Seija Immanen pohdiskelee kirjeessään, voisiko sikapiikki olla jokin esine, esimerkiksi sikojen paimentamiseen käytetty terävä seiväs. Toisaalta murteissa on paikoin tunnettu myös sikapiikkiä kovasti muistuttava sana siannuija, josta Seija Immanen kirjoittaa:

”Valkealassa on (ollut) siihen verrattava ilmaus siannuija. Sehän oli valloillaan kulkevien sikojen kaulaan ripustettava este. – – Tuo siankaulain oli täällä nimeltään myös laava, ja siihen vielä kiinnitettiin nuija tai hako vaikeuttamaan liian huoletonta menoa. Lampailla oli härkin kaularemmistä riippumassa, hevosilla tappi längissä tai kauluksessa.”

Sikapiikkinä häissä

Sana sikapiikki on kaakkoissuomalainen erikoisuus: Suomen murteiden sana-arkistossa siitä on tietoja vain Savitaipaleelta, Taipalsaarelta, Lappeelta ja Lemiltä. Sikapiikki oli näillä seuduin yksi häiden toimihenkilöistä. Useimmissa muistiinpanoissa hänen sanotaan olleen morsiamen samanikäinen seuralainen, lähinnä morsiustyttö, joita on monesti ollut useampia.

Lemillä sikapiikin merkitys on ollut toinen kuin naapuripitäjissä. Veikko Ruoppila on selvitellyt vanhoja lemiläisiä naimisiinmenoon liittyviä tapoja, ja hänen mukaansa sikapiikit olivat morsiamen läheisiä sukulaisia, jotka sulhanen kutsui läksiäistalosta häätaloon, siis sulhasen kotiin, morsiamen antamien neuvojen mukaan. Vanha tapa oli, että läksiäisiä vietettiin morsiamen kotona ja sinne kutsuttiin vain morsiamen sukulaisia.

Sulhasen kodissa vietettiin varsinainen hääjuhla, eikä sinne puolestaan yleensä pyydetty kovin monia morsiamen sukulaisia. Matkaan lähdettiin läksiäistalosta useimmiten vihkiäisten jälkeisenä aamuna. Morsiussaatossa ajoivat ensin asiamies eli puhemies ja kaaso ja heidän perässään sulhanen ja morsian. Kolmantena tuli körtinvetäjä eli laulumies, joka kuljetti morsiamen tavarakuormaa eli körttikuormaa. Körtti tarkoittaa Lemillä hametta, mutta kuormaan sisältyivät kyllä hameiden lisäksi muutkin morsiamen myötäjäisiin kuuluvat tavarat. Kuorman jäljessä seurasivat saattajina sikapiikit.

Sana sikapiikki ei murrearkiston tietojen mukaan tarkoita mitään muuta kuin edellä mainittuja häiden toimihenkilöitä. Tietoja ei löydy esimerkiksi siitä, että olisi ollut käytössä jokin sikapiikiksi kutsuttu esine. Mistä sitten on peräisin tämä kovin hämärältä kuulostava nimitys?

Siannuija ja koiranpotkija vartiointitehtävissä

Jonkinlaista selvyyttä asiaan voisi tuoda kysyjänkin mainitsema siannuija. Siannuija oli sian kaulaan kiinnitetty puinen kaulain, jonka tarkoitus oli estää irrallaan pitkin kyliä kulkeneita eläimiä pääsemästä aidan raoista viljapeltoihin. Kaulain saattoi olla joko kolmion muotoinen, sianhangoksikin sanottu, tai vitsaperukkeella eläimen kaulaan sidottu puinen koukku tai kalikka. Joissakin paikoin sikaa estettiin tonkimasta perunamaita myös laittamalla sen ylähuuleen rautalangasta kierretty rengas.

Siannuijaa voitiin käyttää myös kuvailmaisuna, jolloin se tarkoitti eräänlaista ’inhimillistä kaulainta’, ’esiliinaa’ tai ’kolmatta pyörää’. Sanottiin esimerkiksi: ”Älä sie nyk kolmanneks män niillem parih sen kun sitt olet siin siannuijaan.” Tiedot ovat Valkealasta, joka on maantieteellisesti lähellä aiemmin mainittua sikapiikkien seutua.

