Opettajaa naurattaa, kun Hiidenkiven päätoimittaja lopettaa äidinkielen heikkenevästä osaamisesta huolta kantavan Pää kirjoituksensa (4/2002): ”valtio valta havahtuu asiasta, varmaan vasta kun se huomaa että Isänmaan toivojen luku ja kirjoitus taidottomuus alkaa uhkaa suomen kansain välistä kilpailu kykyä!!??” Hymy hyytyy, kun hän lukee lukionsa juuri aloittaneen paperista: ”Äidin kieli on sinäänsä tosimakeeta mutta kun, sitä ollaan luettu jo ylä-asteella niin kauan voitaisi nyt lukea enemmän Matematiikkaa tai Englantia. Jota tarvitsee työssä.” Vaikka kyseessä onkin ääriesimerkki, opettaja suorastaan huolestuu: miten joku voi yhdeksän vuotta opiskeltuaan kirjoittaa näin?

Opettaja ei ole ainoa hämmästynyt. Ongelmasta ovat kirjoittaneet muun muassa Pentti Leino Ylioppilasaineita 1992 -kokoelmassa ja Erkki Lyytikäinen Virittäjässä (4/2000). Myös Kielikellon tämän vuoden toisen numeron teemana on ylioppilasaineiden nykytilanne: useimmista aihetta käsittelevistä artikkeleista huokuu huolestuneisuus tason heikkenemisestä. Kokelaat näyttävät tekevän entistä enemmän muun muassa yhdyssana-, välimerkki-, kongruenssi-, omistusliite-, pronomini- ja sanajärjestysvirheitä. Tilanne on samantapainen, jopa pahempi, peruskoulun puolella. – Tosin ero ei joka paikkakunnalla ole niin suuri, kuin maallikko helposti kuvittelee: Yli 50 % koko ikäluokasta tulee lukioon, monet siksi, etteivät pääse haluamaansa ammatilliseen koulutukseen. Lukioon eivät siis suuntaa vain parhaat.

Taso kirjavaa

Lukioon tulevien joukko on kirjavaa. Vaikuttaa siltä, että taitoerot suorastaan kasvavat. Hyvät kirjoittavat entistä paremmin. Heikot jäävät jalkoihin. Opettaja joutuu pakostakin pohtimaan, miten menetellä. Miten auttaa heikkoa kirjoittajaa, jonka vierustoveri jo kirjoittaa moitteetonta ja huoliteltua kieltä? Paljon virheitä tekevien joukkokin on sekalainen: on niitä, joilla on niin paljon erilaisia hankaluuksia, etteivät he halua opiskella, tai joilla on todellisia oppimisvaikeuksia. Virheisiin sortuvat joskus myös kiltit tytöt, joille oppiminen tarkoittaa oikeakielisyyssääntöjen ulkoa pänttäämistä. Liika yrittäminen saattaa johtaa hyperkorrektiuteen ja kankeisiin kiilarakenteisiin.

Eniten opettajaa kuitenkin harmittavat ne markkinahenkiset, jotka suhtautuvat kielenhuoltoon ylimielisesti. He osaavat mielestään riittävästi, ja heistä olisi taloudellisempaa opiskella vain valtakieliä. He ovat usein lahjakkaita, ehkä tulevia vaikuttajia, jotka kyllä vastaavat matematiikan kokeissa sujuvasti: ”Tautologialla tarkoitetaan, että totuusarvot ovat kaikilla vaihtoehdoilla totta.” Äidinkielen teksteissä he eivät kuitenkaan tahdo suostua korjaamaan edes alkeellisia yhdyssanavirheitä. Tällaisten härkäpäiden asenteiden muuttamisessa on töitä.

Useimmat heistä toki selviävät ylioppilaiksi. Jotkut mullikoivat aikansa, haraavat vastaan, mutta lopulta taipuvat ja opettelevat kirjoittamaan jotenkuten rakenteeltaan ja oikeakielisyyden kannalta kelvollista tekstiä. Yhden harjoitteleminen alkaa siitä, kun hän ilahtuu huomattuaan jonkun opettajan tekemän oikeinkirjoitusvirheen ja tulee suureen ääneen kantelemaan äidinkielen opettajalle. Toinen myöhäisheräävä närkästyy siitä, että äidinkielen opettaja itse kirjoittaa väärin rektiovirhe, vaikka pitäisi kirjoittaa reaktiovirhe. Kolmas keksii, että kirjoittaakin sukunimensä tästä eteenpäin KalLUINEN, kirjoitetaanhan myös MynäCenter ja jopa SanomaWSOY

Koulu haasteiden edessä

Koulu on siis suurten haasteiden edessä. Kaikki olisi saatava oppimaan kirjoittamisen perusasiat. Toisaalta vaikka kaikki jollain keinoin oppisivatkin kirjoittamaan japanilaisen pienellä ja Suomen isolla, se olisi oikeastaan vasta alku. Tekstin pinnan standardin mukaisuus ei vielä riitä. Opiskelijoita, myös välinpitämättömiä, on ohjattava näkemään myös muun muassa sanojen ja rakenteiden merkitykset, tekstikokonaisuus. Tavoitteena on koko tekstin huolto. Yksittäiset kirjoitusasuthan ja muotoseikatkin opiskelijat voivat tarkistaa sanakirjoista ja kielioppaista, ainakin jos heitä ohjataan niiden käyttöön.

