Olin kavereiden kanssa parikymmentä vuotta sitten pilkkireissulla Luirojärvellä. Elettiin toukokuuta, ja hiihtokelit olivat Saariselällä mainiot. Sattuipa autiotuvalle samaan aikaan turisteja, jotka kehuskelivat saavutuksillaan. Oli valloitettu Kiilopää, Ampupää, Lupukkapää, mitä niitä päitä onkaan.

”Seuraavaksi huiputamme Sokostin”, rehenteli muuan tunturisusi. En malttanut olla vastaamatta: ”Taidanpa tästä lähteä huiputtamaan särkiä.” Painuin järvelle mormyskoineni. Minun puolestani sai ja saa suuri Sokosti – omassa ylhäisessä korkeudessaan – rauhassa vahtia tätä kivistä kairaa!

Eräs toimittaja tiedusteli vastikään, ovatko kielentutkijat panneet merkille, että kaikki tuppaa nykyään olemaan ”huippua”. Johtajat ovat huippujohtajia, kokit huippukokkeja, mallit huippumalleja. Meillä on myös huippuäitejä, huippuvalmentajia ja huippufilosofeja sekä huippuruokaa, huippupäiväkoteja ja huippuyliopistoja. Eikö huippu- tällaisessa ylenpalttisessa käytössä jo latistu ja menetä tenhonsa?

Kielentutkijat ovat panneet asian merkille. Erityisesti on kiinnitetty huomiota huippu-alkuisiin yhdysadjektiiveihin. Matti Punttila ihmettelee 1990 Kielikellossa vahvistussanojen ja vahvistavien etuliitteiden (kuten ennätyskallis, erikoisvahva ja huippusalainen) suosiota ja arvelee, että menossa on taistelu lukijoiden ja kuulijoiden huomiosta. Annastiina Viertiö arvioi vahvistusanoja käsittelevässä tutkielmassaan 1993, että ilmiö on melko uusi. Viertiö yhtyy käsitykseen, jonka mukaan tämäntapaisten vahvistusten käytön taustalla on englannin malli (top secret ’erittäin salainen’).

Tätä nykyä huippu- on erittäin suosittu yhdyssubstantiivien alkuosana. Paljon on sellaista selvän subjektiivista käyttöä, jossa ylistetään jonkin asian tai ihmisen paremmuutta tai suoranaista ylivertaisuutta: ”Joukkueessa pelaa huippukavereita”; ”Se on ihan huippupaikka.”

Yleistä on myös käyttö, jota voi luonnehtia objektiivisemmaksi. Huippu kelpaa esimerkiksi yritysten ja hankkeiden ynnä muiden sellaisten nimiin: Huippu Group, Kampin Huippu ja Huippu-hanke. Huippua on alettu käyttää institutionaalisissakin tehtävissä. Meillä on esimerkiksi Suomen olympiakomitean Huippu-urheiluyksikkö ja Suomen Akatemian huippuyksikköohjelma. Paljon kuuluisuutta on saanut opetusministeriön 2008 asettama Huippu-urheilun muutostyöryhmä.

Joidenkin huippu-substantiivien suosio on hiipumassa: missä ovat nyt aiemmin niin suositut huipputeknologia ja huippuosaaja? Arkistohaut mm. eri lehdistä antavat viitteitä siitä, että huipun huippusuosio on jo ohitettu.

Siitä pilkkireissustamme vielä. Lapin-kuumetta 1950-luvulla vaellusteoksillaan nostattanut Kullervo Kemppinen kirjoittaa Luirojärvestä, että siinä ui kaikenlaista kalaa, vaan ei särjen sukua. Lähinnä särkiä me sieltä silti saimme.

Ei Kemppinen kuitenkaan huiputtanut. Särjet valtasivat Luiron vasta 1960-luvun lopulla, kun silloiset huippupoliitikot ja -insinöörit keksivät rakentaa Lokan tekoaltaan. Sompion kairan vesittäminen oli monen mielestä – huiputuksen ja häpeän huippu.

 

Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.