Kuuluu sattuneen erreyksiä, kun ei tiedä, onko puhuteltava rouva vai neiti. Oli väliasemalta tullut junanvaunuun nuori naishenkilö ja kysynyt Takamäen Jannelta, oliko paikka hänen vierellään vapaa ja Janne oli sanonut, että vapaa on, rouva on hyvä ja istuu vaan. Silloin tulokas oli katsonut niin pitkään hänen päälleen, että jotain täytyi olla vinossa, jolloin Janne oitis korjasi puheitaan: saa siihen istua, vaikka olisi neitikin. Sanoa tyttölasta rouvaksi, on hirmuinen erehdys, mutta mainita rouvaa neidiksi on kokonaan eri asia.

Pakina ”Sopiva titteli” Eskon puumerkkejä -palstalla nousevan maalaiskulttuurin äänenkannattajassa Suomen Talonpojassa syyskuussa 1925.

Maaliskuussa 1904 maailmalta kuului kummia. Suomalaissyntyisen sosialistisen toimittaja-kirjailijan Matti Kurikan (1863–1915) julkaisemassa, Kanadassa ilmestyneessä Aika-nimisessä aikakauslehdessä kerrottiin uutinen: Suomen herrat olivat ehdottaneet, että koko herra-sana rouvineen päivineen pyyhittäisiin pois suomen kielestä ja sijalle otettaisiin arvo ja arvotar. Kurikka ilmoitti heti kantanaan, että otettaisiinkin käyttöön irvikuva-sanasta – toki epäetymologisesti – lyhennetyt irvö ja irvötär.

Matti Kurikka oli saanut käsiinsä Suomessa 16.1.1904 ilmestyneen Uuden Suomettaren, jossa nimimerkki Miehyt ehdotti rouvan ja herran korvaamista sanoilla arvotar ja arvo (s. 6). Tietysti on myös mahdollista, että joku suomalainen oli välittänyt Kurikalle tiedon Suomettaren kirjoituksesta.

Miehyt piti rouvaa ja herraa rumina ja sopimattomina. Sisältöönsä ja käytäntöönsä nähden arvo oli hänen mielestään nimityssanaksi siinä määrin valmis, ettei se muuta kaivannut kuin tunnustamista. Sitä puolusti sen entinen vahva käytäntö puhuttelulauseissa (esimerkiksi ”arvon rovasti”, joka oli vallan toista kuin ”herra rovasti”). Lisäksi arvo-sana oli peräti suomalainen, hienosointuinen, lyhyt ja käytännöllinen. Se myös kuulosti tutulta ja luonnolliselta.

Kirjoittaja korosti yllättäen vielä, että arvo olisi kuuluva kaikille sukupuoli-, naimis- ja ikäsuhteisiin katsomatta. Arvo kuuluisi kuitenkin erityisesti herroille! Seurasi kiinnostava kommentti: Siten jäisivät miehet aivan sen verran sukunsa pääksi, että sen helposti voisivat ehkä naisetkin tunnustaa. Miehyt korosti, että arvotar oli sana, joka puolestaan sopi kunnioittamaan koko naissukua. Vielä olisi voitu ottaa käyttöön täsmennyssanat mies-arvo ja nais-arvo.

Nimimerkki linjasi, että puhuttelusanastolle oli epäilemättä katsottava suureksi ansioksi semmoinen joustavuus, että siinä oli sekä sanoja, joita sopi käyttää kaikista sukupuoli- ja naimissuhteista huolimatta, että myös semmoisia, joilla nämä suhteet voitiin tarvittaessa ilmaista. Sulaa sydämettömyyttä olisi sen tähden mennä niin hyvää kuin neiti-sanaa kielestämme karkottamaan.

Vuoden 1904 mittaan arvotar-kysymystä käsiteltiin ainakin seuraavissa lehdissä: Fyren, Louhi, Hufvudstadsbladet, Viipurin Sanomat, Helsingfors-Posten, Uusi Aura, Kotkan Uutiset, Suomen Urheilulehti, Päivälehti, Viipuri, Lahden Lehti, Kansalainen, Hämeen Sanomat, Kaleva, Nyyrikki, Vapaita Lehtisiä ja Turun Lehti.

Keskustelu sai myös tökeröitä piirteitä. Jo tammikuun 1904 lopulla pilalehti Velikulta julkaisi nimimerkki Korttiuroksen pakinan ”Vielä sananen naisten puhuttelunimestä”. Enää ei sopinut sanoa esimerkiksi herttarouva eikä pata-akka eikä liioin ruutuvaimo, vaan esimerkiksi seuraavasti: herttaleiti, pata-arvotar, ristivaimo, ruutu-urotar, herttaherratar, patavaltijatar, ruutuimisä, ristivaim’eläin jne.

