Helvestä helpiin
Artikkeli 2/1996

Riitta Eronen

Helvestä helpiin

Kielen muuttuminen näkyy selvimmin uusien sanojen syntymisessä, mutta myös taivutus saattaa muuttua – yleensä käy niin, että harvinaiset taivutustyypit sulautuvat yleisempiin. Tietyt astevaihtelutapaukset ovat myös tasoittumassa. Jo aikaisemmin on Kielikellossa käsitelty uudissanan viive taivutusta (Kielikello 3/1994). Sen säännönmukainen taivutus viipeen (vrt. taive : taipeen) on joidenkin mielestä kielenvastainen, niin että ”Mikä ihmeen viipe?” on kielenhuoltajille tuttu kysymys.

Tuoreimpia ihmettelynaiheita on selluvillan kehittelyn myötä tiedotusvälineisiin putkahtanut helpi (ruokohelpi). Sanakirjojen mukaan sen pitäisi taipua kilpi-sanan tapaan, siis (ruoko)helpeä : (ruoko)helven. Tiedotusvälineissä on kuitenkin näkynyt lähinnä i:llisiä taivutusmuotoja, esimerkiksi ruokohelpin : ruokohelpiä. Vastaavasti on käynyt sanan alpi. Perinteisen e-vartaloisen ja astevaihtelullisen alpi : alven ‑taivutuksen rinnalle on ilmaantunut taivutus alpi : alpin. Monen korvaan alven kuulostaa vieraalta, jopa väärältä; sanan käyttöön tottuneiden kasvitieteilijöiden korvaan taas koskee muoto alpin. Kolmas kasvitieteen sana, jonka taivutus ei ole enää itsestään selvä, on (koiran)heisi. Kaikkien kielitaju ei kerro, että sanaa tulisi taivuttaa samalla tavoin kuin sanaa reisi. Sanan harvinaisuuden vuoksi taivutus on päässyt unohtumaan.

Sana alpi on Suomen kielen perussanakirjassa saanut perinteiseen alven-taivutukseen viittaavan taivutusohjeensa rinnalle myös yksinkertaisempaan taivutukseen viittaavaan koodin, tosin harvinaisuutta, toissijaisuutta osoittaviin sulkeisiin. Tähän perustuen myös helpi-sanan uustaivutus on hyväksyttävä.

Miksi ei sitten kertaheitolla voitaisi päättää, että kaikkien vaikeiden sanojen analogisetkin taivutusmuodot sopivat, ”kyllähän ne kuitenkin ymmärretään oikein”?

Muodot kertovat

Taivutusmuotoihin sisältyy usein viestejä sanan iästä: e-vartaloisina taipuvat nominit ovat yleensä vanhempia kuin i:llisinä taipuvat, astevaihtelulliset vanhempia kuin astevaihteluttomat. Joskus taivutus erottaa samannäköiset sanat eli homonyymit toisistaan. Esimerkiksi ’savua’ merkitsevän haiku-sanan genetiivi on haiun, mutta japanilaista runoa merkitsevän astevaihteluton haikun. Joissain nominatiiviltaan samannäköisissä sanoissa taivutusmuoto kertoo sanan synnystä, esimerkiksi us ~ ys ‑loppuisilla johdoksilla on sellainen ero, että verbeistä johdetut taipuvat ks:llisinä, nomineista johdetut d:llisinä. Näin sana rosvous taipuu rosvouksen, jos tarkoitetaan ’rosvoamista’ (johdettu verbistä rosvota) mutta rosvouden, jos tarkoitetaan ’rikollisuutta’ (johdettu sanasta rosvo). – Tämä voi kuulostaa vähäiseltä, mutta on kielen ilmiöiden ymmärtämisen kannalta mielenkiintoista. Muillakin kielillä on epäsäännölliset muotonsa ja muut ominaispiirteensä, joiden hallitsemisen katsotaan kuuluvan kielitaitoon. Miksi me emme vaalisi suomen omalaatuisuutta? Jos ajatellaan, että monimuotoisuus on rikkautta kielessä samoin kuin luonnossa, voitaisiin yrittää säilyttää perinteisiä taivutusmuotojakin. Ainakaan kertarysäyksellä niistä ei luovuta. Ohjeita kaipaavathan löytävät Suomen kielen perussanakirjasta tiedon myös sanojen taivutuksesta. Perussanakirjaan tukeudutaan, kun kielitoimiston neuvonnasta kysyttäessä kerrotaan esimerkiksi jo mainitun alpi-sanan tai vaikkapa sanojen havas ja pallas taivutuksen taivastelijoille, että perinteisten muotojen (alven, hapaan, paltaan) rinnalla ovat mahdollisia myös alpin, havaksen ja pallaksen.

Uhanalaisia taivutustyyppejä

Harvinaisia ja siten uhanalaisia sanoja taivutettaessa kannattaisi pitää mielessä jokin tutumpi ja yrittää taivuttaa sen mallin mukaan (vrt. edellä mainittu koiranheisi, joka siis taipuu kuten reisi). Olemmehan tottuneet muutenkin käyttämään mallisanoja; ainakin sanan olut taivutusmuotoja on neuvottu vertaamaan ohueen, jota on jostain syystä helpompi taivuttaa.

Hankalia astevaihtelutapauksia ovat mm. seuraavat:

jälsi : jällen : jälttä (vrt. parsi : parren : partta)
paasi : paaden (kuten vuosi : vuoden)
rimpi : rimmen (kuten lampi : lammen)
ryväs : rypään (kuten seiväs : seipään)
vilpas : vilppaan (kuten valpas : valppaan)
ylkä : yljän (vrt. jälki : jäljen)

Kuten näkyy, kyseessä ovat todella jo harvinaisiksi käyneet sanat, joiden merkityskin on monelle nykysuomalaiselle outo ja jotka jo siitäkin syystä ovat uhanalaisia. Jotkin sanoista jatkavat elämäänsä sukunimissä, joissa myös varsinkin ks-taivutus valtaa alaa, niin että taivutetaan esimerkiksi Köngäs : Köngäksen ja Vilpas : Vilpaksen. Tällaistakaan taivutusta ei voi pitää vääränä, vaikka nimistönhuoltajat ovatkin esittäneet, että ainakin ‑ kas-loppuiset nimet taivutettaisiin perinteiseen tapaan, siis vaikkapa Raikas : Raikkaan eikä ”Raikaksen”.
Riitta Eronen

Sisällysluettelo 2/1996