Kovin kaukana tuosta alueesta ei ole myöskään entinen Kymin pitäjä, joka nykyisin kuuluu Kotkaan. Sieltä ovat peräisin Valkealan ohella ainoat murrearkiston tiedot siannuijasta. Kymin siannuija kuuluu kaiken lisäksi selvästi hääsanastoon. Siannuija oli toinen kahdesta miehestä, jotka olivat ajomiehinä morsiamen ja kaason mukana, kun nämä kiersivät kyliä keräämässä tarpeita kapioita varten. Toista miestä kutsuttiin koiranpotkijaksi. Koiranpotkija oli sulhasen, siannuija morsiamen puolelta. He jäivät taloon tultua vartioimaan pihalle, ettei hevoselle tehty mitään kujeita.

Hiukan samantapaisen vartiointitehtävän voisi ajatella olleen myös lemiläisten sikapiikeillä. Avioliiton solmiminenhan oli yksi entisajan ihmisen elämän tärkeimmistä tapahtumista. Elämänmuutos koski etenkin naista, joka siirtyi toiseen sukuun ja samalla naimattomien ryhmästä naineiden säätyyn. Hääjuhla oli kriittinen siirtymävaihe, jolloin oli vanhojen uskomusten mukaan oltava tavallista varovaisempi, etteivät pahansuovat ja kateelliset ihmiset pääsisi aiheuttamaan vahinkoa ja jopa pilaamaan alkavaa yhteiselämää. Uuden avioparin oli siten suojauduttava kaikin mahdollisin keinoin, ja sukulaisten tuli olla siinä apuna.

Morsian olisi ollut hääjuhlien aikana varsin yksin ilman sikapiikkejä, morsiustyttöjä, kukkatyttöjä tai miksi heitä sitten nimitettiinkään. Vanhemmilla ei ollut tapana tulla mukaan hääjuhliin sulhasen kotiin, joten sikapiikit ovat voineet olla siellä kaason ohella morsiamen lähimpiä omaisia. He myös usein istuivat samassa pöydässä hääparin kanssa. Sikapiikit siis paitsi olivat morsiamen seuralaisina myös pitivät silmällä, että kaikki sujui hyvin.

Vaikka ei olekaan tietoa siitä, että olisi ollut esine nimeltä sikapiikki, niin hääterminä sen voisi olettaa olleen samantapainen kuvailmaus kuin siannuija. Seurusteluajasta ja avioliiton solmimisesta puhuttaessa sekä häiden yhteydessä on käytetty muutenkin varsin paljon kuvakieltä ja erilaisia kiertoilmauksia. Kosijoita on esimerkiksi Kannaksella sanottu pitkävirsuiksi, ja kun morsiussaatto lähti läksiäistalosta, ovat jäljelle jääneet voineet huutaa suden vieneen lampaan. Osa näistä ilmauksista on puoliksi leikillisiä, kuten vaikkapa morsiamen keruuseuralaisesta Itä-Suomessa käytetty nimitys päistärsäkki. Päistäreethän ovat pellava- tai hamppukuiduista puhdistettaessa irtoavia puumaisia osia, ja morsiamelle saatettiin antaa keruumatkoilla taloista mukaan muun muassa pellavia. Kuva- ja kiertoilmauksia näyttäisi käytetyn etenkin Kaakkois- Suomessa, jossa häihin liittyvä sanasto on ollut muutenkin tavallista rikkaampi.

Vaikka häiden juhliminen onkin nykyisin taas suosittua, niin monet vanhat häätavat ovat jo tyystin unohtuneet ja jääneet pois käytöstä. Samalla tapoihin liittynyt sanasto on hämärtynyt merkitykseltään. Sanonnat elivät ja olivat ymmärrettäviä entisessä maatalousvaltaisessa kyläyhteisössä. Siten nimityksen lähtökohdista voi nykyisin esittää vain arvailuja, jos sanasta löytyy niinkin vähän taustatietoja kuin sikapiikistä.

 

Kirjallisuutta:

Heikinmäki, Marja-Liisa 1981: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet.

Ruoppila, Veikko 1935: Naimisiinmenoon liittyvät vanhat lemiläiset tavat. Kaukomieli 7. Viipurilaisen osakunnan julkaisu.