Syksyllä 1990 pidetyssä Pohjoismaiden kielilautakuntien kokouksessa (Bornholm 14.–16.9.) saattoi huomata, että samat Euroopan yhdentymiseen liittyvät oman kielen asemaa koskevat kysymykset ovat ajankohtaisia kaikissa Pohjoismaissa. Ensi syksynä Reykjavikissa pidettävän vastaavan kokouksen teemaksi onkin sovittu ”De nordiska språken inför den europeiska integrationen”. Siellä on todennäköisesti mahdollisuus saada lisää tietoja niistä asiaan liittyvistä suunnitelmista ja hankkeista, joita Bornholmissa esiteltiin alustavasti. Tanskassa on Kööpenhaminan yliopistossa pantu alulle monitieteinen tanskalaista identiteettiä koskeva tutkimushanke. Mukana on historian, kirjallisuuden, musiikin ja taidehistorian tutkijoita sekä kielitieteen edustajana prof. Jørn Lund, joka hanketta Bornholmissa esitteli. Hän avustajineen selvittää tanskalaisten asenteita omaan kieleensä aineistonaan sotienjälkeisen ajan lehtikirjoittelu. Aineisto on tallennettuna ja alustavasti järjestettynä Tanskan kielilautakunnan kokoelmissa. Kiinnostuksen pääkohteena ovat ne kannanotot, jotka koskevat tanskan kielen luonnetta, ominaisuuksia, kehitystä ja tulevaisuutta. Toissijaisena kohteena on puhtaasti oikeakielisyyteen liittyvä kirjoittelu; sitä seurataan vain valikoiden.
Norjassa on käynnissä ”aktio kielellisen ympäristönsuojelun puolesta”. Hanketta esitteli Bornholmissa prof. Kjell Venås. Norjan kielilautakunta on ollut jo pitkään huolissaan Norjan kulttuurin ja varsinkin kielen angloamerikkalaistumisesta. Onhan lautakunnan tehtävänä siitä annetun lain mukaan erityisesti suojella sitä kulttuuriperintöä, jota norjan kieli edustaa. Vuosiksi 1989 ja 1990 lautakunta on saanut valtiolta huomattavaa taloudellista erityistukea aktion järjestämiseen. Toiminta tällä saralla myös erityisesti mainitaan Brundtlandin hallituksen pitkän tähtäyksen ohjelmassa 1989. Lautakunta kohdistaa valistustyön erityisesti kahteen ryhmään: nuorisoon ja elinkeinoelämään. Lisäksi on suunnitteilla sosiolingvistis-yleiskielitieteellinen tutkimus, jossa selvitellään angloamerikkalaista vaikutusta Norjan kieleen ja kulttuuriin.
Omista oloistamme olen jo nyt huomaavinani, että suuntautuminen Eurooppaan on jonkinlaisena vastapainona Amerikan-suuntaisuudelle. Erityisesti Saksan yhdistyminen on alkanut nopeasti näkyä Saksaa koskevan ja myös saksalaisperäisen aineiston lisääntymisenä lehdissä ja TV:ssä. Ainakin omassa tiedekunnassani oli saksaa opiskelemaan pyrkivien määrä jo syksyllä 1990 tuntuvasti suurempi kuin edellisvuonna (tosin englanti on edelleen ruuhka-aine). Minun on vaikea uskoa, että Saksa esim. EY:n käsitteistön osalta taipuisi englannin kielen ylivaltaan. Onhan Saksassa pitkä ja voimakas kielellisen purismin perinne.
Suomen kielen arvostusta en kytke aitosuomalaisuuteen enkä maaseutuhenkisyyteen. Omalta osaltani olen pyrkinyt ulos siitä monessa suhteessa ahtaasta arvomaailmasta, johon minut ennen sotia ja sotien aikana kasvatettiin. Uskon saaneeni aikuisikäni parhaat herätteet 60-luvun emansipaatioliikkeistä. Silti arvostan äidinkieltäni ja haluan toimia sen kehittämisen ja säilyttämisen hyväksi. Tämä kieli on osa henkilökohtaista identiteettiäni: sen yhteisön kollektiivinen muisti, johon olen syntynyt ja johon haluan kuulua. Ajattelen kuten Saarikoski:
Suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä
Se on minun ihoni.
Käytän itseäni esimerkkinä, mutta ajattelen tietysti, että äidinkielellä on jokaiselle ihmiselle sama syvä henkilökohtainen merkitys.
Kieleen kiteytynyt kollektiivinen muisti on meille suomalaisille ja kielisukulaisillemme suurelta osin yhteinen. Yhdyn siihen Esko Koivusalon ajatukseen, että tukemalla kielisukulaisiamme heidän ponnisteluissaan kielellisen ja kulttuurisen identiteettinsä säilyttämiseksi opimme entistä paremmin tuntemaan myös itsemme.
Oman kielen arvostus ei mielessäni asetu kansainvälisyyden (eikä kansainvälisen veljeyden) vastakohdaksi. 1920-luvulla tulenkantajat tunnetusti aukoivat ikkunoita Eurooppaan. He käänsivät tietoisesti selkänsä maaseudulle ja kansallisille perinteille ja suuntautuivat tulevaisuuteen, suuriin kaupunkeihin ja koneiden aikakauteen. Suomen kieltä he silti käyttivät, kokeilivat ja avarsivat sen ilmaisumahdollisuuksia proosan ja varsinkin lyriikan palveluksessa. Tällä hetkellä on mielestäni toiveita herättävää nuorten kirjailijoiden kielitietoisuus ja kielellinen kunnianhimo. Euroopassa vaeltava Rosa Liksom tavoittaa tarkasti suomen kielen vivahteet – myös murteen.