Aleksis Kiven metsässä
Artikkeli 4/2004

Jaakko Yli-Paavola

Aleksis Kiven metsässä

”Myrsky käy ja metsä pauhaa” – säe on Aleksis Kiven Metsämiehen laulusta, jonka hän aluksi aikoi sijoittaa Seitsemään veljekseen. Millainen on Kiven metsä ja miten hän puhuu luonnosta?

Aleksis Kivi oli kova metsämies ja myös harras metsässä kulkija ja sen ilmiöiden havainnoija. Laatuaan hän ilmentää parhaiten Seitsemän veljeksen Laurissa.

Aleksis Kiven metsässä voi tehdä myös kielihavaintoja. Mitä puustoa siellä on? Siellähän on koivistoa, kuusistoa, hongistoa, männistöä. Esimerkiksi: ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston.” Tai muuan upea luvunalku Seitsemästä veljeksestä: ”Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen.” Kivi oli mieltynyt ‑sto, ‑stö ‑johtimiin: Seitsemässä veljeksessä on Männistön muori ja Tammiston Kyösti, ja tuttuja Kiven tekstistä ovat katajisto, lepistö, näreistö, pensasto ja ruohostokin. Vain kerran pari on Kiven tuotannossa kuusikko-tyyppinen johdos.

Mieltymyksestä kuusisto-tyyppiin voi tosiaan puhua, sillä noin yksinomaista kielen mallia Kivi ei kai ole voinut saada. Tyyppi on vanhastaan ollut tavallinen Lounais-Suomen murteissa, ja Kiven synnyinseudulla Nurmijärvellä on kyllä kosolti piirteitä siltä suunnalta, mutta tuntemattomia taitavat kuusistot ja männistöt olla ainakin nykyisessä Nurmijärven kielessä. Katajisto maistuu tutummalta, ja se sana tunnetaankin laajemmalla – missä nyt sitten mainittavia katajamaita on. Nykyään on Kiven kotiseudulla voitolla itäisempi ja kirjakielisempi ‑kko, ‑kkö ‑johdin: sanotaan haavikko, koivikko, lepikkö jne. Oliko sitten Kiven aikaan toisin, ”sitä en mene arenteeraamaan”, niin kuin Kihlauksen Eenokki sanoi. Liioin vanhin kirjasuomi tai 1800-luvun kirjasuomi ennen Aleksis Kiven aikaa eivät ole voineet antaa hänelle tässä kategorista mallia, sillä kuusisto- ja kuusikko-tyyppejä tavataan vanhassa kirjallisuudessamme molempia – sen mukaan, mistä päin kukin kirjoittaja oli kotoisin.

Turvallinen kuusi

Kuusi on Aleksis Kivellä kuusi ja pieni kuusi näre, kuten kirjakielessäkin. ”Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa”, sanoo Timo veljesten synkeällä koulumatkalla. Ja Juhani jatkaa: ”Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.” Kuusi on turvapaikka: ”Siellä kiikkuu oravainen / Armaan kuusen äitinrinnass’: / Metsolan kantele soi.” Sinne pakenee ilveskin romaanin lopulla veljeksiä: ”Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella.” Onpa kirjassa oikein nimeltäkin mainittu kuusi: Kulomäen kuusi, jonka suojaan veljekset pääsevät sadetta pitämään.

Näreitä kasvava paikka on Kivellä näreistö: karhujahdissa veljekset kätkevät itsensä ”kohtuullisen ampumamatkan päähän erään matalan, mutta tiuhan näreistön suojaan, päättäen vartoa”. Suomen itämurteissa näre tarkoittaa isoakin kuusta.

Synkkä korpi, raikas nummi

Aleksis Kiven metsämaita on ensinnäkin korpi sanan aivan nykyisessä merkityksessä: synkkä kuusikko, salomaa. Sen kohtaavat seitsemän veljestä yhtenään; jo poikasina he ovat Kuokkalan korvessa munavarkauttaan paossa. ”Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta koskaan hyvää”, sanoo Simeoni, kun veljekset ovat asettumassa Impivaaraan. Korpi on synkeä, pimeä, kolkko, uhkaava; sellaista tunnelmaa Kivi sillä yleensä luo.

Toista on nummi. Siellä, nummen harjulla, käy tuuli, siellä kasvaa mäntyjä ja honkia ja olo on rohkeaa ja raikasta. Sana nummi on Nurmijärven murteessa lounaista perua, se on yleissuomeksi sanottuna kangasta, ylävää maata. Näytelmässä Nummisuutarit Esko päättää humalapäissään karata kauas, ”kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamsselli näki unissansa”. Ja: ”Mikä on suutari Topiaksen eläessä? – – omalla kannallansa asuu hän tässä, tässä vapaalla ja kaikuvalla honka-nummella.”

Seitsemässä veljeksessä on myös kiintoisa sana aro. Aro ei ole aivan metsää vaan puutonta tai vähäpuista maata. Sana tarkoittanee näillä Kiven seuduilla alavaa vetistä maata, mutta jossainpäin Hämettä se onkin kuivaa laihaa maata. Juhanin huonossa komennossa jäi niittämättä Jukolan ”huikea Aroniittu – – ilman yhtään ainoata viikatteen sivallusta”. Taula-Matin kertomuksessa karhu ”läheni kontien arolta, iski hampaansa orhin revittyyn lapaan”. Alkuaan kotoinen sana on nykysuomalaiselle tuttu vain muiden maiden arojen yhteydestä.