Nykyään koulussa pyritäänkin ohjaamaan opiskelijoita kirjoittamaan tekstejä eri tarkoituksiin ja erilaisille vastaanottajille. Tekstinsä kulloisiakin tavoitteita pohtiessaan opiskelija tulee – ainakin parhaassa tapauksessa – miettineeksi, miten tekstinsä rakentaa ja millaiseen sävyyn sen kirjoittaa. Tie oikeakielisyysnormienkin hallintaan kulkee sitä kautta, että oppilaasta kasvaa kieli- ja tekstitietoinen, kieleen ja sen ilmiöihin aktiivisesti suhtautuva.

Koulun työtä tuettava

Koulu ei tietenkään yksinään voi mahdottomia, mutta jotta se voisi tehdä osuutensa, sen on saatava tukea. Jos kieliyhteisö todella on huolissaan äidinkielen taitojen heikkenemisestä, sen on osoitettava tukensa konkreettisesti. Kun parhaillaan valmistuvissa tuntijakoesityksissä ei lukioon ole suunniteltu lisättäväksi äidinkielen pakollisia kursseja, voitaisiin tarttua esimerkiksi Opettaja-lehden pääkirjoituksen (julkaistu 30.9.2002) vinkkiin opetusryhmien pienentämisestä.

Erityisen tärkeää mielestäni olisi opettajakoulutus. Yliopistojen ja Kotuksen julkaisuissaan antama jatkokoulutus ei riitä, eikä Kotuksen tai yliopistojen jatkokoulutusseminaareihin ole kaikkien äidinkieltä opettavien mahdollisuutta osallistua. Opettajille olisi siis luotava kaiken kattava ja systemaattinen jatkokoulutussuunnitelma.

Suurin ongelma on kuitenkin ala-asteen opettajien koulutuksessa: peruskoulun äidinkielen tunneista 80 % on ala-asteen opettajien hallussa, mutta äidinkielen opintoja opettajilta vaaditaan kovin vähän. Eikö kaikkien tulevien opettajien pitäisi erikoistua äidinkieleen? Äidinkielihän on keskeinen elämänhallinnan väline. Opettajakoulutuslaitoksille lankeaa suuri tehtävä. (Aiheesta enemmän muun muassa Pirkko Leinon artikkelissa Totinen paikka, Virittäjän numerossa 2/2000.)

Turhaakin huolta huomisesta?

Koulun näkökulmasta vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että opettajan on tunnettava huolta huomisesta: opettajat tarvitsevat koulutusta, ja opiskelijoiden on monenlaisten ja keskenään ristiriitaistenkin vaatimusten keskellä joskus vaikea ymmärtää esimerkiksi kielenhuollon merkitystä. Voisi luulla jopa, että kun työelämä suosii vieraita kieliä, lukiolainen vähät välittäisi pienestä äidinkielestään.

Toisaalta lähetystyöllä on kuitenkin mahdollisuuksia: Useimmat opiskelijat antavat toki arvoa vieraalle, ja esimerkiksi englannin osaaminen työkielenä on heistä luonnollista. He tuntevat kuitenkin myös oman äidinkielensä arvon, saattavat olla ylpeitä kirjakielen komeasta historiasta ja osallistuvat innokkaasti esimerkiksi termien suomennoskilpailuun. ”Vieraat kielet ovat työkaluja, oma äidinkieli on osa persoonallisuutta, ajatuksia ja tunteita”, kiteytti muuan abi äidinkielen merkityksen, ”sillä vain äidinkielellä voi todella leikitellä ja hullutella. Missään muussa aineessa kuin äidinkielessä ei kieleen suhtauduta samalla tavalla. Muissa kielissä tutkitaan asioita, joista tekstin sisältö kertoo. Äidinkielessä tutkitaan, mitä kieli itsessään meistä kertoo.”

Harva haluaisi opettajan provosoinnin jälkeenkään mennä niin pitkälle, että hylkäisi oman kielensä. Muuan 17-vuotias lukiolainen ihmetteli, miten sitten sanottaisiin kaikkine merkityksineen englanniksi esimerkiksi juhannus, vainovalkeat tai sortokausi. Toinen vastasi eri oppiaineita koskevaan kyselyyn: ”Äidinkielen opetuksessa voi olla parannettavaa, mutta se on kuitenkin ainoa oppiaine, jonka merkitystä ei kyseenalaista. Ei tarvitse kysyä: Mihin minä tätäkin ainetta elämässäni tarvitsen?”

Opettaja eli onnellisena monta päivää.

Anita Julin on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori ja suomen kielen lautakunnan opettajajäsen. Hänellä on monivuotinen kokemus ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen sensorin työstä.