Tarkastelen kirjoituksessa sitä, kuinka kuudesti viikossa ilmestyvän iltapäivälehden Iltalehden otsikoissa nimitetään ja luonnehditaan ihmisiä. Tarkastelu pohjaa käsitykseen kielenkäytöstä valintoina. Toimittajan kuten muidenkin ihmisten on katsottava maailmaa, sen tapahtumia ja niihin osallisia ihmisiä aina jostain näkökulmasta. Kun toimittaja valitsee jonkin tavan asioiden esittämiseen, hän samalla jättää valitsematta joukon muita mahdollisia tapoja. Toimittajan valinnat vaikuttavat edelleen siihen, millainen käsitys lukijalle asioista syntyy.
Se, miten otsikoissa luonnehditaan ihmisiä, paljastaa osaltaan esimerkiksi sen, kuinka ihmisiin suhtaudutaan ja kuinka tutuiksi heidät oletetaan lukijoille. Toistuva pelkän sukunimen käyttö voi esimerkiksi kertoa asiallisesta, kunnioittavasta tai etäisestä suhtautumisesta, kun taas etunimen käyttö synnyttää vaikutelman läheisyydestä. Tutuksi oletettuun ihmiseen viitataan todennäköisesti helpommin pelkällä nimellä kuin sellaiseen, jota arvellaan lukijoille vieraaksi.
Aineistonani on noin 900 otsikkoa 18 Iltalehdestä tammikuulta 2000. Ihmisiin suoraan viittaavien ilmausten lisäksi olen tarkastellut myös luonnehdintoja eli erilaisia attribuutteja ja predikatiiveja. Olen jaotellut otsikoissa esiintyvät ihmiset viiteen ryhmään: vallanpitäjiin, viihdetaiteilijoihin, urheilijoihin, rikollisiin ja uhreihin. Esittelen seuraavaksi, miten eri ihmisryhmien edustajiin on viitattu. Keskityn vain päätuloksiin ja selvimpiin eroihin ryhmien välillä, mikä merkitsee väistämättä tutkimustulosten tietynlaista yleistämistä.
Vallanpitäjät
Vallanpitäjiin suhtaudutaan otsikoissa asiallisimmin ja kunnioittavimmin. Tästä kertoo ensinnäkin se, että heihin viitataan eniten muodollisimmalla ja etäisimmällä nimivaihtoehdolla eli sukunimellä eikä pelkkiä etunimiä juuri käytetä. Silloinkin, kun etunimiä käytetään, ne ovat yleensä lainattua puhetta tai sellaiseen rinnastettavaa kielenkäyttöä. Niiden avulla ei tuoda vallanpitäjiä lähelle lukijoita, vaan läheisyys on yleensä vallanpitäjän ja joidenkin tekstin sisäisten henkilöiden välistä. Esimerkiksi otsikossa Pentin voitonrutistus Tarjalleen tuodaan tuolloinen presidenttiehdokas etunimeä käyttämällä lähelle ennen kaikkea puolisoaan.
Virallisen asiallisesta ja kunnioittavasta suhtautumisesta on osoituksena myös se, että vallanpitäjistä käytetään hyvin vähän arvottavia ilmauksia. Eniten Iltalehdessä arvotetaan vaalien toiselle kierrokselle valittuja presidenttiehdokkaita (Tarja Halosta ja Esko Ahoa), mutta tavallisesti arvottavien ilmausten lausuja on joku muu kuin toimittaja. Varsinkin negatiiviset toimittajan omat luonnehdinnat puuttuvat otsikoista; vain ulkopuoliset voivat arvottaa presidenttiehdokkaita niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. Kuitenkin on pidettävä mielessä, että juuri toimittaja valitsee sen, mitä hän antaa ulkopuolisten lehdessä sanoa.
Vallanpitäjiin – kuten muihinkin julkisuuden henkilöihin – viitataan pääasiassa nimillä. Kuitenkin otsikoista tapaa jonkin verran myös pelkkiä yleisnimiä kuten poliisiministeri tai Turkin ulkoministeri. Tällainen nimittäminen toissijaistaa sen, kuka virkaa hoitaa.
Vallanpitäjäyksilöihin mutta ennen kaikkea -ryhmiin voidaan viitata myös jonkin instituution tai muun vastaavan kokonaisuuden nimellä (esim. kokoomus, EU, Israel). Tällöin näennäinen viittauskohde on laajempi kuin todellinen. Poliittisena toimijana tai päätöksen tekijänä voi otsikoissa olla esimerkiksi kokonainen valtio tai kunta, vaikka todellisuudessa viitataan vain osaan valtiota tai kuntaa edustavista päättäjistä (esim. Eurajoki sallii ydinjätteen sijoituksen alueelleen, Salaileeko Ranska hullun lehmän tautia?). Tällainen instituution tai muun vastaavan nimen käyttö häivyttää rajat vallanpitäjäryhmään kuuluvien yksilöiden ja – kunnan tai valtion nimeä käytettäessä – myös hallitsijoiden ja hallittavien väliltä. Vallanpitäjäryhmän tai jopa kokonaisen kansan sisäiset ristiriidat eivät pääse näkyviin, vaan ryhmä esitetään yksimielisenä ja yhtenäisenä kokonaisuutena.
