Mikä on perimän ja kielen suhde, kun puhutaan kokonaisesta kansakunnasta tai tiettyä kieltä puhuvasta nykypopulaatiosta? Aihe on putkahtanut jälleen suuren yleisön tietoisuuteen, kun ulkomaisetkin geenitutkijat ovat alkaneet kiinnostua suomalaisten perimästä lähinnä suomalaisille ominaisen tautiperinnön ja sen seurattavuutta edistävän kattavan terveydenhuollon ansiosta. Tämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta, kun vuoropuhelua genetiikan ja kielitieteen välillä käydään. Vuonna 1980 järjestettiin Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla merkittävä tieteidenvälinen symposiumi, jossa pohdittiin Suomen väestön juuria mm. kielitieteen, arkeologian ja genetiikan näkökulmasta. Jo tuolloin oltiin selvillä siitä, että suomalaisten geenit ja kieli ovat kotoisin eri suunnilta: geenit pääosin lännestä, kieli perusaineksiltaan idästä. Ristiriita näiden kahden tieteen tutkimustulosten välillä ei kuitenkaan ole ollut ratkaisematon. Nimenomaan yhdistämällä nämä tiedot keskenään ja lisäksi arkeologian saavutuksiin voidaan hahmotella lopulta melko luontevakin kuva suomalaisten esihistoriasta. Kuva kuitenkin elää jatkuvasti, ja juuri tällä hetkellä tuntuu taas olevan ilmassa houkutus entistä rohkeampiin linjanvetoihin.

Mikä sitten on geenien ja kielen suhde? Karkeasti voitaisiin todeta, että periaatteellisella tasolla ihmisen geenit (arkikielessä rotu; palaan tähän kysymykseen tuonnempana) ja hänen puhumansa kieli ovat kokonaan toisistaan riippumattomia. Ääriesimerkkinä voidaan mainita Aasiasta Suomeen adoptoitu lapsi tai Suomeen pikkulapsena muuttanut tai täällä syntynyt somalipakolainen, joka muutaman vuoden iässä puhuu sujuvaa suomea, vaikka ulkonäöltään ja monilta geneettisiltä ominaisuuksiltaan poikkeaa huomattavasti syntyperäisistä suomalaisista. Samoin tänne muuttanut ulkomaalainen voi saada jälkeläisiä suomalaisen kumppanin kanssa, jolloin niin ikään tuloksena on suomea puhuva yksilö, jonka fyysisestä perimästä puolet on muualta peräisin. Kieli voi siis vaihtua jyrkästi, yhdessä ainoassa sukupolvessa, geenit muuttuvat hitaammin. Jokin dominantti ominaisuus yhdestäkin muualta tulleesta esivanhemmasta voi näkyä vielä sukupolvien päässä, vaikka enimmäkseen erot tasoittuvatkin melko nopeasti, ellei kyseessä ole kokonaisen populaation geneettinen vaikutus toiseen.

Geenit ja kieli kansan historiassa

Kun tarkastellaan kokonaisia kansakuntia ja niiden alkuperää, on olennaisen tärkeä kysymys se, tarkastellaanko tällöin ihmisten fyysisiä ominaisuuksia vai kansan kulttuurisia ominaisuuksia, joista kieli lienee tärkein. Nämä kaksi tasoa voivat olla erilähtöisiä kuten suomalaisilla. Tämä selittyy sillä, että kaksi alun perin erillistä populaatiota voi sulautua niin että niiden kielistä vain toinen jää käyttöön. Kahden populaation yhteisissä jälkeläisissä taas on geneettisiä ominaisuuksia molemmista. Tarpeeksi kauas menneisyyteen kurkotettaessa voi yhden kansakunnan perimässä olla aineksia useammastakin eri väestökerroksesta. Monet suomalais ugrilaisia kieliä puhuvista kansoista ovat syntyneet sulautumalla kahdesta tai useammasta väestöstä, mikä näkyy näiden kansojen pinnallisissakin fyysisissä ominaisuuksissa. Osa näin syntyneistä väestöryhmistä on omaksunut käyttöönsä suomensukuisen kielen (vaikkapa marin, mordvan tai unkarin), osa puhuu turkkilaiskieliä tai venäjää.

