Askel askeleelta
Artikkeli 4/2001

Heikki Hurtta

Askel askeleelta

Kun kielessä on vaihtelua, syntyy helposti ajatus, että toinen tai jokin vaihtoehdoista on yleiskielen kannalta parempi tai oikeampi, toinen taas murteellinen, arkinen, vanhahtava tai muuten yleiskieliseen yhteyteen huonommin sopiva. Monesti näin onkin, mutta ei aina. Myös yleiskielessä on sellaista vaihtelua, jossa kielenkäyttäjä voi huoleti noudattaa omaa kielikorvaansa.

Yleiskielistä tekstiä kirjoittavalle ei tuota ongelmia yksikön ensimmäisen persoonan pronominin valinta. Vaikka murteissa käytetään mm. muotoja mää ja mie, on yleiskielessä vakiintuneesti minä. Toisenlainen kielen vaihteluilmiö on askel-tyyppisten l- ja r-loppuisten sanojen taivutus: askelia vai askeleita, sammalessa vai sammaleessa, askar vai askare, penkerellä vai penkereellä? Kielenhuollon vastaus on: kumpikin vaihtoehto on useimmissa tapauksissa käypä. Jo maineikas oikeakielisyysmies E. A. Saarimaa tähdensi tätä Kielenoppaassaan vuonna 1947. Menneiden vuosikymmenten oikeakielisyyskirjoittajista Knut Cannelin Kielioppaassaan (1916) ja varsinkin Lauri Kettunen Hyvää vapaata suomea ‑kirjassaan (1949) tosin ovat olleet sitä mieltä, että mahdollisista ja sinänsä yleiskielen mukaisista vaihtoehdoista tulisi suosia lyhempiä – siis askel : askelen : askelia ‑tyyppisiä – juuri niiden lyhyyden tähden aina kun se vain on mahdollista. Kettusen loppuponsi kuitenkin kuuluu: ”Tottumus ja tyylimaku olkoot kunkin kohdalta ratkaisevia, kunnes ehkä päästään suurempaan yhtenäisyyteen.”

Perinpohjaisempi tarkastelu ja kielikorvan kuulostelu kuitenkin paljastavat, että ilmiö on varsin mutkikas ja hienosyinen. Se, kumpi sinänsä mahdollinen vaihtoehto kulloinkin on luontevampi, riippuu sanasta, taivutusmuodosta ja kielenkäyttäjän murretaustastakin.

Sanoittaiset erot

Askel-tyyppisten sanojen tunnusmerkkinä on, että niiden perusmuoto, yksikön nominatiivi, loppuu tai voi loppua l:ään tai r:ään. Lisäedellytyksenä on, että ns. vartalovokaali on e: taivutetaan siis nivel : nivelen, saivar : saivaren. – Eri lailla taipuvat sellaiset myöhäiset lainasanat kuin diesel (: dieseliä, ei ”dieseltä”) ja laser (laserin, ei ”laseren”); nämä sanat eivät siis kuulu tässä tarkasteltaviin.

Askel-tyyppiset sanat ovat hyvin pieni ja suomen kielessä rakenteeltaan poikkeuksellinen sanaryhmä. Suomen kielen perussanakirjassa tällaisia l- loppuisia sanoja on 11; r-loppuiset ovat sikäli suurempi ryhmä, että niihin kuuluu joukko tar-johtimisia sanoja (esim. kuningatar, papitar ja raivotar). Kun tar- johdokset jätetään pois, on r-loppuisia sanoja 13.

l-loppuiset

r-loppuiset

askel

askar (askare)

kannel (kantele)

auer

kyynel

huhmar

nivel

kinner (kintereillä ym.)

ommel

manner

petkel

penger

sammal

piennar

seppel (seppele)

saivar (saivare) ’täin muna’

sävel

sisar

taival

tanner

vemmel

tatar

 

tytär

 

udar (utare)

Näistä sanoista useimpien kaikilla taivutusmuodoilla on siis kaksi rinnakkaisasua: askel ja askele, askelella ja askeleella, askelia ja askeleita. Vaikka sanottaisiinkin joka askeleella, on mahdollista sanoa pitkä askel, vaikka askeleella-muoto periaatteessa edellyttäisikin askele-nominatiivia. Juuri näin (askel mutta askeleella) useimmiten sanotaankin. Tällaisia sanoja on kielitieteessä nimitetty sekaparadigmaisiksi: niiden taivutusmuotojen sarja eli paradigma sisältää periaatteessa erilaisiin taivutustyyppeihin kuuluvia muotoja. Erityisen selvästi sekaparadigmaisuus näkyy sellaisista suhteista kuin hyvä : parempi, jollaiset ovat tuttuja myös vieraista kielistä.