Kiven metsät pitävät ääntä: Nummi kaikuu, hongat soivat, ”metsä pauhaa”, ”kuusi ryskyen kaatuu”. Korpi ja metsä kohisevat monen monta kertaa Kiven teoksissa milloin todesti, milloin vertauksissa. Nummisuutarien Sepeteus-kanttoorin kuvailema Kurkelan Juhon saarna huipentuu kirkkokansan itkuun: ”Kohina raskas kuului yli kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.”

Ylevä kuin palmupuu

Metsä ja koko luonto on Kivelle rakas, välttämätön. Metsää pitää olla: näytelmässä Kihlaus, joka tapahtuu sisällä Aapelin huoneessa, käydään kuitenkin hänen haaveissaan sienimetsässä. Kivi onkin vähän hukassa, kun hän sijoittaa näytelmän vieraalle maalle, kuten Lea-näytelmän, joka on tapaus ”Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana”. Mutta kuvistaan Kivi ei pääse. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan Sakeuksen huoneessa ja ”avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja kallioin juurilla korkeita palmuja”. Lea luonnehtii edempänä rakasta Aramiansa: ”Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee.” Lea näki Jeesuksen ”astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös himmeitten öljypuiden suojassa”. Lea oli silloin itse vuoren harjanteella ”tuuhean seeterin verhossa”. Lapsena hän oli viipyillyt ulkona, ”leikiten palmistossa ” – siinä sana, jota ei kai ennen eikä jälkeen Kiven ole kukaan muu kirjoittanut!

Metsänen seutu vai metsäinen tienoo?

Aleksis Kiven kielenä on tietysti pidettävä sitä kieltä, jota hän käyttää tuotannossaan. Hänen suomen kielen kirjallista taitoaan ja oikeakielisyyttään ei kuitenkaan voi kaikesta hänen kirjoittamastaan täydesti tietää eikä helposti päätellä, sillä esimerkiksi Seitsemää veljestä ovat hänen aikansa kielimiehet korjanneet, eikä alkuperäistä käsikirjoitusta ole löydetty. Runoissa taas on runon lait, jotka ovat väliin muuta kuin oikeakielisyyden lait, ja Kiven näytelmissä käytetään paljon puhekieltä ja eräissä runomuotoa. Mutta jos oikein kielisalapoliisiksi heittäytyy, niin yhden vähäisen aineiston voi löytää, johon kukaan ei ole kajonnut ja johon Kivi itsekään ei liene paljon kielihuolta pannut, nimittäin hänen antamansa näyttämöohjeet, siis näytösten ja kohtausten alussa olevat tiedot näyttämöstä ja henkilöistä sekä pitkin näytelmän matkaa myös henkilöiden liikkeistä.

Katsotaan ensin Kullervo-näytelmää. Ensimmäinen näytös tapahtuu Unnon (Unto) huoneen pihalla, ”perällä vaihteleva luonto”. Toisen näytöksen näyttämönä on ”metsänen seutu”, kolmannen ”metsäinen tieno”, neljännessä taas paikka on ”metsänen tienoo”. On siis horjuntaa. Kivi ei välitä päättää, pitäisikö kirjoittaa metsänen vai metsäinen, tieno vai tienoo. Viidennessä näytöksessä ollaan aluksi Kalervon huoneessa, mutta kun ”näytelmälaitokset” pian muutetaan, paikka on ”metsäinen seutu”.

Ulkosalla ollaan usein Kiven muissakin näytelmissä. Nummisuutareiden neljännessä näytöksessä – jossa tapahtuu paljon etenkin Eskon ja Mikko Vilkastuksen sekä Eskon ja kraatari Antreksen kesken – on näyttämönä taas ”metsänen seutu”. Viides, sovintonäytös, tapahtuu ”ulkopuolella Topiaksen huonetta”. Kiven viimeisen näytelmän Margareetan näyttämönä on ”maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen harjulla männistö”.

Luonnonkuvauksen mestari

Metsän kuvilla, äänillä ja tunnelmilla Kivi operoi yhtenään ja näyttää niillä myös henkilöittensä mielenliikkeitä. Tuttu esimerkki on kohmeloisen Timon paluu ryyppyreissulta ”Tammiston viileästä ullakkokammarista”. Kivi kertoo: ”Niin asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät, vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas, näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon.”

Osaksi juuri luonnonkuvausten tarkkuuden takia on Seitsemän veljestä säilynyt hyvin lukukelpoisena nykyaikaan asti. Siinä on toki paljon muutakin kestävää, niin paljon mieltä ja kerroksia, ettei sitä saa millään loppuun kalutuksi. Mutta luonto ja metsä ovat sen kantavia osia. Nehän ovat samaa nyt kuin silloin, ainakin melkein. Kiven luonnonkuvaukset ovat suorastaan dokumentteja, kuten Impivaaran jouluilta: ”On jouluilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi.”

Kirjoitus perustuu vuonna 2003 pidettyyn radioesitelmään.

Jaakko Yli-Paavola