kieleksi tuli englanti. Kouluissa iiri on yrityksistä huolimatta jäänyt yhdeksi opetettavaksi aineeksi muiden, englanniksi opetettavien, rinnalle.

Voimme siis nykyisin olla tyytyväisiä tilanteeseemme – mutta entä sadan vuoden kuluttua? Verrataan taas Irlantiin: kun iirin kieli on sadan vuoden alamäen jälkeen kokemassa uutta nousua, Suomessa on kyseenalaistettu suomenkielisen opetuksen ja tieteellisen tutkimuksen merkitys. Lyhytnäköinen taloudellinen ajattelu menee henkisten arvojen edelle. Kirjoittaako joku vuonna 2100 varovan optimistisesti suomen kielen harrastuksen uudesta viriämisestä? Tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja tehdään nyt. Opetushallituksen opetusneuvoksen Pirjo Singon sanoin voimme valita ”kansakunnan kadotuksen tai pelastuksen tien, Irlannin tien tai Suomen tien”.

Maailmalla pienet kielet ja alueelliset kulttuuripiirteet ovat nousseet mielenkiinnon kohteiksi, ja etnisyys ja ”poikkeavat” kielet ovat alkaneet vetää puoleensa uudenlaista kulttuuriturismia: erilainen kieli voi olla ulkopuolisen mielestä nähtävyys siinä missä patsaat ja kirkot. Tämä on yksi kehityssuunta. Vastakkainen linja on suurten kielten, lähinnä englannin, laajeneva ylivalta, josta monien maiden kielentutkijat ovat huolissaan.

Tässä Kielikellon numerossa puhutaan paljon kielipolitiikasta, kielen aseman tietoisesta suunnittelusta. Julkaisemme Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittisen ohjelman, joka esittää tutkimuskeskuksen näkemyksen siitä, miten kieli olisi otettava huomioon yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Ruotsalaisen, ehkä hätkähdyttävänkin näkökulman aiheeseen esittävät kielentutkijat Ulf Teleman ja Margareta Westman. Uusien läänien ja maakuntien nimistä syntynyt sekaannus on puolestaan käytännön esimerkki tietoisen nimistönsuunnittelun tarpeellisuudesta.

Kielipolitiikka on aina arvosidonnaista, ja sen arvoista voidaan ja pitää keskustella. Tärkeintä on, että kielen asemaan vaikuttavat päätökset ovat tietoisia ja että niitä tehtäessä ymmärretään, mitä niistä seuraa. Pahinta on, jos vain ajelehditaan ja päädytään sen vuoksi kielelliseen tilanteeseen, joka ei tyydytä ketään.

 

¹ Lähteenä on käytetty teosta Watching One’s Tongue. Issues in Language Planning. Liverpool Studies in European Regional Cultures 4. Edited by Máiréad Nic Craith. Liverpool University Press. 1996.

Sari Maamies