Aristoteleen kantapää ja muita fraasirikoksia
Kieli työssä 4/2013

Riitta Eronen, Pasi Heikura

Aristoteleen kantapää ja muita fraasirikoksia

Radio-ohjelma Aristoteleen kantapää yhdistää kieliasian huumoriin tavalla, joka jaksaa innostaa sekä kuuntelijoita että tekijöitä vuodesta toiseen. Kielikello kysyi toimittaja Pasi Heikuralta, mikä on ohjelman salaisuus.   

Miten kaikki alkoi?

Yle Radio 1 halusi 2005 ohjelmistoonsa kieliohjelman. Tuottaja Pertti Ylikojola soitti minulle keväällä 2005 ja kysyi, haluaisinko alkaa tehdä heille kieliohjelmaa nimeltään Aristoteleen kantapää. Kun kuulin nimen, tiesin heti, millainen ohjelmasta tulisi ja että halusin. Luulen, että minulle soitettiin siksi, että Ylessä tiedettiin minun 2000-luvun alkuvuosina laatimani ns. latteuskokoelmat Näissä merkeissä (Otava 2003) ja Samoilla linjoilla (Otava 2004). Näissä selitin etymologisen fraasisanakirjan tyyliin ilmauksia, joita kielemme on täynnä, mutta jotka ovat tavallaan näkymättömiä; lyhyitä sanomuksia, latteuksia, joita ei pidetä minään, edes sanakirjan arvoisena. Ottiatuota. Elämää suurempi. Must. Niska limassa.

Tuliko valituksia ohjelman nimestä, vai ymmärrettiinkö sen sisältämä fraasirikos vitsiksi?

Yllättävää kyllä siitä on valiteltu aika vähän, ja enemmän vasta muutama vuosi ohjelman alkamisen jälkeen! Enemmän on valitettu toimittajan totaalisesta kyvyttömyydestä teititellä haastateltaviaan (”Oletteko tutkineet alveolaarista tremulanttia kauankin?”). Tähän kohdistui alkuvuosina n. 75 % ohjelman saamasta palautteesta. Ja ihan syystäkin: kasvoin vapaamielisen 1970-luvun maaseudulla, jossa ei ollut niin isoja herroja, että teitittelyä olisi tarvittu. Niinpä olen saanut opiskella tätä jaloa taitoa suurin piirtein samassa elämäni vaiheessa, kun kassaneidit ovat alkaneet teititellä minua! Lähes yhtä paljon kuin nimen fraasirikoksesta ihmiset ovat valittaneet siitä, että sana Aristoteles lausutaan väärin. Karviassa ei opetettu latinaa, joten en vieläkään tiedä, miten se pitäisi lausua.

Leikin lisäksi ohjelma sisältää paljon asiaa – meneekö se perille? Ironiahan on vaikea laji.

Toivottavasti asia välittyy. Haastatteluosuuksissa ei ole tarkoitukseni valistaa eikä sivistää vaan saada haastateltavat kertomaan jännittäviä juttuja ihmeellisistä asioista. Kuten d-kirjaimesta tai humanoidien kommunikaatiosta. Olen joka haastattelussa aidon ihmeissäni kuulemistani asioista. Toivottavasti niin ovat myös ihmiset radion äärellä. Tyylilajin vaikeus yllättää koko ajan. Olen koettanut virittää esimerkiksi fraasirikos-osion sävyn niin yliampuvaksi, jotta tomppelikin tajuaisi, etten ole tosissani. Silti ihmiset ottavat jyrinäni aika usein tosissaan.

Siitä olen iloinen, että monet tiedotusvälineet tuntuvat seuraavan Aristoteleen kantapäätä. Kerran olin lipsauttanut fraasirikokseen väärän turkulaislehden nimen. Ennen kuin ohjelma tuli ulos, laitoimme ohjelman tekstit nettisivuillemme jakoon. Ei mennyt kuin puoli tuntia, niin Turusta tuli sähköpostia, jossa mainittu syytön turkulaislehti kertoi tapahtuneesta virheestä. Onneksi meillä oli vielä aikaa juuri ja juuri korjata virhe myös radioitavaan ohjelmaan.

Saatteko paljon palautetta?  Entä onko ohjelmalla myös nuoria kuuntelijoita?

