Euroopan kielivuoden päättyessä
Artikkeli 4/2001

Sari Maamies

Euroopan kielivuoden päättyessä

Kulunut vuosi 2001 on ollut Euroopan unionin ja neuvoston julistama Euroopan kielten vuosi. Tavoitteena on ollut kiinnittää huomiota maanosamme kielten rikkaaseen kirjoon sekä tähdentää kielten opiskelun merkitystä.

Vuoden teemaa on perusteltu kansalaisille näin (http://www.europarl.eu.int/language/annee_fi.htm): ”Kielten moninaisuus on ollut Euroopan kulttuurien avaintekijöitä ja pysyy semmoisena. Moninaisuuden hyväksyminen on välttämätön edellytys kuljettaessa kohti sellaista Eurooppaa, jossa kaikilla on samanlainen asema ja samat oikeudet, myös tasa-arvoiset kielelliset oikeudet. Kun ihmiset oppivat vieraita kieliä, kanssakäyminen muunkielisten kanssa politiikan ja talouden alalla sekä yksityiselämässä lisääntyy itsestään. Kielitaito opastaa muiden kulttuurien ymmärtämiseen. Se auttaa pääsemään eroon muukalaisvihasta, rasismista ja suvaitsemattomuudesta. Kielitaito lisää ihmisten ammatillisia mahdollisuuksia ja auttaa heitä kehittymään yksilöinä.” Tavoitteena on ollut saada eurooppalaiset opiskelemaan entistä paremmin ja entistä useampia kieliä, myös vähemmän puhuttuja ja opetettuja kieliä, sekä suojelemaan ja rohkaisemaan monikielisyyttä omissa yhteiskunnissaan.

Kielivuoden ohjelmassa on painotettu vieraiden kielten opiskelun merkitystä. Vieraiden kielten opiskelu on kuitenkin ns. vähemmän puhuttujen kielten puhujien näkökulmasta melkoinen selviö. Esimerkiksi suomalainen lukiolainen on eurooppalaisessa vertailussa erittäin kielitaitoinen. Suomi on ollut edistyksellinen myös siinä, miten meillä on koko itsenäisyyden ajan pyritty turvaamaan kansalaisten kielelliset oikeudet ja ymmärretty kaksikielisen kulttuurin historiallinen ja henkinen arvo.

Me suomalaiset emme tarvitse virallista teemavuotta ymmärtääksemme vieraiden kielten opiskelun merkityksen. Sen sijaan joskus tuntuu siltä, että tarvitsisimme jonkin ulkopuolisen tahon ravistelua, jotta heräisimme huomaamaan oman kielemme merkityksen. Suomalaisten asennetta omaa äidinkieltään kohtaan leimaa alemmuudentunne, mistä seuraa, että kaikki mikä tulee muualta eli on ”kansainvälistä” (eli ulkomaista, mikä meikäläisessä ajattelussa tarkoittaa useimmiten englanninkielistä) on yleensä parempaa kuin omaan kieleen ja kulttuuriin perustuvat vaihtoehdot. Elleivät tällaisen suomen kaltaisen ”vähemmän puhutun” kielen puhujat itse suhtaudu terveellä tavalla arvostaen omaan kieleensä, ei ole paljon merkitystä sillä, että joku ”suuren kielen” edustaja innostuu opiskelemaan kieltämme.

Monet Suomessa asuvat muualta kotoisin olevat kertovat, kuinka vaikeaa on oppia suomea, kun suomalaiset ystävällisesti kääntävät keskustelun heti englanniksi. Ulkomaalaiset ovat myös tottuneet jatkuviin kysymyksiin siitä, miksi he ovat Suomessa ja mitä he ajattelevat suomalaisista: ”Emmekö me olekin vähän takapajuisia ja puhu kummallista kieltä?” Oman kielensä ja kulttuurinsa unohtavat jäävät jalkoihin päätettäessä monikielisen Euroopan yhteisistä asioista; väärä nöyryys, ettei sanoisi nöyristely, koituu kielen ja koko kulttuurin haitaksi.

Alussa siteerattu teksti olisi muutettavat muuttaen sovellettavissa myös äidinkieleen. Yhtä hyvin se voisi kuulua näin: ”Erilaisten äidinkielten moninaisuus on Euroopan kulttuurien avaintekijöitä, ja oikeus omaan kieleen on keskeinen. Oman äidinkielen monipuolinen hallinta avaa tien tasa-arvoiseen kommunikaatioon ja antaa eväät toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Oman kielen ja kulttuurin tuntemus ja terve arvostus on myös se perusta, jonka varassa muita kulttuureita voi oppia ymmärtämään. Oman äidinkielen monipuolinen taito lisää ihmisten ammatillisia mahdollisuuksia ja auttaa heitä kehittymään yksilöinä.” – Ehkä tämä voisi olla ei vain äidinkielen vuoden vaan koko vuosikymmenen julistus.

Sari Maamies