Mutta kielikään ei välttämättä jää koskemattomaksi. Läheisistä kontakteista kahden erikielisen väestön välillä seuraavat myös kielikontaktit. Suomen kieli ja sen sukukielet indoeurooppalaisine ja turkkilaisine lainakerrostumineen ovat tästä mainio esimerkki. Kun suomen kielestä on jo kauan tiedetty, että siinä on suuri määrä germaanisia, balttilaisia ja vanhempiakin indoeurooppalaisia lainasanoja, on pelkästään odotuksenmukaista, että tämä monilähtöisyys näkyy myös fyysisessä perimässä. Ja kun on selvitetty, miten suuri osa perimästämme on eurooppalaista eli läntistä alkuperää, on puolestaan odotuksenmukaista se, että lainasanoja löytyy yhä lisää ja yhä vanhemmista lainasanakerrostumista.

Tuntemattomat kielen ja perimän ainekset

Toistaiseksi ratkaisematon kysymys on se, ovatko kielissä tavattavat alkuperältään tuntemattomat ainekset (sanat) osoitus kontakteista jonkin tuntemattomaksi jääneen väestön kanssa. Tuntemattoman siinä mielessä, että tällaisen mahdollisesti olemassa olleen kansan kieli ei semmoisenaan elä missään nykyhetkellä. Tällaista sanastoa on ainakin suomensukuisissa kielissä runsaasti: Itämerensuomalaisissa kielissä on varsin suuri joukko kaikille tai lähes kaikille yhteisiä sanoja, joille ei voida osoittaa mitään muuta alkuperää kuin tämä itämerensuomalainen vastinesarja. Niistä monet kuuluvat lisäksi kielen keskeiseen sanavarastoon. Samanlaisia, alkuperältään tuntemattomia sanoja on suuri osa unkarin sanastosta, ja periaatteellisella tasolla ero näiden kahden sanaryhmän välillä on vain se, että unkarilla ei ole lähisukukieliä, joista samat sanat voitaisiin löytää. Ellei kyseessä ole mainitunlainen substraattivaikutus (kadonneen kielen vaikutus valtakieleen), voi tällaisen aineksen olemassaolo johtua myös kielitieteen, erityisesti etymologian, metodien kehittymättömyydestä, mikä on vähintään yhtä todennäköinen selitys.

Tätä kysymystä ei ilmeisesti voi ratkaista geenejä tutkimalla, sillä aivan samoin kuin maasta löytyvät ruukunsirpaleet eivät kerro, mitä kieltä niiden käyttäjät ovat puhuneet, eivät myöskään geeneistä löytyvät merkkiominaisuudet kerro sitä, kuka ne on jättänyt, ellei samoja ominaisuuksia tavata sellaisenaan joltakin olemassa olevalta kansalta. (Samalla tavalla sanoja voidaan selittää lainasanoiksi, jos ne ovat löydettävissä jostakin toisesta kielestä, jonka aikaisempiin vaiheisiin ne voidaan palauttaa). Onko jonkin suomalaiseen tautiperimään liittyvän geenin jättänyt sellainen ihminen, joka on jäniksen nähdessään lausunut ”jänis!” eikä ”ńomala!”, kuten uralilaisittain murtava esisuomalainen on tehnyt, vai onko kyseessä vain mutaatio, joka on rikastunut pienessä esisuomalaisessa populaatiossa ilman vierasta vaikutusta? Sana jänis on juuri sellainen, joka on jostakin tuntemattomasta lähteestä ilmestynyt kantasuomeen ja syrjäyttänyt vanhan kantauralista periytyneen nimityksen.

