Hirvenmetsästäjien paikannimistöä
Artikkeli 3/2012

Vesa Holm

Hirvenmetsästäjien paikannimistöä

Hirvijahdissa käytetään virallisten karttanimien lisäksi metsästysseurueen omia, epävirallisia paikannimiä. Yksilöinnin ohella niillä on keskeinen tehtävä yhteisöllisyyden rakentamisessa.

”Laitetaan passitus Pikku syvänmaalle. Koiramies lähtee Sätkämutkasta ja koukkaa Kirkkotien kautta Lähteelle. Kukas menee Kahvikukkulalle?” Uusi hirvestäjä kuuntelee jahtipäivän aamuna tarkkaavaisesti metsästyksenjohtajan ohjeita ja silmäilee karttaansa. Osa paikoista on tuttuja, mutta joukossa on myös nimiä, jotka kuulostavat täysin vierailta.

Hirvenmetsästäjät tarvitsevat toiminnassaan monenlaisia ja ‑lajisia paikkoja moniin eri käyttötarkoituksiin. Passipaikkoina eli yksittäisten metsästäjien ampumapaikkoina käytetään kaikenlaisia mäennyppylöitä, kiviä, mutkia ja suoranpätkiä, raja- ja sähkölinjoja, hakkuuaukeita ja tarkoitusta varten rakennettuja hirvitorneja. Erityisen tärkeitä metsästäjille ovat syrjäiset, alueita halkovat metsäautotiet. Kaikki nämä ovat paikkoja, joilla harvemmin on olemassa virallisia karttanimiä. Siksi niistä on käytettävä omia, epävirallisia nimityksiä, joita tuntevat ja käyttävät yleensä vain oman metsästysseurueen eli porukan jäsenet.

Nimiä käytännön tarpeisiin

Metsästäjien paikannimistössä on kyse pienten ja tiiviiden, samoja paikkoja vuodesta toiseen käyttävien ryhmien nimistä. Se on lähellä maaseudun perinnäistä paikannimistöä, mutta sillä on myös epäviralliselle kaupunkinimistölle ominaisia piirteitä.

Metsästäjien paikannimet syntyvät käytännön tarpeisiin, ja virallisen paikannimistön tavoin niiden päätehtävä on yksilöinti. Hirvimetsällä passien sijoittumista suunniteltaessa täytyy pystyä viittaamaan täsmällisiin paikkoihin jo turvallisuussyistä: kunkin passiin menijän on tiedettävä tarkkaan, mihin kohtaan asettua. 3_12_metsastys.jpg

Tässä metsästäjien epävirallinen nimistö eroaa esimerkiksi epävirallisista kaupunkinimistä, joita kutsutaan myös slangipaikannimiksi. Epävirallinen kaupunkinimistö koostuu suurimmaksi osaksi virallisten nimien pohjalta muodostetuista slangijohdoksista ja lyhentymistä, esimerkiksi Kaivari (Kaivopuisto), Itis (Itäkeskus), Espa (Esplanadi).

Tällaiset nimet, joita samalla paikalla voi olla useampiakin, ovat eräänlaisia lempinimiä, joita käytetään monista syistä. Nimillä voidaan leikitellä tai tuoda ilmi erilaisia paikkaan liittyviä asenteita ja mielikuvia – yksilöintiinhän riittäisi virallinenkin nimi. Metsästäjät puolestaan nimeävät paikkoja, joilla ei ole virallisia nimiä, joten nimistössä ei juuri esiinny virallisista nimistä muodostettuja muunnelmia.

Kuvailuista nimiksi

Uusia nimiä syntyy pääasiassa kahdella eri tavalla. Usein paikoista käytetään ensin pitkiä, polveilevia kuvailuja. Tilapäisesti käytetyt ilmaukset lyhenevät ja muotoutuvat nimiksi vähitellen. Aluksi tiettyä passipaikkaa voi kuvata vaikkapa lausuma se risteys, jossa Juha viime viikonloppuna ampui sen sarvipään. Myöhemmin paikkaan voi viitata jo lyhyemmin sanomalla se Juhan viime viikonlopun paikka, ja lopulta ilmaus vakiintuu nimeksi Juhanpaikka.

Nimet voivat syntyä myös suoraan ilman välivaiheita. Joku keksii tai tulee spontaanisti maininneeksi paikalle sopivan nimen, ja sitä aletaan heti käyttää. Esimerkiksi erään seuran hirvimiehet löysivät metsästä pahvilaatikollisen hylättyjä miestenlehtiä, ja sen jälkeen kyseistä paikkaa alettiin kutsua Pornomäeksi. Metsiin hylätty kaatopaikkatavara on silmiinpistävää ja sopii siksi hyvin yksilöimään paikan. Näin ovat syntyneet myös Pakastin, Sohva, Hiustenkuivaaja, Ämpäripassi ja paikalla lojuneen pesukoneen mukaan Rosenlewinlaakso. Nimet yleensä säilyvät, vaikka tavarat katoaisivatkin paikalta.

Nimet säilyttävät ja välittävät yhteistä historiaa

Yleinen tapa on nimetä passipaikka jonkun passimiehen mukaan. ”Nimikkopassin” voi saada, jos esimerkiksi tekee vastarakennetun hirvitornin ensimmäisen kaadon tai vastaavasti ampuu hyvältä hollilta ohi tai jos tapaus on muuten mieleenpainuva. Esimerkiksi Vääpelinsuoralla Vääpeliksi kutsuttu metsästäjä ampui ensimmäisen hirvensä ja sittemmin useampiakin – ja useasti myös ohi. Leenankukkulalla hirvestä ampui ohi seuran ensimmäinen nainen. Onpa eräässä seurassa myös hirvikoira saanut oman tien. Kusti-niminen koira toimi erityisen mallikkaasti juuri valmistuneella tiellä olleessa passituksessa, joten tie sai nimekseen Kustinkurvi. Nimikkoja voi pitää eräänlaisina ryhmän sisäisinä kunnianosoituksina.

