Intiaanisanastoa tyylikkäästi suomeksi
Julkaisuja 2/2013

Emilia Hämäläinen

Intiaanisanastoa tyylikkäästi suomeksi

2_13_intiaanikulttuurit_kansi.jpg

Rani-Henrik Anderssonin, Riku Hämäläisen ja Saara Kekin uunituore Intiaanikulttuurien käsikirja pyrkii tekijöidensä mukaan yhtenäistämään intiaanikulttuurien suomenkielistä termistöä ja samalla kertomaan intiaanikulttuureista suomalaisille lukijoille. Tehtävä ei ole ollut helppo. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kulttuurisanasto sisältää niin satojen alkuperäiskielien kuin valloittajienkin kielien, kuten englannin ja ranskan, sanoja. Tämä kielten ja termien sekamelska sisältää myös paljon sävyeroja, ja sopivan termin löytäminen on vaatinut paitsi intiaanikulttuurien ja intiaanitutkimuksen tuntemusta, myös ymmärrystä suomen kielestä. Tässä Intiaanikulttuurien käsikirja onnistuu hyvin.

On hienoa, että kirjoittajat ovat pyrkineet Agricolan ja Lönnrotin hengessä suosimaan termien suomenkielistä versiota. Joskus tässä mennään ehkä jopa liiallisuuksiin, kuten intiaanien kauppayhtiöiltä ostamien villahuopien (point blanket) nimityksessä. Huoville on kehitelty suomenkielinen termi pistehuopa. Nimitys juontuu huopien kokoja merkitsevistä lyhyistä viivoista huopien reunoilla (englanniksi point).  Suomeksi termi kuulostaa oudolta. Myös putkihelmistä tehdyn breastplaten suomennos rintakoruksi tuntuu hieman erikoiselta, kun kysymyksessä on kaulakoru, joka peittää rintakehää. Kyseisiä huopia voisi varsin hyvin kutsua vain villahuoviksi ja breastplatea putkihelmistä tehdyksi kaulakoruksi, mutta täytyy kuitenkin olla tyytyväinen kirjoittajien haluun luoda termeille omakielinen vastine. Toisaalta on myös perusteltua, että jotkin vakiintuneet termit ovat alkuperäiskielisiä, kuten powwow, tomahawk ja wigwam. Termien selitykset on onnistuttu pitämään tietosanakirjan tyyliin sopivan tiiviinä. Termeistä pääosa käsittelee tasankointiaaneja, mikä on ymmärrettävää tasankoheimojen tuttuuden takia.

Intiaanikulttuurien termien lisäksi teos esittelee myös suomalaiseen intiaaniharrastukseen liittyviä termejä, asioita ja ihmisiä. U-kirjaimen kohdalta löytyy esimerkiksi Ukkoskarhu eli suomalaisen intiaaniharrastuksen pioneeri Seppo Haltsonen, joka kirjoitti artikkeleja Hopeanuoli-lehteen ja järjesti lapsille ja nuorille intiaanileirejä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Kirjan lopusta löytyy katsaus suomalaiseen intiaanitutkimukseen 1700-luvulta nykypäivään. Suomen väkimäärään suhteutettuna meillä on paljon kiinnostusta, harrastuneisuutta sekä kansainvälisestikin arvostettua tutkimusta Pohjois-Amerikan intiaaneista. Ehkä me suomalaiset olemmekin Euroopan pohjoisia ”metsäläisiä”, ja sen takia koemme intiaanikulttuurit läheisiksi.

Intiaanikulttuurien käsikirja vakuuttaa asiantuntemuksellaan ja herättää kiinnostuksen Pohjois-Amerikan omaleimaisia intiaanikulttuureita kohtaan. On myös hauskaa, että käsikirjaa ei selkeästi ole suunniteltu vain tutkijoille, vaan sen selkeys ja kiehtovuus tempaavat mukaansa myös maallikon.

 

Mikä intiaani?

Intiaani-sanan alkuperä on monelle tuttu. Amerikkaan saapunut Kristoffer Kolumbus luuli tulleensa Intiaan ja kutsui asukkaita intialaisiksi (los indios). Englannin Indian ja espanjan indio tarkoittavat sekä intialaista että intiaania.

Intiaanikulttuurien käsikirjan mukaan suomen kielen intiaani on neutraali termi. Näin ei ole Yhdysvalloissa eikä Kanadassa, joissa on korrektimpaa käyttää nimitystä Native Americans tai First People. Sen sijaan Euroopassa intiaani-sanaa käytetään varsin yleisesti neutraalina terminä. Tärkein tieteellinen intiaanitutkimukseen keskittyvä konferenssi on nimeltään American Indian Workshop. Tänä vuonna konferenssi pidettiin 34. kerran – ensimmäistä kertaa Suomessa. Suomen suurin intiaaneihin liittyvä yhdistys on nimeltään Suomen intiaaniyhdistys. Se pyrkii parantamaan intiaanien ihmisoikeustilannetta.

 

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä tasankointiaanikulttuurien harrastaja.

Andersson, Rani-Henrik, Hämäläinen, Riku ja Kekki, Saara: Intiaanikulttuurien käsikirja. Kulttuurin, historian ja politiikan sanastoa. Gaudeamus 2013.
Emilia Hämäläinen