Kaikki l- ja r-loppuiset sanat eivät kuitenkaan ole sekaparadigmaisia, kuten Perussanakirjasta näkyy: vaihteluttomia ovat sisar, tytär, nivel, sävel ja tatar. Ne kuuluvat siis eri taivutustyyppiin. Vaikka voidaan sanoa manteret tai mantereet, saivaria tai saivareita, eivät mahdollisia ole sellaiset rinnakkaismuodot kuin ”sisareet”, ”tyttäreitä”. Joskus tosin tapaa sellaisia muotoja kuin niveleeseen, säveleitä, mutta paljon tavallisempia ja myös suositeltavampia ovat niveleen ja säveliä.

Myös sekaparadigmaisten ryhmässä on sanoittaisia eroja. Esimerkiksi sammal-sanan taivutuksessa lyhempi tyyppi (sammal : sammalen : sammalia) on paljon tavallisempi kuin pitempi (sammale : sammaleen : sammaleita), mutta askar(e)-sana taas taipuu useimmiten pitemmän tyypin mukaan askareet, askareita, ja lyhemmät rinnakkaismuodot (askar : askarta : askaret : askaria) ovat harvinaisempia, vaikka mahdollisia, kuten sanomalehtipoiminnasta tuhat ja yksi pienempää askarta (HS 12. 8. 1997) näkyy.

Samalla tavalla sekaparadigmaisia ovat l- ja r-loppuisten sanojen ohella myös eräät n-loppuiset, nimittäin sanat heven (hepene), muren ja säen. – Lisäksi on joukko sellaisia n-sanoja (esim. ahven, siemen), jotka taipuvat vaihteluttomasti sisar- ja tytär-sanojen tapaan.

Eräät l- ja r-loppuiset sanat ovat käytössä myös sukuniminä. Tanner, Manner ja Auer taipuvat poikkeuksellisesti Tannerin, Mannerin, Auerin. Nimi Kannel (ja sen mukaisesti Salokannel, Tarukannel ym.) taas suositetaan taivutettavaksi pitkälti samaan tapaan kuin vastaava yleisnimi: Kantelen, Kanteleeseen, Kanteleita.

Taivutusmuodoittaiset erot

Hyvin tärkeitä ovat taivutusmuodoittaiset erot. Samassakin tekstiyhteydessä saattaa samasta sanasta esiintyä niin pitemmän kuin lyhemmänkin tyypin muotoja, mutta ei mielivaltaisesti vaan tietyn järjestelmän mukaan. Lyhempi tyyppi on tavallisempi yksikön nominatiivissa (kannel, piennar) ja partitiivissa (kyyneltä, taivalta) sekä ns. monikon 2. genetiivissä (mannerten, askarten), pitempi taas muissa taivutusmuodoissa (askeleella, taipaleella; mantereita, kanteleita).

Muiden taivutusmuotojen ryhmä jakautuu vielä kahtia. Toisena ryhmänä ovat yksikkömuodot ja monikon nominatiivi, esimerkiksi taipalella ~ taipaleella, penkeret ~ penkereet, toisena taas monikon sijat paitsi monikon nominatiivi, esimerkiksi kyyneliä ~ kyyneleitä, pientarilla ~ pientareilla. Vaikka nämä kaksi muotoryhmää edustavatkin usein askel-tyyppisten sanojen taivutuksessa pitempää tyyppiä, ovat sanoittaiset erot selvät. Esimerkiksi askel-sanan monikkomuodot eivät ole yhtä selvästi pitemmän tyypin kannalla: askeleella on paljon tavallisempi kuin askelella, mutta monikkomuodoista esim. askelia ja askeleita ovat varsin tasaväkiset. Sellaisten sanojen kuin kannel ja utare (udar) taivutus taas on toisenlainen: monikkomuodot kantelia tai utarissa tuntuvat lähes oudoilta, muodot kantelella tai utaret taas mahdollisilta, vaikka tavallisempia ja useimpien mielestä varmaan luontevampia ovat kanteleella, utareet.

Eri sijamuodoista yksikön illatiivi on selvimmin pitemmän tyypin kannalla: esimerkiksi askeleeseen, pientareeseen ovat paljon tavallisempia illatiivimuotoja kuin periaatteessa mahdolliset askeleen, pientareen. Tämä johtunee siitä, että muodot askeleen, pientareen voivat olla myös yksikön genetiivejä (askeleen pituus, pientareen kasvisto). Tähän kaksitulkintaisuuteen ovat eri aikojen kielenhuoltajat kiinnittäneetkin huomiota, ja Knut Cannelin toivoi vuonna 1916, että yksikön genetiiveinä käytettäisiin lyhempiä muotoja (askelen, pientaren), illatiiveina taas pidempiä (askeleeseen, pientareeseen), jotta taivutusmuotojen ero tulisi mahdollisimman selvästi esiin. – Tämä ajatus on kielen selvyyden ihanteen kannalta kaunis mutta lienee mahdoton toteuttaa.