Pakinoitsija Olli: Rouva vai eikö rouva?

Arvotar ja arvo eivät juurtuneet kieleen, ja kirjoittelu näyttää laantuneen pariksikymmeneksi vuodeksi. Sitten ajan ilmiöihin herkästi reagoiva Uuden Suomen Olli (Väinö Nuorteva, 1889–1967) kirjoitti 5.9.1923 pakinan ”Rouva, neiti, nainen, herra”.

Koetamme täten aivan kiihkottomasti, puolueettomasti, ilman sarvia ja hampaita ja kynsiä kosketella erästä nykyaikaisen naisasialiikkeemme herättämää tärkeätä taistelukysymystä: neiti ja rouva.

Ollin mukaan naisasialiikkeen eturivin neidit kävivät sekä julkisessa että yksityisessä sanassa taistelua sen aatteen puolesta, että kaikkien neitien on tultava rouviksi. Olli pohdiskeli puhuttelusanojen vaihtoehtoja rouva, neiti ja herra. Hän päätyi lopulta absurdeihin ilmaisuihin, muun muassa: ”Sanottakoon siis kaikkia naisia ja kaikkia miehiä herraksi!”

Arvotar ja arvo eivät juurtuneet kieleen, ja kirjoittelu näyttää laantuneen pariksikymmeneksi vuodeksi.

Olli siis sekaantui neiti–rouva-kysymykseen, ja loukkaantuneet, harmistuneet ja hämmästyneet naiset ampuivat häneen yhteislaukauksen. He myös totesivat, että ainoa mahdollinen yleinen puhuttelusana oli rouva.

Olli vastasi 9.9.1923 pakinassaan ”Rouva vai eikö rouva?”, joka oli enemmänkin kitkerähkö kannanotto. Pakinoitsija julkaisi lausuntoja seuraavien naisten nimissä: rouva-nimen kannattajat, vihitty rouva, johdonmukaisuutta vaativa, kihloissa oleva herratar ja neitirouva. Hän ihmetteli sitä, ettei puhuttelureformista toistaiseksi käytännössä ollut suuria kuulunut, vaikka naiset näyttivät olevan niin innostuneita ja yksimielisiä sen toimeenpanemisesta. Lopuksi hän kysyi: ”Vai odotetaanko siinä miesten aloitetta?”

Suomalaiskansallinen kilpailu

Yhtäkkiä Suomen Nainen -aikakauslehti julisti toukokuun numerossa vuonna 1924 kilpailun naisten yhteisestä puhuttelusanasta. Salamyhkäinen otsikko viittasi yhteisnimitykseen, joka olisi kattanut sekä rouva- että neiti-sanat. Kirjoituksessa sanottiin, että tämä asia oli ollut vireillä jo kauan ja siitä oli paljon puhuttu. Oli syytä kutsua asianharrastajia ja kielimiehiä (!) kilpailuun naisten puhuttelusanan keksimiseksi.

Helsingissä 28.4.1924 päivätyssä kirjoituksessa toivottiin, että kaupungissa toimivat naisyhdistykset lähettäisivät edustajia yhteiseen neuvottelukokoukseen, jossa päätettäisiin asian käytännöllisestä järjestelystä. Allekirjoituksena oli K. W. O–nen. Suomen Nainen oli kokoomuspuolueen äänenkannattaja. Vuonna 1912 perustetun lehden sisältö vaikuttaa vieläkin korkeatasoiselta ja edistykselliseltä.

Asia eteni. Helsingin Sanomissa oli 20.5.1924 ilmoitus, jossa naisasiayhdistyksiä ja yksityisiä asianharrastajia kutsuttiin Virkamiestalolle neuvottelukokoukseen 21.5. naisten yleistä puhuttelusanaa koskevan kilpailun järjestämiseksi. Kutsussa ei ollut allekirjoitusta.

Edelleen Helsingin Sanomissa oli 22.5. pikku-uutinen otsikkonaan ”Naisille puhuttelusanaa keksimään!” Kerrottiin ”eilen” runsaslukuisen joukon pääkaupungin naisia kokoutuneen keskustelemaan yhteisestä puhuttelusanasta. Uutisen mukaan naiset olivat olleet yksimielisiä puhuttelusanan tarpeellisuudesta ja olivat päättäneet panna toimeen kilpailun sanan keksimiseksi. Asiaa ajamaan oli asetettu seitsenhenkinen toimikunta (jonka jäsenten nimiä ei mainittu). Lähes samanlainen uutinen oli Uudessa Suomessa samana päivänä.