Viihdetaiteilijat
Viihdetaiteilijoihin suhtaudutaan otsikoissa keskimäärin kaikkein läheisimmin ja tuttavallisimmin. Pelkällä sukunimellä viittaaminen on vähäistä, kun taas etunimen ja aineistossani harvinaisen lempinimen käyttö on yleisempää kuin muissa ryhmissä. Naispuolisiin viihdetaiteilijoihin viitataan pelkällä etunimellä kuitenkin huomattavasti useammin kuin miespuolisiin.
Viihdetaiteilijoita luonnehditaan otsikoissa enemmän kuin vallanpitäjiä, ja luonnehdinnat ovat tavallisesti toimittajan omia. Useimmiten arvottaminen on positiivista, mutta vaikuttaa siltä, että viihdetaiteilijoista voidaan käyttää myös melko epäasiallisia luonnehdintoja, kuten kauhukakara, hissukka ja hölösuu (esim. Kauhukakarat vierekkäin – Drew Barrymore muutti Leo di Caprion naapuriin). Tämänkaltaiset perusmerkitykseltään negatiiviset sanat ovat sellaisia, että niitä voi hyvässä mielessä käyttää vain läheisestä ja samalla tasolla olevasta henkilöstä. Ne voidaan siis tulkita osoitukseksi toverillisesta suhtautumisesta, mutta toisaalta niiden voidaan ajatella kertovan myös siitä, ettei viihdetaiteilijoita aina oteta kovin vakavasti ja heitä katsotaan hieman ylhäältäpäin.
Viihdetaiteilijat oletettaneen useimmiten lukijoille tutuiksi, sillä heistä käytetään melko vähän sellaisia ammatista, asemasta tai muusta vastaavasta kertovia määritteitä, jotka selvittäisivät lukijalle, kenestä on kyse. Viihdetaiteilijat myös ovat nimenomaan yksilöinä kiinnostavia, sillä heihin viitataan vain harvoin persoonan kätkevillä yleisnimillä tai kollektiivi-ilmauksilla.
Urheilijat
Urheilijoihin viitataan otsikoissa eniten sekä etu- että sukunimellä, ja melkein yhtä yleistä on myös pelkän sukunimen käyttö. Myös pelkkää etunimeä käytetään, mutta käyttötavoissa on havaittavissa eroja naisten ja miesten välillä. Naisiin voidaan viitata etunimellä kaikenlaisissa tilanteissa, kun taas suomalaisista miehistä puhuttaessa etunimillä vaikuttaisi olevan aivan erityisiä käyttötarkoituksia. Ensinnäkin miehistä käytetään etunimiä tavallista enemmän silloin, kun juttu käsittelee heidän perhe- tai muuta yksityiselämäänsä. Lisäksi etunimillä voidaan viitata moottoriurheilijoihin, jääkiekkoilijoihin ja muissa lajeissa erittäin hyvin menestyneisiin henkilöihin.
Etunimien käytön taustalla lienee toisaalta oletus, että ihmiset seuraavat jääkiekkoa, moottoriurheilua ja muiden lajien menestyjiä ja tuntevat urheilijat pelkän etunimen perusteella. Toisaalta nämä tietyt henkilöt tehdään etunimien käytön avulla lukijoille läheisiksi samastumiskohteiksi, ikään kuin ystäviksi, joiden suorituksia on erityisen mielekästä seurata. Tältä kannalta on myös ymmärrettävää, että etu- ja lempinimellä viitataan ulkomaalaisiin urheilijoihin erittäin vähän.
Kansainvälisistä kilpailuista kirjoitettaessa urheilijoista voidaan käyttää valtion nimeä tai monikkomuotoista kansalaisuudesta kertovaa nimitystä, kuten meksikolaiset. Tällainen viittaaminen häivyttää ensinnäkin rajaa urheilijoiden ja muiden kansalaisten väliltä ja saa urheilijan kohtalon näyttämään koko kansan kohtalolta. Jos esimerkiksi urheilijat eivät menesty kilpailussa, koko kansa kärsii tappion (Suomella laiha päivä). Toisekseen tällainen viittaaminen rinnastaa valtion ja urheilijat tavalla, joka saa urheilun näyttämään urheilijoiden keskinäisen kamppailun sijasta maiden väliseltä taistelulta (Sveitsin vuoro nuijia Suomi).
Rikolliset
Rikolliset ovat – kuten olettaa voikin – tarkastelemistani ryhmistä ainoita, joita yleensä arvotetaan pikemminkin kielteisesti kuin myönteisesti. Kuitenkin arvottava suhtautuminen on tutkimissani otsikoissa harvinaista; pääasiassa rikollisiin suhtaudutaan etäisen tunteettomasti. Heistä käytetään valtaosin ainakin käyttömerkitykseltään neutraaleja rikolliseksi luokittavia nimityksiä kuten surmaaja tai ryöstäjä, ammattinimikkeitä tai sellaisia neutraaleja ja etäännyttäviä perussanoja kuin mies. Erisnimiä rikollisista käytetään lähinnä vain silloin, kun rikokseen on syyllistynyt julkisuuden henkilö.
