b ja g kuuluvat myös puhekieleen
Keskustelua 1/1995

Pirkko Vapaavalta

b ja g kuuluvat myös puhekieleen

Vihdoinkin! b:n ja g:n väärästä ääntämisestä ärtyneiden tueksi on vihdoinkin julkaistu suomen kielen lautakunnan entisen jäsenen lausunto: professori Osmo Ikola katsoo olevan välttämätöntä erottaa puheessakin toisistaan soinnittomat klusiilit /k/ ja /p/ soinnillisista klusiileista /g/ ja /b/ (Kielikello 4/1994, s. 5).

Osmo Ikola perustelee g:n ja b:n kansainvälisen ääntämisen tarvetta toteamalla, että ajat ovat muuttuneet, g:llisten ja b:llisten vierassanojen lukumäärä on yhä lisääntynyt, ulkomaiden paikannimiä joudumme käyttämään päivittäin, kansainvälinen yhteydenpito ja kansainvälisyys ovat moninkertaistuneet. Hän toteaa, että viime aikoina yleiseksi tullut huolettomuus aiheuttaa pahoja sekamuotoja jopa sanomalehdissä ja näkyy vieläpä siinä, että ”esimerkiksi monet televisiossa esiintyvät haastattelijat ja muut toimittajat eivät vieraita kieliä puhuessaankaan saa suustaan b:tä ja g:tä”. Hänen esimerkkinsä ”You are a pig man” puhuu puolestaan. Luulisi paatuneimmankin populistin hätkähtävän!

Ensi kerran kuulin puheita g:n ja b:n ääntämisen ”vaikeudesta” ja ”tarpeettomuudesta” jo 70-luvun loppupuolella, juuri peruskouluun siirtymisen aikoihin, kun koko Suomen kansaa alettiin tehdä kaksikieliseksi jo 10-vuotiaasta lähtien – juuri kun koko kansan olisi pitänyt päästä osalliseksi siihen asti vain ”kaksikielisen eliitin” kotiperintönään saamasta edusta.

Paradoksi on kahdessakymmenessä vuodessa vain kärjistynyt. Ja kuitenkin puolet ikäluokasta suorittaa nykyisin vähintään ylioppilastutkinnon. Vielä viime vuonna katsoivat Olli Nuutinen (Hetkisen pituus, 1994, s. 70) ja Erkki Lyytikäinen (Klopaalista panaaliin? HS 26.2.94) Suomen kansan vierastavan b:tä ja g:tä liian hienoina.

Mitä hienoja b ja g näissä oloissa olisivat, ja mitä hienostelun tavoittelua muka ovat hyperkorrektit muodot, sellaiset kuin ”ablodit”, ”Budabestit”! Puhdasta oppimattomuutta b- ja g-virheet ovat niin kirjoituksessa kuin ääntämisessäkin. Omien oppilaideni sitkeimpiä kirjoitusvirheitä ovat ”enerkinen”, ”propakanda”, ”reakoida”. Jos ääntämisen lisäksi vielä kirjoitusasutkin hyväksyttäisiin, kuten ehdotettu on, siitä vasta murteiden taistelu syntyisi yhä kasvavan vieraita kieliä osaavan ”eliitin” ja populistien välille ja alueellisesta eriarvoisuudesta jo nykyisin kärsivät sisämaan asukkaat joutuisivat vieraita kieliä opetellessaan yhä avuttomampaan asemaan.

