Suomen kielen lautakunnan ja sen edeltäjien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnan ja Suomen Akatemian kielilautakunnan kokouspöytäkirjoista voi lukea paitsi kielenkäytön ja kielenkäyttöä koskevien asenteiden historiaa myös ajan ja ilmiöiden historiaa. Kokouksissa on aikojen kuluessa käsitelty mm. eri alojen sanakysymyksiä ja termiehdotuksia, lainasanojen oikeinkirjoitusta, sanojen ja sanontojen tyyliä mutta myös kieliopillista vaihtelua koskevia kysymyksiä, kuten sanojen taivutustyyppejä sekä sijamuotojen tai lauseenvastikkeiden käyttöä. Tässä jutussa tarjotaan pieni sanastollinen kesäkimara 1950-luvulta.
Lautakunnan työtä vähättelemättä kannattaa kuitenkin muistaa, että pääosa kielikysymyksistä on aina esitetty Kielitoimiston puhelinneuvojille, jotka pelkästään 1950-luvulla vastasivat kaikkiaan 67 520 kysymykseen. Muutamia näistä kysymyksistä tuli esille myös kielilautakunnan kokouksissa. Lautakunnalle osoitettiin kysymyksiä suoraankin.
Kammio vai eriö?
Suomen Akatemian kielilautakunnan kokous 20.2.1950 pidettiin pöytäkirjamerkintöjen mukaan ravintola Klaus Kurjen Saimaa-kammiossa professori E. A. Saarimaan tarjoaman illallisen ääressä. Paikalla oli ajan hengen mukaisesti pelkkiä herroja: illallisen tarjoajan lisäksi kokoukseen osallistuivat lautakunnan puheenjohtaja professori Martti Rapola, jäsenet dosentti Lauri Hakulinen, maisteri Hannes Teppo, tohtori Matti Sadeniemi sekä Kielitoimiston valvojana toiminut professori Y. H. Toivonen.
Edellisen vuoden vuosikertomuksen käsittelyn lisäksi listalla oli muutama sanakysymys. Osuusliike Elanto oli tiedustellut mahdollista suomenkielistä vastinetta sanalle kabinetti eli ”ravintolan yksityishuone”. Pöytäkirjassa todetaan:
Ei päästy mihinkään yhteiseen ehdotukseen, mutta mainittiin sanat eriö (sopiva, mikäli Kansallisteatteri on luopunut sen käytöstä WC:n nimenä), kammio, sulkio, eri(s)huone.
Pöytäkirjassa ei ole mainintaa eriön unohdetusta historiasta. Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan eriöllä viitattiin nimittäin toisaalta kuolemaan ja toisaalta erimielisyyteen. No, joka tapauksessa eriö jäi kabinetinkin merkityksessä vaille menestystä. 1950-luvun Nykysuomen sanakirjassa eriö mainitaan harvinaisena; merkityksenä on ’käymälä, WC’. Tämän päivän Kielitoimiston sanakirjassa se sinnittelee edelleen, harvinaiseksi luonnehdittuna kylläkin; merkitykset ovat ’käymälä’ sekä ’sivuhuone, kabinetti’. – Vaihtuisikohan vaikkapa helsinkiläisen hotelli Tornin Kalevala-kabinetti vielä Kalevala-eriöksi?
Cocktailia ja kimaraa
Kokouksessa 8.5.1952 keskusteltiin mm. professori Aulis Ojajärven ehdotuksesta, että hyväksyttäisiin sellaisten yhdysperäisten paikannimien kuin Isokyrö ja Vähäkyrö taivutuksen yksinkertaistaminen. Ehdotuksen mukaan alkuosaa ei tarvitsisi taivuttaa, koska kirjoitetussakin kielessä taivuttamattomuus oli yleistä. Lautakunta ei mieltynyt muutokseen, ”joka olisi hyvin syvältä kouraiseva ja väkivaltainen”.
Kevyempi aihe samassa kokouksessa oli Kansalaisjärjestöjen raittiustoimikunnan keskusliiton kilpailu sanan cocktail vastineiksi. Lähetetyistä ehdotuksista, kuten piriste, sotku, pirinä, virkiste, raittiusjuoma, koomus, kimara, koktee ja pore, ei lautakunta halunnut palkita yhtäkään. Pöytäkirja ei esitä perusteluja. Tuon ajan lehtileikkeistä käy kuitenkin ilmi, että Sadeniemi oli kuulunut kilpailun arvostelulautakuntaan yhdessä kahden kansanedustajan kanssa. He olivat pitäneet ainoana sopivana ehdokkaana tohtori Toivo Rautavaaran ehdotusta kimara. Tässä on katkelma Uuden Suomen artikkelista 18.5.1952:
Nykysuomen sanakirjaan kimara ehti mukaan; luonnehdintana on ehd. = cocktail (ehd. ’ehdotettu’). Cocktail taas määritellään samassa sanakirjassa juomaksi, joka on sekoitettu ”useista väkijuomalajeista ja eri karvasaineista” ja tarjoillaan jäähdytettynä. Nykysuomen sanakirjan jatkajissa Perussanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassakin kimarasta vain viitataan cocktailiin. Tämä onkin yhä tavallisin juomasekoituksiin viittaava sana, mutta kimara elää omaa elämäänsä mm. hedelmäsalaattien nimissä.