Varsin pian, 8.6.1924, julkaistiin Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa sekä 10.6. Suomen Sosialidemokraatissa kilpailukutsu, jossa kehotettiin suomen kielen tutkijoita ja muita asianharrastajia keksimään naisten yhteistä puhuttelusanaa. Sanan tuli olla suomenkielinen, asianmukainen, mahdollisimman lyhyt ja kaunis. Ehdotuksesta, jonka palkintolautakunta katsoi tarkoitustaan vastaavaksi, luvattiin 2 000 markan (655 euron) palkinto. Jos tuli kaksi tai useampia samanlaisia ehdotuksia, määrättiin palkinnon saaja arvalla ja toisille jaettiin mahdollisesti lisäpalkkio. Nyt mainittiin palkintolautakunnan jäsenet: E. N. Setälä, A. V. Koskimies, Mandi Hannula ja Kaino Oksanen, joka oli aiempi nimimerkki K. W. O–nen. Ehdotukset tuli toimittaa palkintolautakunnan sihteerille Oksaselle Nikolainkatu (nykyinen Snellmaninkatu) 16:een ennen syyskuun 15:ttä päivää. Kilpailun rahoittajaa ei mainittu.

Palkintolautakunta oli arvovaltainen. Helsingin yliopiston suomen kielen professori E. N. Setälä (1864–1935) oli alansa auktoriteetti ja nykyaikaisittain sanottuna erittäin verkostoitunut tutkija ja poliitikko. Filosofian tohtori A. V. Koskimies (1856–1929) oli koulumies ja runoilija; hän oli yliopettajana Helsingin suomalaisessa normaalilyseossa. Hänen erikoisharrastuksensa oli suomen kielen sanaston tutkiminen ja lisäily uusilla sivistyssanoilla. Kansakoulunopettaja Mandi Hannula (1880–1952) oli edistyspuolueen kansanedustaja ja toimi monissa naisyhdistyksissä. Filosofian tohtori Kaino Oksanen (1884–1966) toimi opettajana ja myöhemmin yllättävästi Ilmatieteellisen keskuslaitoksen apulaisena. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja ja toimi myös eräissä naisyhdistyksissä.

Sattumaa tai ei, Suomessa järjestettiin 3.–5.6.1924 arvovaltainen pohjoismainen naiskongressi. Helsingin Sanomat selosti päivittäin laajasti sen ohjelmaa ja esitelmiä. Maisteri Ada Äijälä (1886–1928) oli esitelmöinyt 5.6. aiheesta ”Rouva ja neiti puhuttelusanoina”. Vuonna 1925 hän julkaisi oppineen pamfletin Voiko olla rouva – vaikka ei ole rouva? Kirjanen ilmestyi arvatenkin Äijälän perustaman Rouva-nimityksen yleistämiskeskuksen nimissä. Kirjoittaja kysyi: ”Miksi on juuri rouva-nimitys yleistettävä?” Hän vastasi itse: ”Sentähden, että se useimmissa kulttuurikielissä on juurisana, josta naimattomien naisten nimitykset ovat johdetut liittämällä siihen pienoispääte.” Esimerkkinä on saksan Frau ’rouva’, Frauchen ’nainen’ ja ’muori’ sekä Fräulein ’neiti’.

Ada Äijälän kirjasessa vuodelta 1925 on selvitys naisten puhuttelusanojen historiallisesta kehityksestä. Kuva: Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkisto.

Korpikirjailijan nännikki

Sanaehdotusten jättöpäivänä 15.9.1924 Kajaani-lehdessä kirjailija Ilmari Kianto kysyi pakinassaan: ”Mikä naisten yhteiseksi puhuttelusanaksi, niin ettei nimityksessä esiinny suhdetta mieheen?” Oli kuulemma meneillään sanankeksimiskilpailu, jossa palkinnon sai se, joka keksi sopivan puhuttelusanan ikuisiksi ajoiksi hävittämään seuraelämästä kiusalliset sanat neiti ja rouva.

Kianto pohti, että kai puhuttelusana sai jollakin tavoin sentään ilmaista, että kysymyksessä oli nainen eikä mies. Vai pitikö olla ihan sukupuoletonkin? Niinpä kirjailija lateli osin kommentoituina puolitoistasataa neologismia, sellaisia kuin annuska, naisi (yhdistelmä naisesta, neidistä ja englantilaisesta ladysta), nännikki ja roune (rouva + neiti).