Osmo Ikola nimittää virheellistä ääntämistä huolettomuudeksi ja pitää osasyyllisenä vieraiden kielten ääntämyksen vaikeuteen kouluopetusta, ennen kaikkea äidinkielen opetusta. Hän on varmasti oikeassa. Yksityisenä opettajana en kuitenkaan katso syytöksen koskevan minua. Olen tehnyt parhaani herättääkseni oppilaissani ärtymyksen g:n ja b:n erottamiselle koosta ja peestä. Foneettisia harjoituksia eivät oppilaat kuitenkaan kauan jaksa pitää yllä: budjetti, baari, paari, parapsykologia, pyromaani, byrokraatti... tv:n haaastatteluista voi poimia pitkän luettelon. Kerron usein kaskua omasta opetustyöstäni: Oppilaat mainitsevat lehdistökatsauksessaan, että Karpo täytti 80 vuotta. Minä vilpittömästi hämmästyneenä:

– Karpo? Kyllä minä sitä vähän nuoremmaksi mieheksi luulin. Johon luokka yhteen ääneen karjaisten:

– Garbo!

Yksityiset opettajat tekevät varmasti parhaansa. Mutta mitä heillä on tukenaan? Jopa radion ja television toimittajat yliopiston opettajista puhumattakaan ääntävät ”liikaottelut” ja ”liigaottelut” samalla tavalla.

Nuutinen todistelee vakuuttavasti, että kovalla työllä suomalaiset on saatu oppimaan dee; perustelematta jää sen sijaan Lyytikäisen väite, että ”g:n ja b:n ääntämistä on turhaan yritetty opettaa sata vuotta”. Missä? Miten? Kenelle? Ei missään oppikirjassa, ei vanhassa eikä uudessa, ole yhtään vierasperäisten sanojen ääntämisharjoitusta. Kukaan haastattelemistani opettajista ei ollut kuullutkaan mistään vierassanojen ääntämistä sisältävästä ääninauhasta; b:n ja g:n ääntämisen vaikeudesta ei edes huomauteta. Vain aapinen tekee poikkeuksen, siellähän opetetaan b ja g! Lounaissuomalaisella alueella käytetyssä Kajaston ja Parviaisen Aapiskirjassa (1985) on kokonaiset aukeamat g:lle ja b:lle, ja tuntemani 7-vuotiaat osaavat lausua gorillat, gepardit ja bambit niin Lounais-Suomessa kuin täällä Hämeessäkin.

Käsitykseni mukaan b:n ja g:n ääntämistä ei aapisen jälkeen ole yritettykään opettaa. Vertailun vuoksi kannattaa muistaa, että parissakymmenessä vuodessa on lyhytvokaalisuus b:n, d:n, g:n, f:n edessä ja -oli, ‑omi, ‑oni, ‑ori ‑tapauksissa kirjoituksessa ratkaisevasti vakiintunut, mikä on varmasti vakiintuneen ääntämisen ansiota. Näitä tapauksia on kouluissa tehokkaasti opetettu, koska niistä on olemassa säännöt, vaikka kyse on todella epäolennaisista detaljeista äännerakenteemme yksipuolisuuteen verrattuna. b:n ja g:n käytöstä on vaikeampi laatia sääntöjä, mutta oppikirjoissa ei ole mainittu edes muotoryhmiä ‑gia: energia, allergia... tai -logia: psykologia, biologia, geologia... eikä -kratia: demokratia, byrokratia, oligokratia... Olisihan niistäkin jo apua. Harjoitusta ja esikuvia tarvitaan kouluopetukseen, eikä vain äidinkielen opettajille, vaan kaikille vierassanoja opettaville ja käyttäville opettajille. Asian hyväksi voisi Kielitoimisto käyttää arvovaltaansa ja vedota kaikkiin osasyyllisiin: kehottaa yleisradiota, yliopistoja, opettajainkoulutuslaitoksia ja keskiasteen oppilaitoksia järjestämään ”b- ja g-kursseja”; kehottaa kustantajia ja oppikirjantekijöitä laatimaan oppikirjoihin lisämateriaaliksi kasetteja vierassanojen ääntämisestä.

Koulujen äidinkielen opetus on osasyyllinen, kuten professori Osmo Ikola toteaa. Mutta vain osasyyllinen.

Pirkko Vapaavalta
Riihimäen lukion
äidinkielen vanhempi lehtori
Pirkko Vapaavalta