Monet alat meillä, kuten kasvitiede, kielitiede, maantiede ja matematiikka, saivat suomenmukaisen sanastonsa jo 1800-luvulla, geologia ei ole saanut sellaista vieläkään. Tämä on yksi syy siihen, miksi geologiaa pidetään vaikeana oppia ja miksi sitä ei opeteta oppiaineena kouluissamme, vaikka se on kaiken – rakennuskannan, metsien ja peltojemme – perusta. Ilman mineraaleja ei olisi kahvikuppia eikä vesilasia, ei edes vettä, sillä se puhdistetaan kalkkikivituotteilla. Kännykänkin kaikki ainekset (muovikuorineen) on saatu geologisista muodostumista.

Suomen geologiasta tunnetaan kyllä sanaseppoja. Heitä olivat J. J. Sederholm, Pentti Eskola, Walter Wahl ja Heikki Väyrynen. Varsinkin Sederholm loi kreikan kielen pohjalta uutta oppisanastoa jopa koko maailman geologien käyttöön, sillä Suomi on ollut avainalue monien geologisten kysymysten ratkaisemisessa ja täällä on monia asioita tutkittu ensimmäistä kertaa maailmassa. Mainitut geologit eivät kuitenkaan yleensä suomentaneet vieraskielisiä ilmaisujaan, vaan lisäsivät nimiin vain pari suomeen käypää kirjainta, esimerkkeinä migmatiitti (seoskivi), anateksis (uudelleen sulaminen) ja palingeneesi (uudelleen syntyminen).

Tieteen termipankissa ei ole erikseen geologian termejä, vaan ne on ainakin toistaiseksi yhdistetty biologiaan.

Geologian vähäinen tuntemus johtuu lähinnä kahdesta syystä. Toinen on vaikeat, vierasperäiset nimet. Toinen, laajempi syy on niin sanotut ”kaksi kulttuuria”, joista toinen läpäisee yhteiskunnan, toinen ei: Tiedettä olivat meillä pitkään historia ja kielitiede sekä kansanrunouden- ja kirjallisuudentutkimus. Luonnontiede jäi näiden jalkoihin, vaikka luonnontieteidemme taso on korkea ja kansainvälisesti tunnustettu. Tieteen termipankissa ei liioin ole erikseen geologian termejä, vaan ne on ainakin toistaiseksi yhdistetty biologiaan.

Kolmella lapsella sata nimeä

Joillakin geologian rakkailla lapsilla, kuten graniitin sukuisilla kivillä, on kirjallisuudessamme kymmeniä erilaisia nimiä. Tämä kuvastaa paitsi geologisen luonnon monimuotoisuutta, myös sitä sopimuksetonta tilaa, jossa geologia on pitkään ollut, ja varmaan myös geologien viitseliäisyyden puutetta.

Suomessa on itse asiassa vain kolmea graniittityyppiä, joista kukin jakautuu eri ”lajeihin”: vanha ”kantagraniitti”, keskimmäinen kaligraniitti ja nuori rapakivigraniitti. Graniitit, kuten koko geologiakin, ovat jatkumoa ja rajat sopimuksenvaraisia – jos niitä ylipäätään on.

Vanhimmat graniitin sukuiset kivemme ovat oman nimiehdotukseni mukaan kantagraniitteja. Ne vaihettuvat toisiinsa, ovat harmaita, keskirakeisia, ja niissä on pallosina ja soikioina usein tummempaa kivilajia. Ne jakautuvat kolmeen eri lajiin: granodioriittiin, tonaliittiin ja kvartsidioriittiin. Näille kolmelle lajille olen suomenkielisestä kirjallisuudesta löytänyt peräti 37 erilaista nimeä. Tämähän on hullua, varsinkin, kun ottaa huomioon, että maasto-oloissa näitä kiviä on geologinkin lähes mahdoton erottaa toisistaan.

Pankaamme paremmaksi. Iältään keskimmäisin graniittimme on usein punainen, karkearakeinen ja siinä on pitkänomaisia, tummia jäänteitä vanhemmasta kivestä (gneissiä, amfiboliittia), johon se on tunkeutunut ja ”syönyt” sitä. Tätä kiveä sanottiin kirjallisuudessamme pitkään mikrokliinigraniitiksi. Onneksi kuvaavampi kaligraniitti on nyt lyönyt läpi, mutta nimiä tälle yhdelle ainoalle kaligraniitillemme olen kirjallisuudestamme löytänyt 43 kappaletta! Varsinaisesti eri kaligraniittityyppejä on kuitenkin korkeintaan kaksi: varsinainen karkearakeinen kaligraniitti ja sen hienorakeinen variantti apliitti. Kun 43 kaligraniittiin lisätään kantagraniitin 37 nimeä, saadaan 80 erilaista nimeä vain kahdelle erilaiselle tyypille, tai neljälle erilaiselle lajille. Nimet löytyvät julkaisustani vuodelta 2006.