Uudet tuulet populaatiogenetiikassa

Mistä sitten on syntynyt nykyinen kohina suomalaisten etenkin geneettisen alkuperän ympärillä? Näyttää siltä, että suomalaisten geenitutkijoiden tutkimustuloksia, jotka jo 1960 luvulta lähtien ovat viitanneet suomalaisten fyysisen perimän läntisyyteen, ei ole tunnettu kyllin laajalti. Kouluissa on äidinkielen tunneilla vuosikymmeniä opetettu, että suomen kielisukulaiset elävät idässä, mutta se kovin yksioikoinen kuva, että tämän perusteella nykyiset suomalaisetkin olisivat samalta suunnalta kotoisin, on hylätty jo kauan sitten. Suomalainen geeniperimä ei ole ehkä samalla tavalla luontevasti nivoutunut esimerkiksi biologian opetusohjelmaan, joten se ei ole päässyt nousemaan yleiseen tietoisuuteen. Ainakaan syynä ei voi olla se, että kysymys olisi vähemmän kiinnostava kuin kielen alkuperä.

Populaatiogenetiikan tutkimusmetodit ovat viime aikoina kehittyneet huomattavasti. Vanhimmat tutkimuskohteet liittyivät ihmisen näkyviin ”rotupiirteisiin", joita ovat ruumiinrakenne, kallon muoto, ihon ja silmien väri jne. Nämä ovat kuitenkin usean geenin määräämiä ominaisuuksia, joiden periytymistapa on epäsäännöllinen ja jotka lisäksi muuttuvat varsin nopeasti, osin ympäristötekijöidenkin vaikutuksesta. Esimerkiksi saamelaisia pidettiin pitkään rodullisesti ja perinnöllisesti huomattavan lyhytkasvuisina, mutta nyt kun heidän elintapansa ja tasonsa on lähestynyt muita Skandinavian asukkaita, on heidän keskipituutensa kasvanut muutamassa kymmenessä vuodessa, parissa sukupolvessa, 5–10 cm.

Uusin rotutkimus väittää, että ihmisrotuja ei itse asiassa olekaan; että kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa rotua. Erot ihmisten ilmiasussa johtuvat enemmän ulkoisista olosuhteista kuin geenien erilaisuudesta, kuten saamelaisten muuttunut pituuskasvu tai ihonväri, joka esimerkiksi valkoihoisilla kertoo vain siitä, että heidän esi-isänsä ovat viimeisten tuhansien vuosien ajan asuneet seuduilla, joilla auringonvaloa on verraten vähän. 1960-luvulla alettiin Suomessa tutkia verestä havaittavia perintötekijöitä, joiden merkkiominaisuudet määräytyvät yhden geenin perusteella. Tämä on jo huomattavasti kehittyneempi ja tarkempia tuloksia antava metodi, jonka avulla saavutettiin perustiedot suomalaisten fyysisen perimän läntisyydestä. Viimeksi on tutkimuskohteeksi valittu solujen mitokondriaalinen DNA, ja tulosten pitäisi nyt olla entistä tarkempia.

Suomalaiset ovat hiljattain olleet mukana kansainvälisessä tutkimuksessa, jossa verrattiin eräiden eurooppalaisten ja afrikkalaisten kansojen keskinäistä geneettistä läheisyyttä juuri mitokondriaalista DNA:ta tutkimalla. Kyseistä tutkimusta, joka on tehty Münchenissä, selostettiin Tiede 2000 lehdessä kuluvan vuoden kesäkuun numerossa (4/95), ja tuolloin korostettiin sitä, että etsittäessä suomalaisten ”lähtösijoja” (alkukodista ei tohdittu sentään puhua) olisi katseet käännettävä Volgan mutkasta Eurooppaan. Onko nyt siis tällä alalla saavutettu uusia merkittäviä tutkimustuloksia? Nähdäkseni ei. Münchenin tutkimuksessa vertailtiin kolmen eurooppalaisen (suomalaiset, britit ja sveitsiläiset) ja kolmen afrikkalaisen kansan (!kungit, pygmit ja jorubat) perintötekijöitä. Tulos oli Tiede 2000 lehden mukaan se, että kyseiset kolme eurooppalaista kansaa ovat toisilleen läheisempää sukua kuin vertailuryhmänä olleet afrikkalaiset kansat keskenään.

