Fundamentalismin kahdet kasvot – merkkien ja merkitysten taistelu
Puheenvuoro 1/2012

Juha Rikama

Fundamentalismin kahdet kasvot – merkkien ja merkitysten taistelu

Järkevä lain tulkinta edellyttää monesti lain kirjaimen ja hengen erottamista toisistaan. Saman voi katsoa pätevän kaikkeen tekstintulkintaan. Myöskään paljon keskustelua herättäneissä ylioppilastutkinnon äidinkielen kirjallisuustehtävissä ei pidä rajoittua mekanistiseen tekstintulkintaan .

Teksti ja konteksti ovat tekstintutkimuksen avainsanoja, joista on johdettu niihin keskittyvien tutkimussuuntausten nimet, tekstualismi ja kontekstualismi. Erään määritelmän mukaan tekstualismissa päähuomio kiinnitetään niihin kielellisiin keinoihin, joilla merkityksiä ilmaistaan, kontekstualismissa taas siihen tekstin kulttuuriseen ympäristöön, jossa merkitykset ennen kielellistä ilmaisuaan syntyvät. Tekstin ja kontekstin suhteesta kannattaa jatkuvasti keskustella, koska molempien korostamisessa esiintyy fundamentalismia, joka vaatii yksinoikeutta tekstin ja sen tutkimuksen määrittelyyn ja johtaa yksipuolisiin tutkimusasetelmiin ja tulkintoihin ja samalla kielenkäytön ja tutkimuksen avulla saatavan todellisuuskosketuksen heikkenemiseen.

Sekä tekstuaalinen että kontekstuaalinen fundamentalismi ovat ikivanhoja, yhtä vanhoja kuin kieli ilmaisuvälineenä. Ne molemmat ovat syntyneet vastakkaisista asenteista tärkeintä ilmaisuvälinettämme kieltä kohtaan. Molemmat asenteet ovat syntyneet ymmärrettävästä pyrkimyksestä välttää kieleen liittyviä väärinkäytön mahdollisuuksia.

Tekstuaalinen fundamentalismi

Tekstuaalinen fundamentalismi tarkoittaa tiukkaa pitäytymistä tekstin kirjaimelliseen merkitykseen. Koska merkitysten – mielikuvien ja muiden henkisten sisältöjen – siirto ihmismielestä toiseen voi tapahtua vain konkreettisten merkkien välityksellä – telepatiahan on joka tapauksessa poikkeus –, merkkien osuutta viestinnässä voidaan korostaa merkitysten kustannuksella liikaa ja nähdä ne koko viestintäprosessin perustana, fundamenttina. Tekstuaalisen fundamentalismin tekstikäsityksen mukaan teksti muodostuu kielen konkreettisista merkeistä, joilla voi olla vain yksi, kirjaimellinen merkitys. Tekstin tulkitseminen tarkoittaa tällöin vain sen varsinaisen merkityksen löytämistä, kaikkinainen muu tulkitseminen on tekstin väärentämistä.

Tekstuaalinen fundamentalismi on ehkä tullut parhaiten tutuksi uskonnollisten tekstien yhteydessä, missä sen perustelu on yleensä sama: koska nämä tekstit ovat Jumalan tahdon ilmauksia, ihminen ei saa mennä niitä tulkitsemaan vaan ne on otettava sanatarkasti. Myös juridiikassa tekstuaalinen fundamentalismi aiheuttaa ongelmia. Niitä tuo erityisesti lain kirjaimellinen käsittäminen vanhoja lakeja sovellettaessa. Järkevä lain tulkinta edellyttää monesti lain kirjaimen ylittämistä, lain kirjaimen ja hengen erottamista toisistaan. Saman voi katsoa pätevän kaikkeen tekstintulkintaan. Jyrkän tekstualismin mukaan myöskään kaunokirjallisia tekstejä, varsinkaan runoja, ei voi kääntää kielestä toiseen, koska ne ovat sidoksissa kielelliseen ilmaisutapaansa eli ovat ikonisia eli itseensä viittaavia. Tosiasiassa niitä kuitenkin käännetään siinä missä asiatekstejäkin. Viime aikoina myös ylioppilastutkinnon äidinkielen tekstitaidon kirjallisuustehtäviä on arvosteltu fundamentalismista, liian ahtaasta tekstikäsityksestä, joka rajoittuu vain tekstin kielellisen tason yksityiskohtien huomioonottoon ja niiden mekanistiseen tulkintaan, jolloin tekstin kokonaismerkitys jää usein tavoittamatta.