Palkintolautakunta arvioi kilpailuun lähetettyjä sanaehdotuksia lähes kaksi kuukautta. Kilpailuun oli ottanut osaa 434 henkilöä esittäen kolmisensataa eri ehdotusta, joista vain voittaja paljastettiin. Lautakunta piti onnistuneimpana ehdotuksena naisten yhteiseksi puhuttelusanaksi arvotar-nimitystä ja kehotti ottamaan sen heti käyttöön. Miesten puhuttelusanan herra lautakunta olisi tahtonut poistaa ja korvata sen sanalla arvo.

Palkintolautakunta päätti antaa 500 markan (164 euron) palkinnon ”arvo” Kusto Ojaselle (1862–1951) ja ”arvotar” Fanny von Hertzenille (1873–1950). Kusto Ojanen oli pälkäneläis-tamperelainen kauppias ja kunnallispoliitikko. Fanny von Hertzen taas oli sakkolalaissyntyinen neiti ja puheenjohtaja, jotka tittelit hän ilmoitti Aikalaiskirjassa 1934. Hän toimi pitkään valkonauhaliikkeessä.

Ajanjaksona 6.–22.11.1924 yli 20 sanomalehdessä julkaistiin uutinen ja monissa myös pakina sanakilpailun tuloksista. Arvoa ja arvotarta näyttää tiukasti vastustaneen vain Maaseudun Tulevaisuuden nimimerkki Armon herra 8.11.1924 pakinassaan ”Arvoisat arvot ja arvottaret!” Hän olisi jättänyt herran herraksi mutta nimittänyt naisen armoksi (”Kuinka nyt voi armon herra?”).

Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa palkintolautakunta julkaisi 6.11.1924 laajahkon lausunnon, jossa se perusteli ratkaisuaan. Suomen Sosialidemokraatissa oli samana päivänä vain pikku-uutinen kilpailun tuloksista, mutta myös Sasu Punasen (Yrjö Räisänen, 1888–1948) pakina, jossa hän muistutti työväenliikkeen puhuttelusanoista toveri ja toveritar. Hän ehdotti, että miehiä ryhdyttäisiin puhuttelemaan johtajiksi.

Lausunnossaan lautakunta totesi, että sukupuolierotuksella oli yhteiskunnallisessa suhteessa siksi tärkeä merkitys, että sen ilmaiseminen eri puhuttelusanan avulla oli tarpeellista. Koska suomen kielen pääte -tar osoittaa naispuolista henkilöä ottamatta lukuun, onko hän naimisissa vai naimaton, nuori vai vanha, köyhä vai rikas, oppinut vai oppimaton, näytti luonnolliselta, että puhuttelusanassa käytetään -tar-päätettä.

Koska suomessa sana herra osoittaa vapaata miestä, olisi herratar sopiva osoittamaan vapaata naista. Sitä paitsi sanat täyttäisivät samanlaatuisuus- ja samanarvoisuusehdot, joten ne sopisivat rinnakkain käytettäväksi (”hyvät herrattaret ja herrat”). Lautakunnan mielestä voitiin kuitenkin mennä niin pitkälle, että herra syrjäytettäisiin ja etsittäisiin uusi kantasana, joka olisi molempien puhuttelusanojen lähtökohtana. Tällainen sana olisi arvo, joka sellaisenaan soveltuisi miehen puhuttelusanaksi. Kantasanaan voitiin liittää -tar, joka osoittaa, että kohteliaasti puhuteltu henkilö on nainen.

Arvostettu kielimies E. N. Setälä (keskellä) ehti toimia sanakilpailun palkintolautakunnassakin. Kuva: Ilmari Vasenius. Museoviraston journalistinen kuva-arkisto JOKA. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

Vielä voi pohtia E. N. Setälän osuutta kilpailutoimikunnassa. Ehtikö monitoiminen tutkija-poliitikko osallistua kilpailuehdotusten arviointiin, vai oliko hänet saatu vain lautakunnan keulakuvaksi? Lautakunnan lausunnossa voi aistia kielentutkijan argumentointia. Entä missä ovat kilpailun sanaehdotukset? Kansallisarkistossa on huoneellinen Setälän aineistoa, jota läpikäyneenä en kuitenkaan muista nähneeni kilpailutuloksia.

