Arkisen ja asiatyylin rajamailla
Artikkeli 1/2001

Ari Lahdenmäki

Arkisen ja asiatyylin rajamailla

Toimittajan on kirjoitettava tekstiä, jonka suurin osa suomalaisista ymmärtää. Lehtikielessä arki- ja asiatyylin raja hämärtyy usein eikä suora lainauskaan ole aina suora.

Suurin osa suomalaisista on säännöllisesti tekemisissä sanoma- ja aikakauslehtien kanssa. Äidinkielenopettajat ja yleisönosastokirjoittajat korostavat usein lehtikielen asemaa kielen muokkaajana.

Lehtikieli on oma tekstilajinsa, joka poikkeaa hieman asiasuomesta. Samoin reportaasien, uutisten, kolumnien, pääkirjoitusten ja pakinoiden tyylit ovat keskenään erilaisia.

Uutisissa ja reportaaseissa vaikkapa sanakirjan arkisiksi määrittelemät sanat kännykkä ja kyltti ovat usein täysin hyväksyttäviä. Sanojen matkapuhelin ja kilpi jatkuva toisto kankeistaisi tekstiä.

Jokainen toimittaja joutuu kuitenkin usein miettimään, milloin jokin sana on liian arkinen lehtijuttuun. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksessa, jossa itse työskentelen, on monta mielipidettä siitä, sopiiko sana ratikka lehteen. Jotkut kirjoittavat sanan ratikka uutiseenkin, toiset taas sallivat sen vain kevyessä kaupunkielämää kuvaavassa reportaasissa. Yksi sanan hyvä puoli on lyhyys: ratikka istuu otsikkoon huomattavasti näppärämmin kuin raitiovaunu.

”Käytän ratikka-sanaa, koska se on luontevampi kuin raitiovaunu. Ratikka ei tunnu minusta arkiselta. Ei minua sitä paitsi haittaa, jos lehtiteksti on arkista”, toimittaja Raija Kaikkonen Helsingin Sanomista pohtii. Sporaa hän ei kuitenkaan olisi valmis juttuunsa ujuttamaan suoraa lainausta lukuun ottamatta.

Viime syksyn slangibuumin alla myös sanaa Stadi käytettiin ahkerasti kevyissä Helsinkiä käsitelleissä jutuissa etenkin silloin, kun haastateltiin slangin taitajia. Lukijat ottivat ahkerasti kantaa siihen, pitäisikö Stadi kirjoittaa isolla vai pienellä. Kaupunkitoimituksessa päädyttiin professori Heikki Paunosen suosituksesta pitämään Stadia erisnimenä.

Haastateltujen siteeraaminen tuo toimittajan ratkaistavaksi yhden suomen kielelle tyypillisen ongelman lisää: puhe- ja kirjoitettu kieli ovat kovin erilaiset. Vaikka poliitikko lähes aina sanookin: ”Mä päätin et me selvitetään se asia”, voimme lehdestä useimmiten lukea viestin tämännäköisenä: ”Päätin, että selvitämme asian.”

Joku kokee suorien lainausten muokkaamisen arveluttavammaksi kuin toinen. Itse muokkaan esimerkiksi virkamiesten lausahdukset melko yleiskieliseen asuun, sillä puhekieli muuttuu aina paljon, jos se halutaan kirjoittaa lehteen järkevännäköiseksi.

Savolainen loukkaantui

Raija Kaikkonen sanoo muuttavansa haastateltavien lausumat yleiskielisiksi. Selitys on käytännönläheinen. ”En kuitenkaan osaisi kirjoittaa murretta oikein. Ollessani Helsingin Sanomien Kuopion-toimittajana yritin kirjoittaa erään haastatellun kommentin Savon murteella, kuten hän sen sanoi.”

Tulos oli ilmeisesti kehno. ”Sitaatissa luki kirjottee. Eräs lukija otti yhteyttä päätoimittajaan ja tivasi, halveksutaanko savolaisia. Oikea muoto olisi hänen mukaansa kuulunut: kirjottoo.”

Toinen lehtikielille tyypillinen ilmiö on suoran ja epäsuoran esityksen sekoittaminen. Moni toimittaja haluaa nimittäin välttää suoria lainauksia viimeiseen saakka myös siksi, että pitää tekstiä sujuvampana, kun lainatut jaksot ovat harvassa.