Saamme palautetta aivan mahtavasti. Muistan, miten ensimmäisenä vuonna oli joskus materiaalista niin pula, että kerran piti tehdä fraasirikos-osion kohdalle teksti, jossa iloittiin siitä, että ohjelma on saavuttanut tavoitteensa: mikään lehti tai sähköinen viestin ei ollut tehnyt enää yhtään fraasirikoksia! Sen jälkeen materiaalista ei onneksi ole ollut pulaa. Kuulijat perustivat Aristoteleen kantapään tiimoille oman ryhmän Facebookissa noin vuonna 2009. Tällä hetkellä ryhmällä on yli 3 000 jäsentä, mikä on imarteleva määrä. Siellä ihmiset keskustelevat löytämistään kielihassutuksista ja uusista ilmiöistä vilkkaasti. Noukimme sieltä aineistoa ohjelmiin nykyään aivan säännönmukaisesti.

Olisi mukavaa, jos ehtisin osallistua Facebookissa keskusteluihin enemmänkin, mutta tällä hetkellä ennätän vain juuri ja juuri tiedottamaan tulevista ohjelmista. Sama pätee Twitteriin, jossa olen nyt puolen vuoden ajan koettanut opetella välineen toimintaa. Tai väline sinänsä on helppo oppia, enemmän on ollut opiskelemista Twitterin universumissa noin muuten: keitä siellä on, mistä ihmiset tviittaavat, mitä minun pitäisi tviitata ja miksi ihmiset ylipäänsä tviittaavat.

Yllättävän monenikäiset ihmiset paljastuvat ohjelman kuuntelijoiksi. Kerran kadulla nelikymppinen mies sanoi kuunnelleensa 12-vuotiaan tyttärensä kanssa putkeen kasan ohjelmia. Keväällä naapurin äijä kertoi, että joku suvun lukiolaisneito oli hurahtanut ohjelmaan totaalisesti. Minusta on hienoa, että ohjelmaa seuraavat paitsi monet eläkkeellä olevat kuulijat myös iso osa Eläkeläiset-yhtyeen jäsenistä!

Onko kukaan fraasirikoksesta paljastettu valittanut tuomiosta?

Onneksi kovin harva. Ehkä pari kertaa olen törmännyt tuskastuneen fraasirikollisen jurputukseen aiheesta. Tämä on harmillista, koska en yritä tähdätä henkilöön vaan vain tulkita kirjaimellisesti sitä, mitä on kirjoitettu tai sanottu. Kaikkihan kielivirheitä tekevät, koska erehtyminen kuuluu ihmisyyteen. Niinpä kiinnostavaa ei ole sanoja vaan se, mitä on sanottu.

Mistä aiheet kumpuavat?

Aluksi aiheiden pohtiminen oli yllättävän vaikeaa. Kun keväällä vihdoin 2007 keksin, että voisin – ilman mitään skeptistä vivahdetta – haastatella ufotutkijaa siitä, mitä ufokohtaamisten perusteella tiedetään humanoidien kommunikaatiosta, aloin oivaltaa, että maailma on täynnä jutunaiheita kieliohjelmalle.

Koska en ole koskaan opiskellut suomea tai mitään muutakaan kieltä, näkökulmassani on ehkä hiukan enemmän sosiologiaa: olen kiinnostuneempi vaikkapa siitä, MIKSI ihmiskieleen syntyy eri murteita, kuin siitä, millaisia nuo murteiden yksityiskohdat ovat – mikä on tietenkin myös kiinnostava aihe. Koetan hakea aiheet mahdollisimman läheltä ja löytää arkipäiväisinä pitämiimme asioihin uusia näkökulmia. Vaimoni ihmetteli joskus sitä, miten kykenen innostumaan ja kiinnostumaan aivan mistä asiasta tahansa. Niinpä Aristoteleen kantapää onkin minulle unelma-ammatti, saan innostua koko ajan uusista asioista ja saan siitä jopa palkkaa!

Ehdottavatko kuuntelijat aiheita? Muistatko itse kaikki tähänastiset ohjelmassa käsitellyt aiheet?

Kuulijat ehdottavat aiheita, mutta eivät kauhean usein. Ohjelmaa ”niinkuttelusta” ehdotetaan aika usein. Samoin ohjelmaa siitä, miten kaikki, jotka sanovat ”elikkä”, ovat sivistymättömiä moukkia. Mutta ihan tolkullisiakin aiheita ehdotetaan, ja mielelläni otan kaikki ehdotukset vastaan.