Marraskuussa 1924 Suomen Nainen suhtautui kilpailun lopputulokseen innottomasti. Se kirjoitti arvottaresta, että tätä puhuttelusanaa olisi nyt siis vähitellen totuttava käyttämään, jotta vältettäisiin ne vaikeudet, joita kahden eri puhuttelusanan käyttäminen aiheutti. Lehden joulukuun numerossa arvotar Jukola totesi lyhyesti, että arvotar täytti puhuttelusanalle asetettavat ehdot. Huomiota kiinnittää, että Kotiliesi ei näy puuttuneen puhuttelusanakeskusteluun eikä kilpailuun. Lehdessä oli tammikuussa 1925 vain hieman ivallinen ilmaisu Arvotar Tasavalta. Erikoista on myös, että Kotikielen Seuran lehdessä Virittäjässä kielimiehet eivät näy sanallakaan ottaneen kantaa arvottareen, vaikka lehdessä monesti käsiteltiin uudissanoja.

Neiti A

Loppujen lopuksi arvotarta käytettiin sanomalehdissä 1920-luvun puolimaissa jonkin verran – osin vitsaillen – mutta sana unohtui. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa se esiintyi 1930- ja 1940-luvulla vain muutaman kerran. Sana ilmaantui kuitenkin vielä foorumille, jolla oli perusteltu käyttötarve. Nimittäin 1950-luvulla arvottaria kaipailtiin seuranhakuilmoituksissa eli Henkilö- ja osoiteasioita -palstalla. Helsingin Sanomissa oli 9.8.1957 henkilökohtainen ilmoitus (s. 18):

EHKÄPÄ TE, rikas arvotar, haluaisitte elämäntoveriksenne melkomoisen miehen? Jos, niin löydätte hänet kirjoittamalla Hels. San. kontt. nim. ”Tilaisuus ei odota/391”.

Lisäksi on löytynyt vielä yksi arvottaren merkityslaajennus: vanhempi raviväki muistanee 1960-luvulta tamma Arvottaren.

***

Sana arvotar oli siis modernisti kierrätystavaraa. Sitä tarjottiin ensimmäisen kerran suomalaisille vuonna 1904 ja vielä 1924. Kummallakaan kerralla se ei juurtunut kieleen, ja niinpä lähes sata vuotta myöhemmin puhutaan rouvista ja neideistä – vai puhutaanko enää muualla kuin television seuranhakuohjelmassa neiti A:sta?

Moni on ihmetellyt, miksi arvotar otettiin Nykysuomen sanakirjaan (ensimmäinen osa 1951). Sanakirjaan kirjattiin valikoiden sanaehdotuksiakin, arvottaren lisäksi muun muassa hoitilas ’kylpyvieras’ ja purso eli tuubi. Vaikka muita sanakirjoja tehtäessä on nojauduttu Nykysuomen sanakirjaan, missään suomalais-muunkielisessä sanakirjassa ei näytä olevan hakusanaa arvotar.

Vielä kerran arvotar pulpahti esiin. Helsingin Sanomien yleisönosastossa 31.10.1965 nimimerkki ”Alkusysäys nimiehdotukseen” paheksui neitien ja rouvien itselleen esittämää herratar-nimitystä ja ehdotti yleisnimeä naisetar. Häntä valisti 4.11. nimimerkki ”Ee Vee”, että niin herratar kuin arvotarkin olivat olleet lyhyen aikaa käytössä, mutta unohtuivat parissa vuodessa.

Sanahistoriallisen kokemukseni perusteella olen varma, että arvotar löytyy jostain 1920- tai 1930-luvulla ilmestyneestä kaunokirjasta, ehkä sellaisista kuin Laila Kantolan psykologinen romaani Nuoren naisen päämäärä (1929). Viimeksi olen kuullut professori Anto Leikolan mainitsevan arvottaren keskustelussamme parisenkymmentä vuotta sitten.
 

Lähteitä

Uusi Suometar 16.1.1904. Historiallinen sanomalehtikirjasto. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Saatavilla osoitteessa https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/798839 (avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)(luettu 8–9/2020).

Helsingin Sanomat 9.8.1957. Saatavilla osoitteessa https://nakoislehti.hs.fi/d4230814-2866-4934-8d3a-cfc22f684fcc(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun) (luettu 20.9.2020).

Alfthan, Märta von 1966: Seitsemän vuosikymmentä. Naisasialiitto Unionin historiaa. Suom. Tyyni Tuulio. Helsinki: Unioni Naisasialiitto Suomessa r.y.– Teoksessa on s. 134–140 omana jaksonaan Naisen puhuttelusanakysymys, joka on hyvä johdatus aiheeseen.

Kolehmainen, Taru 2014: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. – Teoksessaan s. 268–275 Kolehmainen on ansiokkaasti selvitellyt naisten puhuttelusanojen historiaa. Uusista digilähteistä olen löytänyt hänen kaipaamiaan sanojen varhaisesiintymiä.