Kun haastateltava kuitenkin sanoo jonkin asian huomionarvoisin sanoin, toimittaja haluaa toistaa juuri nuo sanat. Niin syntyy vaikkapa seuraavanlainen virke: Opetustoimenjohtaja Virtanen sanoi, ettei ole tehnyt ”mitään konnamaista”. Lainausmerkkien sijoittaminen ennen pistettä muuten tuottaa monelle toimittajalle päänvaivaa.

lkävä kyllä lehdissä näkee turhan usein seuraavanlaisen sekamuodon: Virtanen sanoi, ettei ole tehnyt mitään ”konnamaista enkä väärää”. Tässä puhujan alkuperäinen ensimmäisen persoonan muoto enkä on epäsymmetrinen epäsuoran esityksen kolmannen persoonan ettei-muodon kanssa. Editoidessani tällaista virkettä muutan usein surutta epäsuoran esityksen suoraksi tähän tapaan: ”En ole tehnyt mitään konnamaista enkä väärää”, Virtanen arvioi.

Kappaleet lyhyitä

Tilat asettavat lehtikielelle useita rajoituksia. Ensinnäkin otsikkoon mahtuu hyvin rajallinen määrä tekstiä. Toisaalta varsinainen leipätekstikin on ladottu kapeille palstoille. Niinpä kappaleiden on oltava lyhyitä.

Kun vaikkapa A4-paperille kirjoitetussa asiakirjassa kolmasosaliuskan pituinen kappale on vielä helposti hahmottuva, sama tekstimassa täyttäisi keskivertolehtijutun yhden palstan. Niin pitkät kappaleet ovat kapeilla palstoilla vaikealukuisia, etenkin kun lehtijuttuja luetaan usein sieltä täältä silmäillen.

Toimittaja Vesa Sisättö muisteleekin saaneensa entiseltä esimieheltään, nykyään Suomen Tietotoimistossa työskentelevältä toimittaja Rami Mäkiseltä hyödyllisen neuvon. ”Kun kolmannen kerran olet näppäillyt pisteen, aloita uusi kappale”, Mäkinen oli opastanut. Sisättö pitää neuvoa parhaana lehtikielestä saamanaan opastuksena. Lehtijutun kappaleissa on yleensä yhdestä kolmeen virkettä.

Virkakieli päätyy lehteen

Päätöksentekoa seuraaville toimittajille tuottavat jatkuvaa päänvaivaa erilaisten lautakuntien asiakirjat. Esimerkiksi Helsingin sosiaalilautakunnan esityslistassa oli taannoin seuraavat virkkeet:

”Sosiaaliviraston ja terveysviraston yhteisen työryhmän kokouksessaan 4. 11. 1998 asettama työryhmä teki mitoitusselvityksen, jossa vanhainkotien hoitohenkilöstömitoituksen alarajaksi suositellaan tunnuslukua 0,50. – – Mitoitustyöryhmän tekemän selvityksen mukaan lasketut mitoitusluvut eroavat olennaisesti tarkastuslautakunnan luvuista ja ovat lähempänä mitoitustyöryhmän suositusta.”

Toimittaja joutuu usein soittamaan asiakirjan laatijalle ja kysymään, mitä tämä on tarkoittanut. Valitettavan usein kankeat ilmaukset päätyvät kuitenkin lehdessä julkaistavaan uutiseenkin. Uutisten ohessa käytettävä grafiikka on lyönyt leimansa juttujenkin kieleen. Voimme lukea, että työttömyys nousi tai laski, vaikka olisi havainnollisempaa puhua kasvusta, lisääntymisestä, pienenemisestä, vähenemisestä ja niin edelleen. Erilaisten taulukoiden nousevat ja laskevat käyrät siirtyvät toimittajan mielestä tekstiin.

Viestin perillemenoa todella hankaloittavat lauserakenteet ynnä muut kömpelyydet eivät kuitenkaan ole niiden lukuisten ihmisten mielessä, jotka soittavat lehtien toimituksiin kielivirheen löydettyään. Toimituksiin tulee jatkuvasti kirjeitä ”maallikkokielenhuoltajilta”, jotka puuttuvat esimerkiksi tippua-verbin väärinkäyttöön tai komparatiivin ja superlatiivin sekoittumiseen vertailussa.

Tällaiset kysymykset eivät tietenkään ole sinänsä lehtikielen ongelmia; kyse on kunkin toimittajan suomen kielen taidosta. Kielen ammattilaisina toimittajien tulee toki hallita kieli hyvin, ja uskallan väittää, että suomenkieliset toimittajat täyttävät edellytyksen mainiosti.

Nopeasti esiin tuleviin kielenkäytön ongelmiin on etenkin uutistoimittajalla monesti vain vähän aikaa etsiä ratkaisua. CD-Perussanakirjaa käytetään kuitenkin monen lehden toimituksessa varsin sujuvasti.

Ari Lahdenmäki on toimittaja.

 

Ari Lahdenmäki