Toistaiseksi muistan suurimman osan ohjelmien aiheista, mutta koska nyt on meneillään ohjelma nro 354, en tietenkään voi kaikkia muistaa aivan tarkasti. Aika ajoin joudumme pohtimaan, otammeko käsittelyyn vaikkapa lauseen ”kieli keskellä kämmentä”, jolloin pikainen tarkistus muistuttaa, että se oli jo heinäkuun 7. päivän ohjelmassa vuonna 2008.

Aristoteleen kantapäässä on vuosien varrella käsitelty valtavasti kiinnostavia asioita ja esiintynyt vaikuttava joukko asiantuntijoita. Ovatko kaikki kutsutut suostuneet mukaan?

Kiitos, niin minustakin! On aivan ällistyttävää, miten Suomesta löytyy mitä kiehtovimpien asioiden tutkijoita. Yleensä ihmiset tulevat mielellään kertomaan tiedoistaan. Suurien linjojen vetelyyn taipuvaisena tiedemaailman ulkopuolisena asioiden pohtijana huomaan joskus turhautuvani, kun tieteellisessä toimessa työskentelevä haastateltava kieltäytyy vastaamasta muihin kuin juuri oman kapean tutkimusalueensa kysymyksiin. Tämä on tietenkin enemmän kuin ymmärrettävää, kukaan ei halua astua toisten tutkijoiden varpaille.

Onko ohjelmanteko enemmän ryhmä- kuin yksilötyötä? 

Tavallisessa arkipyörityksessä teen haastattelut ja omat tekstini yksin äänitiedostoksi saakka. Taustatoimittaja sitten yhdistää ne valmiiksi ohjelmaksi ja lisää sinne tekemänsä yleisönosasto-osion. Muutaman kerran vuodessa pidämme taustatoimittajan ja ohjelman tuottajan Pertti Ylikojolan kanssa tuotantopalaverin, jossa testailen mielessäni pyörineitä aiheita muilla ryhmän jäsenillä ja muut esittävät omia ideoitaan. Tämä osuus on yleensä varsin hedelmällistä ryhmätyötä.

Mikä on oma suhteesi mediaan? Onko radio paras?

Kun takana on journalismin opintoja ja käytäntöä, suhde tiedotusvälineisiin on väkisinkin hiukan kyyninen: ihan kuin ennen vanhaan lehdet ja sähköiset välineet olisivat osanneet piilottaa kaupallisen luonteensa paremmin ja antaa vaikutelman tiedonvälityksestä. Nyt tuntuu siltä kuin lähes kaikkien juttujen takana olisi jokin muu syy, yleensä raha. Radiota ja televisiota en tällä hetkellä ehdi valitettavasti seurata juuri lainkaan, eikä televisiota oikeastaan ole edes ikävä. Vaikka sanomalehdet luen nykyään enimmäkseen kännykällä, tilaan monia lehtiä, mm. Tähdet ja avaruus, National Geography, Kielikello, Riffi, Kanava.

Some on hiukan ongelmallinen ihmiselle, jonka normaalit tekstiviestit ovat 214 merkin mittaisia ja jonka mielestä hymiöiden käyttäminen on sukupolvikysymys. Ymmärrän hymiöiden käyttöä, mutta jos käyttäisin sellaista itse, se merkitsisi minulle sitä, etten ole osannut ilmaista sanomani sävyä muulla menetelmällä.

Jatkuuhan Aristoteles myös vuonna 2014?

Ylen Radio 1 on näyttänyt ohjelmalle vihreää valoa ainakin ensi vuodeksi. Ja ohjelmien aiheetkin ovat jo selvillä lähes juhannukseen saakka, joten tekemisen meininki on kyllä vahva. Aiheista haluan taikauskoisesti vaieta siihen saakka kuin ohjelma on valmis, mutta tähtäimessä on ainakin tehdä ohjelma meidän kaikkien äidinkielen puhujien sankarin, E.N. Setälän urotöistä!

(Kysymykset Riitta Eronen, vastaukset Pasi Heikura)

Aristoteleen kantapää kirjoissa:

Pasi Heikura: Mistä puhumme, kun puhumme jostain. Aristoteleen kantapään tutkimuksia. Docondo 2013.
Pasi Heikura: Aristoteleen kantapää. Fraasirikos ei kannata.  Otava 2009.

Riitta Eronen
Pasi Heikura