Vaikka onnistuneet kaadot muistetaan, usein tuntuu siltä, että vielä paremmin mieliin jäävät ne vähemmän onnekkaat tapaukset. Monesti hirvet ovat päässeet karkaamaan milloin minkäkin oheistoiminnan vuoksi. Tällaisia paikkoja kunnioitetaan asiaankuuluvilla nimillä: Kahvikukkulalla keskityttiin kahvitteluun, Sätkämutkassa sätkän käärimiseen, Paskoniemessä hirvien pelastukseksi koituivat hirvimiehen ”luontaiset tarpeet”. Uimapaikka on puolestaan passipaikka, jonka vieressä sijaitsevaan ojaan on pulahtanut useampikin hirvimies. Rimpuilutornin pohja petti, ja metsästäjä jäi ”rensseleistään” roikkumaan ja joutui rimpuilemaan itsensä alas. Kaikki ovat epäilemättä mieleenpainuvia tapahtumia, joita muistellaan vielä vuosien päästä.

Toisinaan nimissä käytetään arkisempiakin elementtejä. Porukan taukopaikan nimeksi riittää useimmiten pelkkä Kota tai Maja, koska sekaantumisen vaaraa ei ole – aivan kuten kaupungeissa tuttua oppilaitosta tai kirjastoa kutsutaan yksinkertaisesti Kouluksi tai Kirjastoksi.

Jo olemassa olevien paikannimien mukaan on kätevä antaa uusia, tai nimi voi perustua maanomistajaan tai läheiseen taloon. Penttilänkylälle johtavista teistä uudempi on Penttilänkylän uusitie, Ahlströmin mailla olevaa tietä on luonnollista kutsua Ahlströmintieksi ja Mattilaan johtavaa polkua Mattilanuraksi.

Joskus nimillä leikitelläänkin. Kun Reinonkuusikko hakattiin, muuttui nimikin muotoon Reinonkannokko. Erikoisuuksia ovat jonkin toisen, tunnetumman paikan mukaan annetut nimet, jollaiset ovat yleisiä myös epävirallisessa kaupunkinimistössä: kolmiomaista metsästysaluetta kutsutaan Bermudan kolmioksi ja toisen maailmansodan aikaiseen puolustuslinjaan viittaava Maginot-linja on passilinja, jolla ammutaan vuosittain.

Tarinoita ja kepposia

Monessa seurassa tarve passipaikkojen yksilöintiin on ratkaistu yksinkertaisesti numeroimalla ne. Numerot saavat kuitenkin usein rinnalleen myös nimiä. Paikkojen yksilöinti ei olekaan ainoa syy metsästäjien epävirallisen nimistön syntymiseen, vaan vähintään yhtä merkittävä tekijä on yhteisöllisyys. Seurueen omat paikannimet ovat ehtymätön tarinoiden lähde. Makkaranpaistotulilla istuskellessa muistellaan jahdin tapahtumia, niin tuoreita kuin vuosikymmenien takaisiakin. Metsästäjien antamiin paikannimiin liittyy toinen toistaan erikoisempia ja ikimuistoisempia tapauksia, joista riittää kerrottavaa ja muisteltavaa.

Uusille porukan jäsenille nimet eivät heti aukea, mutta kokeneemmat jahtikaverit usein mielellään kertaavat ja kertovat nimien taustoja ja niihin liittyviä tarinoita. Aina tulokkaisiin ei suhtauduta yhtä hövelisti, vaan heidän kustannuksellaan saatetaan myös huvitella. Uusi metsästäjä voidaan käskeä passiin vaikkapa Apulantasäkkikasalle, jota saa ihmetellä ja etsiä turhaan – passipaikalle nimen antanut apulantasäkkikasa kun on hävinnyt jo vuosikausia sitten, joten tulokkaan on mahdotonta yhdistää nimeä ja paikkaa. Tällainen kansanperinteestäkin tuttu ”kouluttaminen” ja nimien opettaminen ovat tietynlaista yhteisöön sosiaalistamista.

Porukan omat paikannimet ovat sisäpiirin kieltä, ja niiden tunteminen erottaa ”meidät” ja ”muut”.  Ulkopuolisille tällaiset paikat eivät sitä paitsi useinkaan ole niin merkittäviä, että niistä olisi edes tarpeen puhua omilla, yksilöivillä nimillään. Vastaavia pienten ryhmien käyttämiä nimiä esiintyy runsaasti myös epävirallisessa kaupunkinimistössä.

Paikannimet eivät ole metsästäjille pelkkiä paikkojen etikettejä, vaan niihin liittyy usein myös muistoja ja tunnearvoa. Ne luovat yhteyden tarinoihin, pienen ja tiiviin ryhmän kielenkäyttöön ja yhteisiin kokemuksiin sekä suomalaiseen metsästyskulttuuriin.

Kirjoitus perustuu Vesa Holmin pro gradu ‑työhön Hirvenmetsästäjien epävirallista paikannimistöä (Jyväskylän yliopisto, 2012). Luettavissa http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201205301760

Vesa Holm