Antiikin tutkija avaa sanojen historiaa
Julkaisuja 1/2021

Klaas Ruppel

Antiikin tutkija avaa sanojen historiaa

Helsingin yliopiston dosentti Reijo Pitkäranta on antiikin tutkija ja latinisti sekä ahkera ja kokenut tieteen popularisoija. Hän on työssään pyrkinyt osoittamaan latinan elinvoimaisuuden. Professori Tuomo Pekkasen kanssa hän on toimittanut latinankielisiä viikkouutisia 30 vuoden ajan vuosina 1989–2019, ja Ylen välittäminä niitä on kuunneltu ympäri maailmaa. Niin ikään Pekkasen kanssa toimittamassaan Nykylatinan sanakirjassa Pitkäranta osoittaa, että nykyajan ilmiöille ja esineille voi löytää latinankielisiä vastineita.

Pitkärannan juuri ilmestynyt kirja Fata verborum – näkymiä sanojemme historiaan kuvaa joidenkin antiikin sanojen kohtaloa läpi vuosisatojen (fata verborum 'sanojen kohtalot'). Kirjassa on 42 lukua, kukin pyhitetty jonkin antiikista peräisin olevan sanan käsittelyyn. Esitystapa noudattaa ensimmäisten Suomessa 1600-luvulla Turun akatemiassa laadittujen väitöskirjojen mallia, jonka mukaan ensin käsitellään etymologiaa eli tutkimuksen keskeisten termien alkuperää, mahdollisia homonyymeja eli samanasuisia sanoja, jotka ovat eri alkuperää ja tarkoittavat eri asioita, sekä synonyymeja eli samamerkityksisiä sanoja. Tämän jälkeen siirrytään sanojen käyttöön ja merkityksiin.

Sanaa fossiili käsittelevässä luvussa Pitkäranta noudattaa tätä jakoa esimerkinomaisesti, mutta muutkin luvut rakentuvat kuvatun laisesti, tosin varsinainen etymologinen osuus jää yleensä hyvin lyhyeksi. Vaikka lukujen lähtökohtina ovat yksittäiset sanat, ne ovat pikemmin vain täkyjä, joiden avulla Pitkäranta pääsee kuvailemaan antiikin henkisiä ja esineellisiäkin oloja ja niiden yhteyttä nykymaailmaan.

Esipuheessa kerrotaan, että sana adoptio ”on säilyttänyt latinankielisen muotonsa”. Saman voisi periaatteessa todeta monen muunkin latinalaisperäisen sanan kohdalla (esim. dispositio, oppositio, optio), mutta asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

Sanat ovat yleensä tulleet suomeen ruotsin kautta, jolloin asut ovat olleet adoptioni, dispositioni, oppositioni, optioni (vrt. ruotsin adoption jne.). Monessa muussakin kielessä tällaisten sanojen loppu on ‑ion (englannin adoption, saksan Adoption, ranskan adoption jne.). Nämä asut palautuvat muihin latinan sanojen sijoihin kuin nominatiiviin, esimerkiksi latinan sanan adoptio genetiivi on adoptionis. Suomen ja latinan sanojen samannäköisyys johtuukin suomen kielen huollosta, joka on palauttanut suomen sanoihin latinan nominatiivia vastaavan asun.

Lennokkaasti sormin laskemisesta digiloikkaan

Kirjoittajan sujuva ja lennokas tyyli tempaisee lukijan helposti mukaansa sanojen merkityshistoriaan ja oloihin, joissa muutokset tapahtuivat. Charmi tulee latinan laulua, myöhemmin loitsua tarkoittavasta sanasta carmen. Se lainautui ranskaan, jossa viehättävyyden nykymerkitys kehittyi ja josta sana levisi moniin kieliin. Sanaa formula käsittelevässä luvussa päästään yhdessä ja samassa virkkeessä antiikin hevosvaljakkokilpailuista nykyajan formula-ajoihin. Caesarin puheen avaus ”Patres conscripti!” (’Senaattorit!’) noudatti yhtä lailla formulaa eli kaavaa kuin Mannerheimin päiväkäsky ”Suomen kunniakkaan armeijan sotilaat!”.