Tulosten tulkinnasta ei olla aivan yksimielisiä. Luonnollisimmalta selitykseltä tuntuisi se, että vaikka referoitu tutkimus koskeekin vain kolmea eurooppalaista väestöä, on pohjimmiltaan, nimenomaan Afrikan kansoihin verrattuna, kyse siitä, että valtaosa eurooppalaisia polveutuu samasta Cro magnon populaatiosta, joka saapui Eurooppaan 30 000–40 000 vuotta sitten. Olisi siis odotuksenmukaista, että kaikki eurooppalaiset olisivat geneettisesti toisilleen verraten läheisiä. Onhan erään molekyyligenetiikkaan perustuvan teorian mukaan koko Afrikan ulkopuolinen maapallo melko myöhään asutettu ja koko nykyinen ihmispopulaatio voisi palautua noin 200 000–300 000 vuotta sitten Afrikassa eläneeseen ”kantaäitiin”. Tähän viittavat juuri koko ihmiskunnan geneettinen yhdenmukaisuus ja rotupiirteinä pidettyjen ulkoisten ominaisuuksien nuoruus. Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa geneettinen vaihtelu on suurempaa kuin missään muualla, koska ihmisellä on sillä alueella takanaan verrattomasti pitempi historia.

Mistä sitten tulemme?

Kysymys suomalaisten alkuperästä siis jaksaa kiinnostaa ja herättää jatkuvaa uteliaisuutta, ja pienetkin uutiset tältä rintamalta voivat saavuttaa suuren kohun asteen. Tärkeintä on muistaa kansakunnan muodostumisen monikerroksisuus. Fyysinen perimä yksinään on monien osatekijöiden summa, ja lisäksi kulttuuripiirteillä ja kielellä on oma historiansa. Alkukodin määrittäminen kansalle kielen ja geenien perusteella on melko mahdotonta, koska kansakunta ja kulttuurit muotoutuvat eri tahoilta tulevista aineksista. Oppi suomalais ugrilaisesta Volgan mutkan alkukodista näyttää olevan syvälle juurtunut, koska sitä kumotaan jatkuvasti, vaikkeivät sen enempää kieli kuin muutkaan tieteilijät ole väittäneet 20 vuoteen sen pitävän paikkaansa.

Kysymys ”mistä me tulemme?” on siis tavallaan mieletön ja mahdoton vastattavaksi. Esi-isämme eivät ole minään yhtenäisenä ryhmänä sen enempää muotoutuneet täällä kuin tulleet vaeltamalla tänne jostakin muualta. Asukkaita nykyisen Suomen kamaralla on ollut viime jääkauden jälkeisistä ajoista saakka, noin 9 000 vuotta. Kielemme perusaineksia, uralilaista kantakieltä ja sen murteita, on puhuttu laajalti Pohjois-Venäjällä, ja varmaankin jo varsinaisen kampakeramiikan kaudella noin 3000 eKr. myös Suomen alueella on puhuttu jotakin uralilaisen kielikunnan kielimuotoa. Osa geeneistämme periytyy Suomen kamaran ensimmäisiltä jääkauden jälkeisiltä asukkailta, pieni osa on tullut kielen mukana idästä. Osan on sulauttanut yhteiseen keitokseen se indoeurooppalainen väki, jolta lainasanamme ovat peräisin. Ja tietysti on muistettava, että myös germaanit ja baltit ilmeisesti kantavat mukanaan samoja perieurooppalaisia geneettisiä aineksia, joita oli jo Euroopan ensimmäisillä asuttajilla 30 000 vuotta sitten. Geeneiltämme olemme siis yhtä lailla eurooppalaisia kuin skandinaavit, britit ja sveitsiläisetkin. Suomen kieli on peräisin idästä, mutta siinäkin on suuri osa lännessä saatua ja muodostettua.

KIRJALLISUUTTA

Ihmisrotuja vain yksi. Tiede 2000 3/95 s. 18–19.

Mistä tulit suomalainen? Tiede 2000 4/95 s. 62–65.

Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk; utgivna av Finska Vetenskaps Societeten H. 131. Helsinki 1984.

Korhonen, Mikko (toim. Ulla Maija Kulonen): Kielen synty. Helsinki 1993.