Nimet rapakivi, pyterlite ja viborgite ovat edelleen vilkkaassa kansainvälisessä geologisessa käytössä.

Nuorimmat graniittimme ovat rapakiviä. Niitä on useita laatuja ja niillä useita nimiä. Ylivoimaisesti yleisin on viborgiitti, jonka nimi tulee Viipurista, toiseksi yleisin on pyterliitti. Sen nimi juontuu Kaakkois-Suomen Pyterlahden kylästä, josta tätä kiveä aikoinaan louhittiin valtavasti Pietarin rakentamiseen. Nimet rapakivi, pyterlite ja viborgite ovat edelleen vilkkaassa kansainvälisessä geologisessa käytössä. Rapakivihän on niitä harvoja suomen sanoja, jotka saunan lisäksi ovat lainautuneet muihin kieliin.

Musikaalisia kiviä

Vanhemmissa kallioperäkartoissa kantagraniittien granodioriitti ja kvartsidioriitti merkittiin samalla värillä, koska niitä ei kenttäoloissa edes ammattilainen pysty oikein erottamaan. Sama koski gabroa ja dioriittia, joiden erottamiseen vaaditaan kemiallinen analyysi. Olenkin ehdottanut syväkivillemme nelinimistä, ”kevyttä kenttäluokitusta”: graniitti, granodioriitti, gabro ja peridotiitti. (Hildén 2000a, 2001.)

1970-luvulla päädyttiin vihdoin kansainväliseen sopimukseen magmakivien nimistä ja mineraalikoostumuksista. Syntyi niin sanottu Streckeisenin kolmiodiagrammi. Kolmio soveltuu vain tieteelliseen käyttöön, ei opetukseen tai kenttätunnistukseen. Siksi esitin magmakivien ”kevyen kenttäluokituksen”.

Kun kolmion kautta Suomen kivilajien joukkoon syntyi uusi tulokas, tonaliitti, herää kysymys, miksei edes sille voitu vaikkapa kansallisessa nimikilpailussa keksiä kotimaista nimeä. Oma ehdotukseni olisi sävelkivi. Tämä siksi, että tonaliitti on myös musikaalinen kivi: sen nimessä on mainittu jopa sävelkorkeus: ton – a – lit! – Toinen musikaalinen kivi on fonoliitti. (Ks. Mineralia 4/2017 (in print) ”Kun kivi soi ja hiekka lauloi”.)

Kalkkikivi vai kalsiittikivi?

Kaikessa on oltava pelisäännöt. Vaikka geologit usein käyttävät kuin yhteisestä sopimuksesta yhtä nimeä, mutta tarkoittavat aivan muuta, niin geologian opettamisessa ja popularisoinnissa tällainen ei käy. Meillä esimerkiksi puhutaan paljon ”kalkkikivestä”. Maassamme on runsaasti siihen perustuvaa kaivostoimintaa ja teollisuutta. Silti kalkkikiveä ei taida löytyä kallioperästämme muualta kuin Lumparnin syrjäiseltä merenselältä ja Saanan rinteestä. Lohkareina niitä on lounaisessa Suomessa. Puhuessaan kalkkikivestä suomalainen geologi tarkoittaakin yleensä sen metamorfista vastinetta, niin sanottua kiteistä kalkkikiveä eli kalsiittikiveä eli marmoria. Puhumalla kalkkikivestä jotakin muuta tarkoittaen hän tulee oikeastaan yhdistäneeksi toisiinsa kivilajien kaksi ”pääjaksoa”, sedimenttikiven ja metamorfisen kiven. Se on vähän sama, kun biologit puhuisivat nelijalkaisista sisällyttäen siihen nisäkkäät ja matelijat.