Viehe rinnuksissa
Kevätkaudella 1953 pidettiin kuusi kokousta. Maaliskuussa (30.3.1953) käsiteltiin ties kuinka monennen kerran -otta- ja -oitta-verbejä (kuten tiedottaa, ilmoittaa). Lisäksi otettiin esille tohtori Toivo Rautavaaran kysymys siitä, millä sanalla suomessa voisi nimittää naisten puvussa koristeena käytettävää kukkakimppua. Kysyjä oli kertonut kimppua kutsuttavan Yhdysvalloissa nimellä corsage; se oli kuulemma sikäläisissä kukkakaupoissa tärkeä myyntituote. Pöytäkirjamerkinnän mukaan lautakunta suositti tälle asustekukkakimpulle maisteri Tepon ehdottamaa nimitystä viehe. Oletettavasti viehe ei tuossa merkityksessä viehättänyt kielenkäyttäjiä, eikä sitä otettu Nykysuomen sanakirjaankaan.
Sana viehe on myös kalastusterminä viehättämisen sukulainen: viehehän on syötti, jonka ulkonäöltään on tarkoitus viehättää kalaa. Tässä merkityksessä sana on tunnettu ainakin 1900-luvun alkupuolelta. Ihmissilmää vieheen ei ehkä tarvinnut viehättää; tämän kuvan ainakin saa vanhasta kalastusoppaasta, jossa kerrotaan, että joskus vieheenä on käytetty myös
valkea- tai punakarvaista vasikannahkaa, punaista lankaa tai kangasta, tuohen helvettä tai ”männynliinaa”. (Suomalainen kalastus I, 1906; Nykysuomen sana-arkisto)
Sana-arkistosta muuten löytyy pari viehe-esimerkkiä yleisemmin houkuttimen merkityksessä:
Autot ja tavalliset telkkarit ovat menettäneet merkityksensä elintason korkeutta osoittavina vieheinä. Uusin tämän alan temputtaja on väritelevisio. Kallis kapine – ainakin siihen asti kunnes japanilaiset tekevät oman temppunsa, jos onnistuvat. (Antenni 11/71, s. 28, Nykysuomen sana-arkisto)
Pikkohousut ja eristakki
Toukokuussa (22.5.1953) oli esillä monia erityyppisiä sanakysymyksiä. Näistä mainittakoon Kuusinen oy:ltä tullut kysymys. Yritys toivoi voivansa korvata termit irtotakki ja irtohousut (engl. blazer ja slacks) sanoilla pikkotakki ja pikkohousut, jotka se oli saanut aihetta koskevasta kilpailustaan. Kielilautakunta ei katsonut voivansa suositella näitä sanoja, ”koska ne olivat vailla juuri mitään yhteyttä tarkoittamiinsa käsitteisiin”. Lautakunta ehdotti tilalle sanoja eritakki ja -housut tai eristakki ja -housut.
Nykysuomen sanakirjaan pääsi pikkutakki, joka ei saanut rinnalleen pikkuhousuja. Nämä – alushousujen merkityksessä – otettiin vasta Perussanakirjaan 90-luvun alussa, jolloin mukaan pääsivät myös irtotakki ja irtohousut. Eris-alkuisista sanoista käytössä eläviä ovat lähinnä eriskummallinen ja erisnimi.
Livusta shampooseen
Usein toistuva hiusten pesu on suhteellisen tuore ilmiö, jota epäilemättä ovat edesauttaneet modernit nimenomaan hiuksille tarkoitetut pesuaineet. Alkujaan hindin kielestä englantiin mukautettu sana shampoo lainautui sellaisenaan suomeen ja yleistyi kielenkäyttöön viimeistään 1930-luvulla. Kielilautakunnan kokouksessa sanaa käsiteltiin vasta 26.3.1956, kun eräs mainostoimisto tiedusteli sanojen shampoo ja shamponoida suomenkielisiä vastineita. Pöytäkirjamerkintöjen mukaan lautakunta harkitsi mm. sanoja vaahde ja vaahdoke, mutta lopulta ehdotti vastineiksi sanoja lipu (vrt. lipeä) ja livuttaa. Lipeähän oli vanhastaan saippuoissa käytetty ainesosa. Nykysuomen sanakirjassa lipu mainitaan harvinaisena ’luistoa’ merkitsevänä sanana.
Kansa käytti kuitenkin shampoota eikä lipua. 1990-luvun alun Perussanakirjaan ei silti otettu shampoota vaan suomeen mukautettu sampoo. Hiustenpesuainepullojen kyljessä oleva teksti kuitenkin aina vain ohjasi kielenkäyttäjiä shampoon puoleen. Viimein sana sai sijaa Kielitoimiston sanakirjassakin vuonna 2012.