Diagnoosien kieli. Missä yhteyksissä potilaat ja maallikot törmäävät diagnoosiin?
Artikkeli 2/1987

Veli Matti Huittinen

Diagnoosien kieli. Missä yhteyksissä potilaat ja maallikot törmäävät diagnoosiin?

Lääketiede 87 ‑päivillä pohdittiin 8. tammikuuta, voisiko diagnoosin kirjoittaa selvällä suomen kielellä. Samalla tarkasteltiin suomen kielen asemaa kansainvälistyvässä ja teknistyvässä lääketieteessä. Dosentti Veli Matti Huittinen otti selkeän kannan: potilaan ja maallikon kannalta diagnoosi on voitava paitsi kirjoittaa myös selostaa selvällä suomen kielellä.

Suomen kielen asema teknistyvässä ja kansainvälistyvässä lääketieteessä on edelleen vankkumaton. On hilpeä sattuma, että Nykysuomen sanakirja mainitsee otsikkoni sanan ”törmätä ” kuvallisesta käytöstä seuraavan esimerkin: ”Teos, jossa lukija tuon tuostakin törmää pahoihin tyylivirheisiin.” Potilaan ja maallikon mielestä lääkäreiden diagnoosit ovat usein tämmöisiä ”teoksia”– niissä törmää tuon tuostakin pahoihin tyylivirheisiin, olkoon sitten kyse diagnoosin latinankielisestä muodosta tai siitä tavasta, jolla diagnoosi potilaalle ja maallikolle kuvataan.

Diagnoosin tekemistä, taudinmääritystä, edeltää lääkärin keskustelu potilaan tai hänen omaistensa kanssa. Kyky keskustella potilaan kanssa on tärkeä mutta vaikea osa lääkärinä toimimisen taitoa. Se on joillakin myötäsyntyinen, joillakin kovan yrittämisen ja työn opettama, jotkut eivät opi sitä koskaan. Lääkärin käyttämä kieli on potilaan ja lääkärin välisessä suhteessa, kahden ihmisen epätavallisessa vuorovaikutustilanteessa, kenties tärkein vaikuttava elementti. Lääkärin on keskusteltava potilaan omalla kielellä, tämän äidinkielellä. Sekä kielenkäytössään että muussa ”roolikäyttäytymisessään ”, josta tärkeä osa on ns. oheisviestintää, lääkärin on käsiteltävä potilastaan tämän ainutkertaista yksilöllisyyttä kunnioittavasti: sosiaaliturvatunnuksen ja diagnoosin ohella potilaalla on koko yksilöllinen taustansa, jota ei voi kohdella ”sappena, sydäninfarktina tai mahahaavana ”.

Tapamme käyttää kieltä määräytyy keskustelutilanteesta ja keskustelukumppanista, sosiaalisesta taustastamme, koulutustasostamme, iästämme ja synnyinpaikastamme. Potilaan käyttämää kieltä ja hänen kykyään ymmärtää lääkärin puhetta säätelevät samat tekijät. Lääkärin on osattava virittää sanomansa potilaan edellytyksiä vastaaviksi. Erik Axel Karlfeldtin Fridolinin sanat ovat keskustelun ohjenuorana: ”Han talar med bönder på böndernas sätt men med lärde män på latin.” Suomessa tämä tarkoittaa myös sitä, että korostamme lääkärin ruotsin kielen taidon merkitystä. Lääkärin on keskusteltava potilaan äidinkielellä, ruotsinkielisen potilaan kanssa ruotsiksi.

Kieli lääkärin ”roolivälineenä”

Kansan käsityksen mukaan ”vanhanaikainen ” lääkärinkieli oli epäselvästi mumistua munkkilatinan kyllästämää sekasotkua, jota potilas ei voinut ja jota hänen ei ehkä tarvinnutkaan ymmärtää. Lääkärin kirjoitus taas oli sietämättömän epäselvällä käsialalla tekaistu resepti. Nämä ominaisuudet olivat vanhan ajan lääkäri-idolin tunnusmerkistöä Matti Kuusen idolianalyysin käsitteistöä soveltaakseni. Tätä aikaa luonnehtii tunnettu vanhan kirurgin hokema: ”Toistaiseksi on potilaita riittänyt, ettei ole tarvinnut olla kenellekään tarpeettoman kohtelias.”

