B, d ja g puhuttavat. Murteiden taistelua käydään jo
Keskustelua 3/1995

Elisabet Törnudd-Jalovaara, Pirkko Vapaavalta

B, d ja g puhuttavat. Murteiden taistelua käydään jo

”Me kaikki puheen tasolla lisäämme taikinaan sata krammaa markariinia. Se ei todellisuudessa loukkaa kenenkään korvaa”, väittää Erkki Lyytikäinen Kielikellon viime numerossa (2/95). Kirjoitus on subjektiivinen: mm. yllä olevat itse sorvailemansa väitteet Lyytikäinen on pannut Olli Nuutisen suuhun; hän ei ole löytänyt professori Osmo Ikolan ja minun kirjoitukseni olennaisia kohtia (Kielikello 4/94, 1/95), hän ei piittaa pakinoitsijoiden irvailuista – mm. Olli Nuutinen luettelee sellaisia vuosilta 1990–92 (Hetkisen pituus, 1994, s. 71–72); hän ei tunne Eeva Maria Närhin artikkelia ”Miljoonat ulkomaiset paikannimet” (Kielikello 4/94), josta saamme lukea YK:n paikannimiasiantuntijoiden suosituksia: uusista itsenäistyneistä maista tulisi käyttää omakielisiä nimiä, ja tavoitteena on myös tunnistettava ääntäminen.

Sen sijaan Lyytikäinen vetoaa Kari Suomen kaksikymmentä vuotta vanhoihin tutkimuksiin, joiden mukaan suomessa ei ole aitoa klusiilien soinnillisuusoppositiota; hän ei ole huomannut, että Fred Karlsson totesi v. 1982 teoksessaan Suomen kielen äänne- ja muotorakenne (s. 58), että Lounais-Suomen koululaiset olivat jo silloin omaksuneet b:n ääntämiseensä; sitä paitsi slangeissa on b ja g suomalaisissakin sanoissa.

Olennaisinta ei kuitenkaan ole, ”onko” suomessa b ja g, vaan se, että niitä tarvitaan. Jo Agricola tarvitsi b:tä ja g:tä lainasanoissa ja vierasperäisissä nimissä (esim. Biblia, Agricola). Nyt kun koko Suomen kansaa on jo kahdenkymmenen vuoden ajan yhdeksänvuotisessa peruskoulussa opetettu kaksikieliseksi, on loukkaavaa väittää, ettei se opi ääntämään b:tä ja g:tä. Toistan vielä: eihän sitä ole yritettykään opettaa.

Mutta Lyytikäinen vain jatkaa puhumistaan ”herrojen peestä” ja pitää minun ehdottamaani opetuksen tehostamista pakottamisena; itse hän kieltää opettamasta, mikä lienee vieläkin pahempaa manipulaatiota, eikä se ole tässä maassa enää oikein onnistunut.

Pirkko Vapaavalta

*

Erkki Lyytikäisen (Kielikello 2/1995: Silmänkääntöä?) väitettä, että me viisi miljoonaa suomalaista kuvittelemme b- ja g-äänteiden olevan pelissä mukana vierassanoja käyttäessämme, vaikka todellisuudessa tuotamme lähinnä p:n ja k:n, on vaikea ymmärtää. Tosin erittäin moni lisää taikinaan sata krammaa markariinia, mutta kyllä aitoa soinnillisuuttakin sentään kuulee.

Jos Nuutisen–Lyytikäisen resepti otettaisiin käyttöön ja hyväksyttäisiin esim. ääntämykset [pelkian liika] ja [posnian serpi], olisi samalla ratkaistava seuraavat kaksi ongelmaa:

1) Ns. suhu- eli tötterö-s ei kuulu suomalaiseen äännejärjestelmään. Sen vuoksi se suomalaisen suussa usein muuttuu tavalliseksi s:ksi. Voitaisiinko kirjoitusasusta huolimatta hyväksyä sellaiset ääntämykset kuin [tsaali tsaplin], [tsetsenia], [sopata], [sakkipeli] ym.?

2) Vokaalisointusäännön mukaan samassa yhdistämättömässä suomen sanassa voi olla vain vokaalisarjan a, o, u tai ä, ö, y jäseniä. Tästä syystä olympiasta pyrkii tulemaan [olumpia] tai [ölympiä]. Voitaisiinko näitä ääntämyksiä pitää korrekteina? Kumpi siinä tapauksessa olisi suositeltavampi? Ääntyisikö etuliite poly-[polu] vai [pöly]? Saisiko labyrintti äänneasun [lapurintti]?

Elisabet Törnudd-Jalovaara
fil.tri
Kauniainen
Elisabet Törnudd-Jalovaara
Pirkko Vapaavalta