Hillat tupella, lakat muuraimella
Kieli kartalla 2/2015

Kirsti Aapala

Hillat tupella, lakat muuraimella

Hilla, lakka, muurain, valokki, lintti, rahkamarja: rakkaalla lapsella on monta nimeä! Ja omat nimensä voi olla vielä erikseen kypsille ja raaoille marjoille.

Vatukoiden sukuun kuuluva suomuurain, lakka eli hilla lienee Suomen arvostetuimpia marjoja. Vitamiinipitoisen marjan kehittymistä on seurattu tarkoin, ja jo vuodenvaihteessa on tehty ensimmäiset merkinnät almanakan laitaan. Uudenvuodenyön tähtikirkas taivas lupailee täysiä marjaämpäreitä elokuulle. Pitkä kylmä kevätkään ei vie toiveita hyvästä marjasadosta, sillä pohjoissuomalaisen sanonnan mukaan ”hallat hankiin, hillat jänkiin”. Toisin sanoen: jos lumi pysyy pitkään maassa, niin yöpakkasetkaan eivät aiheuta silloin suurta vahinkoa. Marjakasvit saavat lumisen kevään jälkeen kukkia halloilta rauhassa, jos vain myrskyt ja kaatosateet jättävät ne rauhaan.

Toisaalta vaikka kukinta onnistuisikin, niin se ei kuitenkaan vielä riitä. Suomuurain on kaksikotinen kasvi, ja sen emi- ja hedekukat ovat eri yksilöissä. Jotta marjoja syntyisi, tarvitaan samalle suolle molempia.

Hillassa, lakassa vai muuraimessa?

Marjan tärkeyttä kuvaa se, että sen eri kypsyysasteille on annettu omat nimityksensä. Verholehtien peitossa oleva raakile on Itä-Suomessa ja Pohjanmaalla supussa, Pohjois-Suomessa taas tupella tai tupessa. Punertava, verholehtien alta esiin nouseva marja on esimerkiksi osassa Satakuntaa pihkapää, Varsinais-Suomessa röhkä ja Etelä-Pohjanmaalla klopo.

Kypsän marjan nimityksiä on myös useita. Laajimmin levinneitä ovat hilla, lakka ja muurain. Kaikki kolme (sekä suomuurain) on myös kelpuutettu kirjakieleen synonyymisina nimityksinä. Kotiseudulla opittu nimitys seuraa monella myös mukana, vaikka asuinpaikka vaihtuisi. Pohjoissuomalaiselle marja (ja myös koko kasvi) on hilla, suurin osa itämurteiden alueelta kotoisin olevista tuntee lakan omakseen ja muuraimen kannattajat ovat lähinnä lounais- ja hämäläismurteisia. Myös osassa kaakkoismurteita muurain on tuttu nimitys (ks. kartat). (Karttoihin on selvyyden vuoksi merkitty yhteen pitäjään vain yksi nimitys, vaikka nimitysten reuna-alueilla kuten esimerkiksi laajoissa Kainuun pitäjissä voidaan tuntea sekä hilla että lakka.)

Muurain on vanhin näistä nimityksistä. Se kuuluu suomen kielen vanhimpaan omaperäiseen sanastokerrostumaan, ja sillä on etymologisia vastineita aina samojedikielissä asti.

Huomattakoon myös, että aivan erillään pohjoisesta esiintymäalueestaan, paikoin kaakkoishämäläisissä murteissa ja niiden ympäristössä, on hillaksi nimitetty täysin kypsää suomuuraimen marjaa. Muuten kasvin nimityksenä on siellä muurain. Muitakin samantapaisia deskriptiivissävyisiä ja samamerkityksiä nimityksiä on: hellukka, hillikka, hillo, hillukka, höllö, lellu.

Muuraimellakin on laajalti lounais- ja hämäläismurteiden pohjoispuolella toinen merkitys kuin kirjakieleen päässyt. Kuten kartasta 2 voi havaita, Etelä-Pohjanmaalla, laajalti savolaismurteissa sekä osassa kaakkoismurteita ja Keski-Pohjanmaata muurain onkin raaka suomuuraimen marja. Niinpä kun lakat (tai valokit) alkavat siellä punertaa, niiden sanotaan olevan muuraimella. Tärkeää on odottaa, että lakka on tarpeeksi kypsä poimittavaksi. Kyyjärvellä Keski-Suomessa paheksuttiin: Nehän noukkii lakkoja jo muuramina monet. Kiteelläkin muistutettiin: Ei piek kerätäm muuràimii!

Kun karttoihin on merkitty noiden kolmen yleisimmän nimityksen levikkialueet, jää joitakin tyhjiä alueita. Ne täyttyvät suppeampialaisista nimityksistä. Etelä-Pohjanmaa on valokin ydinaluetta. Keski-Pohjanmaalla on kaksikin sanaa käytössä: Lesti- ja Kalajokilaaksossa on nimenä lintti ja Halsualla, Kaustisella ja Vetelissä nevamarja. Neva on noilla seuduin suon yleisnimitys, kun taas Lounais-Suomessa Pöytyän ja Someron ympäristössä rahkasammalta kasvavaa suota sanotaan rahkaksi. Niinpä suomuurainkin on siellä rahkamarja.

Suomuurain ja maamuurain

Entä sitten nimitys suomuurain? Se vaikuttaisi ensi silmäyksellä nimityksistä kirjallisimmalta. Se näyttää kuitenkin olleen vanhastaan käytössä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja paikoin Hämeessäkin. Suomessa kasvaa myös toinen vatukoihin kuuluva marja, jonka kansankielisen nimityksen perusosana on muurain. Mesimarjaa on sanottu maamuuraimeksi juuri tuolla alueella, jossa suomuurain on ollut hillan nimitys. Yhdennnäköisyys on siis havaittu, vaikka kasvupaikat poikkeavat toisistaan: toinen elää suolla, toinen tukevammalla maalla. Maamuuraimen levikki on tosin vielä laajempi, sillä se on ollut käytössä mesimarjan nimenä myös Kymenlaaksossa ja kaakkoismurteissa.

Kirsti Aapala
Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimitussihteeri.