Kovin saa lehteä lukiessa silmiään pinnistää, jotta erottaisi avoliiton avioliitosta. Kyllähän nämä kaksi yhteiselon muotoa sivusta katsoen näyttävät samanlaisilta, mutta kun niitä käytännössä kuitenkin joudutaan kahtena eri asiana käsittelemään, pitäisi ilmausten erottua toisistaan selvemmin. Tämän takia olen silloin tällöin kysäissyt, eikö avoliitolle voitaisi keksiä viestivämpää nimitystä. Ehdokkaani on ollut asuinliitto.

Suomen kielen lautakunnassa on asiasta keskusteltu pöytäkirjan ulkopuolella. Kun avoliittoa ei ole instituutiona vielä selkeästi virallistettu, on oltu odottavalla kannalla, ettei mentäisi lainsäätäjän edelle.

Kirkko on heittänyt esiin sanan avosuhde. Valinta viittaa siihen, ettei kyseinen yhteiselon muoto kuulu ”liittojen” luokkaan. Kuitenkin kirkko hyväksyy siviiliavioliiton avioliitoksi. Ehkä liitto-sanaa tulisi kirkon mielestä käyttää vain sellaisesta parisuhteesta, jonka jokin yhteiskunnan organisaatio on vahvistanut, joko kirkko tai maallinen viranomainen. Toisaalta osa avoliitoista lienee sellaisia, että niitä voi luonnehtia 1900-luvun alussa käytössä olleella ilmauksella omantunnonavioliitto, jonka Nykysuomen sanakirja määrittelee näin: ’laillistamaton yhdyselämä, jossa mies ja nainen omasta vakaumuksestaan elävät toisiaan aviopuolisoina pitäen ja avioliiton muotoja ja velvoituksia noudattaen’. Kun siviilivihkiminen 1917 tuli mahdolliseksi, sana omantunnonavioliitto jäi vähitellen käytöstä.

Aviosuhde-sana saattaa olla leimaava, koska sanalla suhde on nykyisin mm. merkitys ’laillistamaton sukupuoliyhteyden pito’, kuten Nykysuomen sanakirja osuvasti kertoo. Avosuhde-sanan voidaan tulkita viittaavan siihen, että vihkimättömän parin yhteiselossa on sukupuolisuhde jotenkin olennaisempi piirre kuin avioliitossa. Leimaamisella on kyllä perinteitä, puhuihan kansa ennen vanhaan susiparistakin.

Yhteiskunnalla on tarve rekisteröidä, minkälaisessa parisuhteessa kukin elää. Verottajan täytyy ratkaista, mihin ryhmään tällainen kumppanuuden muoto sijoitetaan verotuksessa. Täytyy olla säännöt siitä, miten omaisuus eron sattuessa jaetaan ja miten peritään. Tärkeää on myös turvata avosuhteessa syntyneiden lasten asema ja sopia siitä, saako leski eläkettä avopuolison kuoltua. Yhteiskunnalla on monta hyvää tarkoitusta perusteluksi säännöksille. Toistaiseksi vain verottaja on edennyt lainsäädäntöön asti todettuaan, että on olemassa ”avioliitonomaisissa olosuhteissa verovuonna yhteisessä taloudessa avioliiton solmimatta jatkuvasti eläneitä”.

Kielenhuoltajan tehtävänä ei ole esittää mielipidettä siitä, mikä asema yhteiskunnan tai kirkon tulisi avoliitolle antaa. Sen sijaan kielenhuoltajan pitäisi osata ennustaa, mitä tässä asiassa tulee tapahtumaan. Jo uuden sanan ehdottaminen katsotaan helposti kannanotoksi. Kieli on siis pidettävä keskellä suuta. Voihan olla, että koko avoliitto kumppanuuden muotona on hetkellinen ilmiö ja häviää yhteiskunnan ilmapiirin muuttuessa, etenkin jos avioeron saanti helpottuu eikä avoliitosta ole enää mitään etua verotuksessa.

Nyt on jo kuitenkin melko pitkään odoteltu. Avoliiton määritelmä on ollut tulo- ja varallisuusverolaissa vuodesta 1976, yli kymmenen vuotta. Avoliitosta puhutaan julkisessa sanassa päivittäin. Ellei käyttökelpoisempaa nimitystä tarjota, pysyy ilmauksena avoliitto ja sekaannuksen mahdollisuus säilyy. Uuden ilmauksen tarve on puhtaasti viestinnällinen.

Asuinliitto täyttää viestinnällisyyden vaatimuksen. Se erottuu, se ei leimaa eikä herätä vääriä mielleyhtymiä. Tarjoan sitä käyttöön.