Vanhoista hyvistä ajoista – sekin idolianalyysiin kuuluva iätön myyttinen käsite – ovat sekä potilaat että lääkärit muuttuneet. Potilaamme ovat koulutettuja, valistuneita, terveydestään tietoisia, huolestuneita, jopa intoilevia. He ymmärtävät vaatia lääkäriltään myös kielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä. He edellyttävät saavansa tarkan kuvauksen taudistaan, diagnoosistaan. Ruotsissa vuonna 1984 julkaistuun SPRI:n (sairaanhoidon ja sosiaalihoidon suunnittelu- ja rationalisointilaitos) ”Valkoiseen kirjaan ” koottiin erittäin laaja kansalaismielipide ehdotuksista ns. terveyspalvelujen (anteeksi tämä muoti-kapulakielen ilmaus!) laadun parantamiseksi ja väestön varsin laajan tyytymättömyyden vähentämiseksi.

Yleisöltä tiedusteltiin ehdotuksia kolmella kysymyksellä. Yksi näistä oli: Miten voidaan auttaa potilasta ymmärtämään henkilökunnan puhetta? Vastausten koonnoksen muutamia pääkohtia olivat seuraavat: Potilas toivoo, että hänet otetaan ystävällisesti vastaan ja että henkilökunta olisi hänestä kiinnostunut. Hän haluaa ymmärtää, mitä lääkäri puhuu, ja toivoo saavansa selvät ohjeet. Lääkärin ja muiden tulisi kehottaa potilasta kysymään. Potilas haluaa tietää, keneltä hän voisi saada opastusta jne.

Potilaiden monet muutkin toiveet voidaan kohdistaa lääkärin käyttämään kieleen, hänen tapaansa käyttää kieltä, hänen kykyynsä suhtautua potilaaseen ja hänen muuhun roolikäyttäytymiseensä. Näin kielestä ja kielenkäytöstä näyttää tulleen nykylääkärin vahva ase jokapäiväisessä potilastyössä.

Suomen kielen asema kansainvälistyvässä ja teknistyvässä lääketieteessä on käynyt monin verroin tärkeämmäksi kuin aikaisemmin – suomalaisen potilaan kannalta tarkastellen. Potilaamme tarvitsevat ja tulevat aina tarvitsemaan selväkielistä lääkärin puhetta. Lääkärin on työssään huomattava potilaidensa toiveissa ja tarpeissa tapahtunut muutos.

Selittäessään potilaalleen tekemäänsä diagnoosia lääkäri voi kovin harvoin kertoa yksiselitteisestä, spesifiseen syyhyn perustuvasta diagnoosista. Useimmiten hänen diagnoosinsa on monietiologiainen: riskitekijöiden puntarointiin sekä potilaan perimän, ympäristön ja käyttäytymisen yhteyksiin keskittyvää pohdiskelua. Lääkäri on tässä mielessä eräänlainen ”rele ”: hän joutuu soveltamaan pääasiassa epidemiologista tutkimustietoa ainutkertaiseen yksilöön, potilaaseensa, muuttamaan epidemiologisen ihmisen biologiseksi ihmiseksi. Ajan tasalla olevien tietojen lisäksi lääkäri tarvitsee ajanmukaista ja selkeää kieltä, jota potilaan on helppo ymmärtää. ”Good communication with a patient is always good medicine ”, kirjoittaa James Calnan.

Potilaan omaiset

Potilaan omaisia ei voida ohittaa ainakaan lapsi- ja vaikeavammaisten potilaiden diagnoosista käydyissä keskusteluissa. Potilaan vuoteen äärellä, osaston käytävillä tai tutkimushuoneessa arkoina seisovat omaiset ovat tottuneet siihen, ettei heitä juuri huomata. Heidät poistetaan huoneesta kierron tai tutkimuksen ajaksi käytävälle murehtimaan. Kuitenkin omaisten huomioon ottaminen ja lääkärin keskustelu heidän kanssaan on potilaan edun mukaista.

Aikuinen potilas arvostaa sellaista lääkäriä, joka esittäytyy omaisille, tervehtii heitä kädestä ja selvittää kohteliaalla kysymyksellä potilaansa ja omaisten suhteet. Vaikka keskustelu omaisen kanssa on yleisluonteista, se voi tapahtua molemminpuolisen tutustumisen jälkeen hyvinkin persoonallisella tasolla. Ihmiset ovat aina paljon tarkkaavaisempia ja vastaanottavampia, kun heitä puhutellaan omalla nimellä.