Termien kehittelyssä voi sattua kömmähdyksiäkin. Ranskalainen lääkäri Laënnec keksi 1800-luvun alussa laitteen, jolla mieslääkäri saattoi siveellisesti kuunnella naispotilaan sydänääniä. Laitteen uuslatinalaiseksi nimeksi tuli stethoscopium eli stetoskooppi. Pääte ‑ium osoittaa sanan olevan latinaa, mutta sana koostuu kreikan kielen osista: stēthos ’rinta; sydän’ ja skopein ’katsella’. Tämä epäonnistunut nimitys – sydäntähän ei katsella vaan sitä kuunnellaan – jäi elämään, vaikka se yritettiinkin korvata sanalla stethophonium (jonka loppuosassa on kreikan fōnē ’ääni’).

Luvussa Koulu Pitkäranta kuvaa roomalaisten lasten laskutaidon opetusta (digitis computare), joka aloitettiin sormin laskettavista ykkösluvuista. Latinan digitus tarkoittaa sormea, computare yhteen laskemista, ja niihin pohjautuvat nykykäsitteet digitaalinen ja monen kielen tietokonetta tarkoittava sana computer. Pitkärannan esitystyylin voi ehkä tiivistää virkkeeseen, jolla hän päättää kuvauksen: ”Nykyään paljon puhuttu digiloikka otettiin siis jo antiikin Rooman alkeiskoulussa.”

Niin nautittavaa kuin kirjoittajan lennokas tyyli onkin, se paikoin tuntuu kohoavan liian kauas asiasta. Esimerkiksi kuvaus antiikin televisiosta liittyy nykyajan televisioon vain monen mutkan kautta.

Hakemisto auttaisi sana-aarteiden etsijää

Kussakin luvussa ei käsitellä vain nimikkosanaa, vaan monia muitakin asiayhteyteen kuuluvia sanoja. Esimerkiksi luvussa Anatomia tulevat puheeksi myös autopsia, dissectio, fabrica, nekropsia, obduktio, sektio ja vivisektio; luvussa Kirkko käsitellään myös sanoja basilica, comitia, ecclesia ja katedraali. Samassa luvussa myös selviää, miksi käytämme nykyään kreikkalaisperäistä sanaa kirkko emmekä latinan ecclesia-sanaan perustuvaa sanaa, joka elää romaanisissa kielissä (vrt. ranskan église).

Kirjassa kerrotaan siis huomattavasti suuremmasta määrästä sanoja kuin lukujen määrä antaa ymmärtää. Kun kirjassa ei ole kirjallisuusluettelon ja henkilöhakemiston lisäksi sanahakemistoa, monet aarteet jäävät ehkä löytämättä. Näin ollen kirja ei ole hakuteos.

Fata verborum on oiva lukuelämys erityisesti lukijoille, joilla on ainakin latinan alkeistiedot. Latina ja kreikka ovat kautta aikojen olleet sanojen ja erityisesti taiteen ja tieteen termien ehtymättömiä lähteitä, ja Pitkäranta palkitsee lukijan asiantuntevilla, hyvin kirjoitetuilla ja lennokkaillakin kertomuksilla sanojen synnystä ja niiden taipaleista nykyaikaan.
 

Reijo Pitkäranta 2020: Fata verborum – näkymiä sanojemme historiaan. Helsinki: Gaudeamus.

Klaas Ruppel

Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa. Hänen erikoisalansa on etymologia, ja hän on mm. ollut mukana toimittamassa etymologista sanakirjaa Suomen sanojen alkuperä, joka ilmestyi kolmiosaisena vuosina 1992–2000.