Tunteenomaisinta on suhtautuminen nuoriin rikoksentekijöihin. Heihin ei juuri lainkaan viitata rikolliseksi luokittavilla nimityksillä tai (pelkillä) etäännyttävillä sanoilla, vaan esimerkiksi heidän ikänsä kerrotaan määritteessä (Poliisi pidättänyt 12-vuotiaan pojan Bristolissa – Isoveli tappoi puolivuotiaan puukolla). Kun rikollisen kerrotaan olevan poikkeuksellisen nuori, ei suhtautuminen enää ole neutraalin etäistä vaan pikemminkin järkyttynyttä ja paheksuvaa.
Ammattinimikkeillä viitataan rikollisiin silloin, kun ihmiset eivät ole syyllistyneet rikoksiin yksityishenkilöinä vaan ammattinsa edustajina (Armeijan sopeutusohjelma nuorisovangeille ajoi karille – Vartijoille murhasyytteitä simputuksesta). Toisaalta ammattinimikettä voidaan käyttää myös esimerkiksi silloin, kun rikokseen syyllistynyt toimii johtavissa asemissa. Tällaisilta ihmisiltä edellytetään erityistä nuhteettomuutta, ja näin ollen heidän syyllistymisensä rikoksiin on uutinen, vaikkei olisikaan kyse virka-aseman väärinkäytöstä (Hakuun lausuntoja asiantuntijoilta – Helsingin opetustoimen johtaja pidätettiin virantoimituksesta). Joissain tapauksissa ammattinimikkeen käytöllä voidaan myös korostaa rikollisen oletettua poikkeuksellisuutta.
Uhrit
Suurin yksittäinen uhrien luonnehtimiseen vaikuttava tekijä näyttäisi olevan uhrin ikä: lapsiin, nuoriin ja vanhuksiin suhtaudutaan empaattisemmin kuin aikuisiin. Alaikäisistä käytetään kaiken kaikkiaan enemmän empatiaa välittäviä kuin neutraaleja ja etäännyttäviä nimityksiä, kun taas aikuisten nimittämistavat ovat päinvastaisia. Vanhuksiin viitataan suunnilleen yhtä usein empaattisesti kuin etäännyttävästikin.
Tavallisimmat empatian ilmaisemiskeinot ovat uhrin nuoreen tai korkeaan ikään viittaaminen tai erisnimen käyttö. Kun uhrin kerrotaan olevan pieni lapsi, yleensä alaikäinen tai vanhus, hänen avuttomuutensa korostuu (esim. Palovaroittimet hälyttivät, mutta kukaan ei toiminut – Pienet sisarukset menehtyivät savuun). Erisnimen käytön avulla taas uhrille annetaan kasvot ja tehdään hänet tällä tavoin lukijoille läheiseksi (esim. Alpo ja Aleksandra eivät enää leiki pihalla). Erisnimeä käytetään empatian välittämisen keinona ainoastaan lapsista. Muuten erisnimillä viitataan lähinnä vain uhreiksi joutuneisiin julkisuuden henkilöihin.
Etäistä suhtautumista taas ilmentävät aikuisista paljon käytetyt neutraalit sanat, esimerkiksi mies, nainen tai uhri. Vielä niitäkin voimakkaampi etäännyttävä vaikutus on kuitenkin esimerkiksi erilaisilla määrän ilmauksilla, sillä ne keskittävät huomion uhrien ihmisyydestä heidän lukumääräänsä (Turkissa löydetty jo yli 30 murhattua).
Etäännyttävä vaikutuksensa on lisäksi sillä, että uhrit – toisin kuin muut käsittelemäni ihmisryhmät – ovat usein otsikoissa toissijaisessa asemassa. Tällöin heihin ei viitata itsenäisillä lausekkeilla, vaan uhriin viittaava ilmaus on määritteenä tai yhdyssanan määriteosana. Uhrin sijasta huomion keskipisteenä on joku muu henkilö tai asia (Poltetun surmasta epäilty pidätettiin).
Kielelliset valinnat
Otsikoissa on käsitelty eri ihmisryhmiä selvästi eri tavoin. On tietenkin ymmärrettävää, ettei esimerkiksi rikollisiin suhtauduta samalla tavoin kuin vallanpitäjiin tai urheilijoihin samalla tavoin kuin uhreihin. Vaikka tällainen tasapäistävä käsittely ei olekaan mikään tavoiteltava ihanne, on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että lehden suhtautumis- ja nimittämistavat eivät ole ainoita mahdollisia tai ainoita oikeita. Asiat ja niihin osalliset ihmiset voi nähdä toisinkin, ja toimittaja voi kielellisten valintojensa kautta vaikuttaa huomattavastikin lukijoiden käsityksiin ja heidän asioista tekemiinsä tulkintoihin.
Kirjoitus perustuu Heidi Gröhnin pro gradu -työhön Ihmisiin viittaaminen Iltalehden otsikoissa (2001). Joensuun yliopisto.