Kun suomalainen geologi puhuu toiselle suomalaiselle geologille, joka tuntee koodikielen, sekaantumisen vaaraa ei ole. Mutta kun hän puhuu kansalle tai medialle, tilanne on toinen. Geologian opettamisessa ja popularisoinnissa nimitysten tulisi tietenkin olla täsmällisiä ja yksiselitteisiä ja mielellään kotoista tavaraa, jos kiinnostusta tätä vaikeaksi tehtyä alaa kohtaan tahdotaan lisätä. Nimiä perkaamalla geologiasta voisi olla mahdollista saada aikaan ihmiskasvoinen tiede, jota olisi ehkä yhtä helppo tai vaikea oppia kuin biologiaa kotimaisine nimineen.

”Geologiia ynnä mineralogiia”

Ensimmäisiä suomenkielisiä geologisia kirjoja on vuonna 1890 ruotsista käännetty Edvard Erdmannin ”Kansantajuinen geologiia (ynnä mineralogiia)”. Sen suomensivat A. J. Warén ja G. V. Levander. Esipuhe viittaa käytettyihin käännösperiaatteisiin: ”Tiedesanain suomentamisessa olemme koettaneet käyttää alkuperäisiä suomalaisia sanoja niin paljon, kuin suinkin on ollut mahdollista. Lukija on sentähden tapaava sellaisia sanoja kuin kiille, hohde, karsta, sälpä, rakenne, asu, jyrkeä jne., joilla tässä on erityinen, tieteellinen merkityksensä”.

Sanojen asuista ei tuolloin vielä oltu yksimielisiä: ”Vieraskielisten sanain suhteen olemme noudattaneet foneetillista kirjoitustapaa, ei kuitenkaan siinä määrässä, että sanain alkuperäinen asu sen kautta olisi muuttunut peräti oudoksi. Olemme siis kirjoittaneet: kvartsi, graniitti, diabaasi, felsiitti-porfyyri jne. Tästä kirjoitustavasta ja varsinkin yksityisten tiedesanain suomentamisesta saattaa kyllä olla eri mieliä”. Juhlapuheiden, laulujen ja runojen graniitti luotiin siis vuonna 1890.

”Kansantajuinen geologiia” on kuitenkin kieleltään ja geologisilta termeiltään yllättävän nykyaikainen. Sillä on ilmeisesti ollut suuri vaikutus suomenkielisten geologisten perussanojen vakiintumisen kannalta. Joitain termejä voisi ottaa uudestaankin käyttöön, erityisesti kouluopetuksessa. Suurin piirtein viime sotiin asti olivat käytössä nimitykset tumma ja vaalea kiille, kalkkisälpä, rautasälpä ja ehkä myös fluorisälpä. Hematiittia sanotaan kirjassa rautahohteeksi. Sotien jälkeen nämä sanat korvautuivat indoeurooppalaisilla vastineillaan. Mutta kummat on helpompi lausua: kaliumoksidi, kalsiumoksidi ja natriumoksidi – vai kali, kalkki ja natroni? Alumiinioksidista on meillä joskus käytetty nimeä alumiina. Otettakoon nämä nimet uusiokäyttöön!

Väärässä olemisen optio

Kivilajien nimen määrittämisessä saa joskus laittaa kaikki tiedolliset ja luovat taitonsa liikkeelle. Monesti on valittava nimivaihtoehdoista osuvin. Joskus saa määritettäväkseen kiven, joka on niin outo, että siitä on sanottava: en tiedä! Opettajalla on oltava myös väärässä olemisen optio.

Kerran maastokäynnillä kurssilainen kysyi kalliossa käärmeenä luikertelevan graniittijuonen nimeä. En viitsinyt sanoa niin hankalaa – mutta ah niin vaikutuksen tekevää! – sederholmilaista nimeä kuin ptygmaattinen juoni, vaan sanoin: kallioserpentiini! Kun myöhemmin luennolla kerroin keksineeni nimen, tämä kurssilainen kysyi, saako niitä nimiä itsekin keksiä. Saatoin mennä sanattomaksi. En tiedä, onko luvallista vielä sohia muurahaispesää ja keksiä geologiaan lisää nimiä suomentamalla niitä.

Kirjallisuus:

Hildén, Jukka (2000). Opittava geologia. Geologi 7/2000.

Hildén, Jukka (2001). Geologian oppimisen kivinen tie. Opittava geologia, osa II. Geologi 3/2001-

Hildén, Jukka (2006). Granitoidit. Natura 1/2006

Kotilainen, Lari (2016). Kielen elämä eilisestä huomiseen. Siltala.