Eri sanojen taivutuserot näkyvät taulukosta, joka sisältää valikoiman hiukan eri tavoin taipuvia sekaparadigmaisia askel-tyyppisiä sanoja. Huomattakoon, että kyse ei ole säännöistä eikä suosituksista vaan tavallisimmasta käytöstä.

Yks. nominatiivi

Yks. genetiivi

Yks. partitiivi

Yks. illatiivi

Mon. partitiivi

sammal

sammalen (~ sammaleen)

sammalta

sammaleen ~ sammaleeseen

sammalia (~ sammaleita)

askel ~ askele

askeleen ~ askelen

askelta ~ askeletta

askeleeseen (~ askeleen)

askelia ~ askeleita

ommel

ompeleen

ommelta

ompeleeseen

ompeleita

kantele ~ kannel

kanteleen ~ kantelen

kannelta ~ kanteletta

kanteleeseen

kanteleita

tanner ~ (tantere)

tantereen ~ tanteren

tannerta ~ (tanteretta)

tantereeseen

tantereita (~ tanteria)

utare (~ ?udar)

utareen ~ utaren

utaretta (~ ?udarta)

utareeseen

utareita

Tausta

Historiallisesti on useimmissa tapauksissa askel : askelen : askelia ‑ tyyppinen taivutus alkuperäinen verrattuna askele : askeleen : askeleita ‑ taivutukseen. Vaihtelulla on kuitenkin jo varsin vanhat juuret. Sitä tavataan vanhimmassakin kirjakielessä, kuten Vanhan kirjasuomen sanakirjasta näkyy: jo 1500- ja 1600-luvun teksteistä on kirjattu kumpaakin tyyppiä (yhtäältä askelda, askeldens, askelille, askelihin, toisaalta askele, askeleille, askeleit).

Vaihtelu on eriasteisena ominainen myös kaikille suomen murteille. Historiallisesti vanhempi taivutustyyppi on parhaiten säilyneenä itämurteissa, kun taas uudemman asema on vahvempi länsimurteissa. Murteiden kantaa voisi luonnehtia myös siten, että mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi siirrytään, sitä vahvempi on askel-taivutuksen asema. Mitä läntisemmästä ja eteläisemmästä kielimuodosta taas on kyse, sitä todennäköisempää on askele-taivutuksen käyttö. Tärkeänä poikkeuksena ovat kuitenkin Turun ympäristössä puhuttavat lounaismurteet ja eräät niiden naapurimurteet, joissa käytössä on aivan erilainen taivutustyyppi: siellä sanotaan esimerkiksi askela, sammala, askara. Näin taipuvat siellä myös useat n-loppuiset sanat, mikä on tullut lukevan yleisön tutuksi Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, jossa kehitysopin kyseenalaistava Hietanen ihmettelee, onko hän ahvena.

Koska kyse on ilmiöstä, jota ei ole juuri pyritty yleiskielessä normittamaan, voi askel-tyyppisten sanojen taivutus yleiskielisessä tekstissäkin kertoa, mistä päin kirjoittaja on kotoisin: jos hän poimii sammaletta eikä sammalta, hän on todennäköisimmin lähtöisin eteläisimmästä Hämeestä, jos hän taas viipyy taipalella eikä taipaleella, hän on todennäköisimmin Pohjois-Karjalasta tai Kainuusta.

Jos kirjoittaja kuitenkin tuntee itsensä epävarmaksi askel-tyyppisiä sanoja taivuttaessaan, hän voi turvautua useisiin lähteisiin. Tuoreimmassa suomen sanakirjassamme, Suomen kielen perussanakirjassa, askel-tyyppisten sanojen taivutusta on jonkin verran käsitelty, ja ainakin Nykysuomen sanakirjassa ja Terho Itkosen (Uudessa) Kielioppaassa on sangen tarkoin kuvattu vaihtelukkaiden askel-tyyppisten sanojen taivutusta aina kunkin sanan kohdalla. Vaikka näiden lähteiden tiedot ovat havaintoja eivätkä suosituksia, tarjoaa vallitsevien suhteiden tuntemus hyvän pohjan ongelmien ratkaisuun.

Heikki Hurtta työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa.

Heikki Hurtta