Tiukalla pitäytymisellä tekstin kielelliseen muotoon ja sen kirjaimelliseen merkitykseen on painavat syynsä. Sen avulla halutaan ennen kaikkea eliminoida mielivalta, perusteeton tai liian vapaa tekstin tulkinta. Mielivaltaista tulkintaahan ihmiskunnan viestinnän historia on varmaan yhtä  täynnä kuin dogmaattista sananselitystä. Tyhjästä eivät ole syntyneet sanonnat ”lukee kuin piru Raamattua” tai ”laki on niin kuin se luetaan”.

Myös merkitykset voidaan fundamentalisoida

Aatehistoriallisesti ehkä tärkein syy tekstualismin suureen menestykseen 1900-luvulta alkaen löytyy filosofian pitkästä historiasta. Tämä ”kielelliseksi käänteeksi” nimetty ajattelutapa, jonka mukaan todellisuutta voidaan tutkia ensi sijassa konkreettisista kielellisistä ilmauksista käsin, on vastavaikutusta filosofian historiaa aina vaivanneille katteettomille abstraktioille ja idealismille, jotka ovat ilmenneet ihmismielessä syntyneiden merkitysten fundamentalisointina.

Ihmisen erilaiset ajatukset, mielikuvat ja mielipiteet ovat aikojen saatossa saaneet usein yliluonnollisen statuksen. Ne on fundamentalisoitu platonisiksi ideoiksi, substansseiksi, erilaisiksi maailman- tai aatejärjestelmiksi tai muiksi tosiolevaisiksi, jotka on käsitetty varsinaiseksi todellisuudeksi ja siis todellisemmiksi kuin satunnaisina pidetyt kielelliset ilmauksensa tai maailman muut konkreettiset ilmenemismuodot. Moderni analyyttinen kielifilosofia on pyrkinyt taistelemaan tällaista filosofian historiasta tuttua katteetonta kielenkäyttöä vastaan. Sen yksi haara, dekonstruktionismi, on pyrkinyt tervehdyttämään kielenkäyttötapojamme purkamalla sellaisia kieli- ja käsiterakennelmia, jotka saattavat kuulostaa komeilta ja jotka ovat ehkä vuosisatoja kahlinneet ajatteluamme, vaikkei niillä ole riittävää todellisuuspohjaa. Tällainen abstrakti käsiterunous on usein ollut ihmiskunnan todellisuusharhojen lähde.

Samalla on kuitenkin käynyt niin, että kielenkäytön terapointipyrkimykset ovat usein johtaneet dogmaattiseen tekstualismiin. Niitä on ruvettu käyttämään perusteluna ilmaisun ja ilmaisuvälineen fundamentalisoinnille.

Joustava viestintäkäsitys

On ilmeistä, että jos halutaan välttää näiden vastakkaisten fundamentalisointien aiheuttamia todellisuusharhoja, on korjattava kummankin taustalla olevaa viestintäkäsitystä. Joustavan ja toimivan käsityksen mukaan viestinnässä ensisijaisia eivät ole kielelliset merkit vaan merkitykset, mielikuvat ja muut henkiset sisällöt, joita ihmiset haluavat vaihtaa, siirtää ihmismielestä toiseen. Siirron toteuttamiseksi he voivat valita vaihtoehtoisia ilmaustapoja, merkkijärjestelmiä, jotka eivät kaikki välttämättä ole kielellisiä. Tämän ns. laajan tekstikäsityksen mukaan sama merkitys voidaan ilmaista vaihtoehtoisilla kielellisillä tai muilla merkeillä, mikä tekee tarpeettomaksi yhden ilmaisutavan fundamentalisoinnin ja mahdollistaa tekstien tulkinnan.

Viestinnän onnistuminen – esimerkiksi lain tai kaunokirjallisen tekstin hengen toteutuminen tulkinnassa – edellyttää monessa tapauksessa tekstin kirjaimellisen merkityksen ylittämistä, tekstiä laajemman merkityskokonaisuuden, siis toisin sanoen tekstin kontekstin, huomioon ottamista. Tämä konteksti muodostuu tekstin kulttuurisesta ympäristöstä, sen merkitysten syntylähteistä. Jokainen kielenkääntäjä joutuu ottamaan huomioon tämän ympäristön muutokset, alkukielen ja käännöskielen takana olevat kulttuurierot. Merkityksen onnistunut siirto ihmismielestä toiseen vaatii siis riittävän joustavaa ja dynaamista tulkintaprosessia, irtautumista mekanistisesta tulkinnan ja kääntämisen käsityksestä. Tämä irtautuminen edellyttää juuri kontekstin huomioon ottamista kaikessa tulkinnassa.

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori.

Juha Rikama