Näin keskusteluissa omaisten ja muiden maallikoiden kanssa lääkärin kohtelias, kunnioittava käyttäytyminen, hänen persoonallisuutensa ja kykynsä suhtautua omaisen hätään ja ahdistukseen vahvistavat hänen käyttämänsä kielen vaikutusta. Mitä edellä sanoin lääkärin kielestä, sen selkeydestä ja ymmärrettävyydestä potilaan kanssa keskusteltaessa, pätee tietysti lääkärin keskusteluun omaisten kanssa.

Keskustelu diagnoosista

Potilaan ja lääkärin keskustelun kaksi tärkeintä aihetta ovat potilaan diagnoosi ja hänen ennusteensa. Potilaalla on oikeus tietää ja hän haluaa tietää diagnoosinsa. Hän ei ole välttämättä kiinnostunut diagnoosistaan sen lääketieteellisessä mielessä. Pohtiessaan sairautta tai vammaansa hän voi yksinkertaisesti ajatella: Miksi tämä sattui juuri minulle? Potilas haluaa tietää, onko tauti vakava, mitä se on. Mitä lisätutkimuksia tai leikkauksia on odotettavissa? Miten diagnoosi vaikuttaa työhöni, harrastuksiini ja sosiaaliseen elämääni? Kauanko hoito kestää? Milloin voin palata työhöni?

Näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin 1ääkärin on vastattava selostaessaan potilaalleen diagnoosia. Äidinkielen selkeä käyttö on tietysti välttämätöntä. Potilaan on ymmärrettävä kuulemansa. Lääketieteelliset termit on ilmaistava ymmärrettävällä arkikielellä. Esimerkkien ja vertausten käyttö on avuksi. Potilaat käsittävät vain osan vaikean asian selityksestä, joten asiaan on palattava useissa keskusteluissa. Yhden lääkärin, ei ryhmän, on selitettävä diagnoosi potilaalle, joka ei voi käsittää ryhmän antamaa ehkä ristiriitaistakin informaatiota.

Kaikki potilaat eivät halua kuulla ”kaikkein pahinta” eivätkä he sitä kysykään. Kun potilas ilmoittaa, ettei hän jaksa (tai halua) kuulla enempää, hänen toivomustaan on kunnioitettava. Potilaalle on aina varattava mahdollisuus keskustella kahden kesken lääkärinsä kanssa. Lääkärin on löydettävä valoisia puolia mitä synkimmästä asiasta vaikkapa vertaamalla potilaansa tilaa vielä huonompaan lähtökohtaan tai kertomalla potilaista, jotka ovat toipuneet samasta vaikeasta sairaudesta tai vammasta.

Diagnoosit viranomaisille

Jos ovat potilaistomme toiveet ja tarpeet rajusti muuttuneet, niin on lääkärin toimenkuvakin. Se että tarvitaan sairauksien luokittelu, taksonomia, ja diagnoosien määrittäminen, on lähtöisin suurelta osalta sosiaaliturvan vaatimuksista. Jo sairausvakuutuksen A-todistuksen ohjeissa mainitaan, että diagnoosi toivotaan selvennettävän tautiluokituksen numeroin. Lääkärin toimenkuvan muutosta kuvastaa myös todistuslomakkeiden kieli: sairausvakuutuksen B-lausunto käsittelee tutkittavan, ei potilaan, asioita. Siirtyessään ystävän ja auttajan roolista todistuksen laatijaksi lääkärin pitäisi kyetä muuttumaan ulkopuoliseksi, viileäksi asiantuntijaksi, ei asianajajaksi.

Kun diagnooseja kuvataan lausunnoissa ja todistuksissa ulkopuolisille maallikkoviranomaisille, on itsestään selvä vaatimus, että diagnoosit ilmaistaan suomen kielellä tai lausuntoa pyytävän viranomaisen kielellä. Tämä koskee erityisesti erilaisia oikeustoimia varten annettuja lausuntoja, jotka joutuvat usein vailla lääkäriasiantuntemusta toimivien viranomaisten (oikeuslaitos, erilaiset lautakunnat) käsittelyyn. Lääkintöhallitus ja Suomen Lääkäriliitto ovat julkaisseet lausuntojen laatimisen yleisistä perusteista ohjeet, joissa korostetaan selkeän suomenkielisen terminologian merkitystä.

Vaikeudet käyttää suomea

Lääkärin työn kannalta keskeisiä suomen kielen käytön vaikeuksia ovat alati uusiutuva tautien panoraama, uusien tautitilojen nimitysten vieraskielisyys ja suomenkielisen sanaston puute. Tässä törmäämme Duodecim-seuran perimmäiseen tehtävään omana aikanamme.

Aikakauskirja Duodecimin merkitys suomen kielen käyttämisessä, ajankohtaistamisessa ja huollossa yleensäkin on ollut ja tulee olemaan keskeinen. Aikakauskirjan yhteydet lääketieteen suomen kielen huoltajiin ovat läheiset, yhteistyö mutkatonta ja vuosien mittaan kertynyt asiantuntemus ja kielellinen aineisto huomattava. Aikakauskirjassa on käytössämme kielenhuollon väline, jolla voidaan vaikuttaa koko suomalaisen lääkärikunnan kielenkäyttötottumuksiin ja pitää yllä ajoittain vilkastakin keskustelua suomen kielen asemasta ja merkityksestä kansainvälistyvässä ja teknistyvässä lääketieteessä.

Suomalainen lääkäriseura Duodecim vietti vuonna 1981 satavuotisjuhlaansa lähes kaikin Matti Kuusen idolianalyysissaan kuvaamin riitein. Seuran perustajien haudoille laskettiin seppeleet, oli arvokkaita juhlia ja juhlavastaanottoja. Valmistui juhlamitali, juhlakirja ja aikakauskirjan 100-vuotisjuhlanumero.

Muut riitit unohtuvat, mitalit ja juhlakirjat pölyttyvät varastoissamme, mutta eläväksi osoittautui seuran hallituksen 100-vuotisjuhlakokouksessaan perustama lääketieteen sanastolautakunta, jolle riittää tehtävää nyt ja tulevaisuudessa. Tämäkin symposiumi on osoituksena kielen elinvoimasta lääkärin jokapäiväisenä työvälineenä: sitäkin on huollettava, siitä on pidettävä huolta. Lääketieteen suomen kielen tärkeys jokapäiväisessä lääkärintyössä on meidän aikanamme entisestään korostunut myös niissä tilanteissa joissa potilas ja maallikot törmäävät diagnoosiin.

Tiivistelmä

Potilaan ja maallikoiden kannalta diagnoosin kieli ei ole latinaa eikä englantia, vaan heidän ymmärtämäänsä arkikieltä, äidinkieltä, Suomessa enimmäkseen suomea, usein ruotsia. Diagnoosit on selitettävä potilaan kielellä, olkoot muut diagnoosin käytön kielelliset vaatimukset mitkä tahansa.

Selkeän äidinkielisen ilmaisun merkitys on entisestään korostunut lääkärin jokapäiväisessä työssä nykyisenä aikana, jolle on leimallista asioiden ja ilmiöiden kaikkinainen monimutkaistuminen, vaikeaselkoisuus, teknistyminen, vieraskielistyminen, ylenmääräinen hämmentävä, oikea ja väärä tiedottaminen ja kapulamuotikielellä hallinnoiva sosioekonominen viidakko. Selkeän kielen vaatimus ei rajoitu lääkärin työhön, vaan koskee kaikkia niitä yhteiskuntamme toiminta-alueita, joiden kanssa alamaiskansalainen joutuu asioimaan.

Duodecim-seuralle luonnostaan lankeava perinteinen tehtävä on aktiivisesti huolehtia nykyisen lääketieteen suomen kielestä, sen huollosta, käyttökelpoisuudesta ja täsmällisyydestä. Seuralla on paitsi intoa myös välineitä ja mahdollisuuksia tähän tehtävään.

Esaias Tegnerin tunnetuissa, mahtipontisissa sanoissa promovendeille Lundin yliopiston maisterinpromootiossa vuonna 1820 on kosolti
ajankohtaista sanomaa tällekin symposiumille:
”Hvad du ej klart kan säga, vet du ej;
Med tanken ordet föds på mannens läppar:
det dunkelt sagda är det dunkelt tänkta.”
Veli Matti Huittinen