Olen tarkastellut seuraavassa kymmentä sanomalehtikirjoitusta, joissa kaikissa kommentoidaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittista ohjelmaa (julkaistu mm. Kielikellossa 2/1998., ks. Lue myös). Tarkoitukseni on ollut selvittää, mitkä seikat ohjelmassa ovat eniten herättäneet mielenkiintoa ja miten niistä on kirjoitettu. Ohjelma nimittäin jakautuu kahdeksaan osaan: yksilö ja kieli, kielenhuollon tehtävät ja mahdollisuudet, koulu ja kieli, tutkimuksen ja tieteen kieli, viestimien kieli, viranomaisten kieli, EU:n kieli ja liike-elämän kielenkäyttö. Kielipoliittista ohjelmaa käsittelevistä artikkeleista voi myös lukea jotain siitä, millainen paikka äidinkielellä ja toisaalta suomella kansakunnan ja valtion kielenä niiden kirjoittajien maailmassa on.

Yksilö, äidinkieli ja koulu

Kielipoliittista ohjelmaa kommentoivissa kirjoituksissa ylivoimaisesti eniten huomiota on saanut kohta, jossa puhutaan yksilön kielestä. Useimmassa tapauksessa tätä nimitetään äidinkieleksi, jolla taas tarkoitetaan aina suomea. Ohjelmassahan puhutaan laajemminkin suomen lisäksi ruotsista, saamesta, romanista ja suomalaisesta viittomakielestä. Terminvalinta näyttääkin jo pitkälle, mitä kieli kirjoittajilleen on. Se on siis äidinkieltä, yksilön kieltä, jolla ihminen parhaiten ajatuksensa ja tunteensa ilmaisee ja joka on myös hänen ajattelunsa ja kognitiivisen kehityksensä perusta. Terminvalintaan on tosin ohjannut varmasti myös tutkimuskeskuksen lehdistötiedote, jossa puhutaan lähes koko ajan äidinkielestä, vaikka ohjelmassa alun perin puhutaankin paitsi äidinkielestä myös omasta kielestä, suomen kielestä tai vain kielestä aina sen mukaan, kommentoidaanko asiaa yksilön vai yhteiskunnan kannalta, ajattelun perustana ja identiteetin luojana vai demokraattisen tiedonvälityksen takeena olevana toimivana yleiskielenä. Mahtaako tämä samalla heijastaa yleisemminkin sitä, että suomalaisen suhde omaan kieleensä on yksilökeskeinen, enemmänkin intiimi tunneasia kuin kansallisvaltion kulttuuria ylläpitävä voima.

Äidinkieli liitetään puolestaan kaikissa kirjoituksissa kouluun ja äidinkielen opetukseen. Vieraskielisen opetuksen lisääminen onkin ollut vilkkaan ja välillä kiivaankin keskustelun aiheena viime vuosien aikana. Äidinkielen opetuksen tilasta ja tuntimääristä ollaan huolestuneita peräti yhdeksässä kirjoituksessa. Toisaalta kahdessakin kirjoituksessa äidinkielen opetuksesta huolehtiminen tai sen vahvistaminen nähdään kansainvälistymisen vastakohtana tai suorastaan esteenä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittaa 28.4.1998 seuraavasti: ”Vastoin kansainvälistyvää käytäntöä kieliohjelma vaatii, että vieraskielisen opetuksen sijaan koulujen kilpailuvaltiksi pitäisi saada äidinkielen opetuksen korkea taso.” Kielipoliittisessa ohjelmassa kuitenkin puhutaan siitä, miten ongelma ei ole vieraalla kielellä opettaminen vaan se, että ei opeteta äidinkielellä. Mainittuun lainaukseen sisältyy samalla mielenkintoinen lukuvirhe, joka toistuu useassakin analysoimassani kirjoituksessa. Kielipoliittisessa ohjelmassa nimittäin puhutaan äidinkielisen opetuksen korkeasta tasosta ei äidinkielen opetuksen tasosta. Pisimmälle äidinkielen asiasta huolehtimisen ja kansainvälistymisen vastakkainasettelu menee eräässä mielipidesivun kirjoituksessa, jossa todetaan, että ”turha äidinkielen pakollisuudella hehkuttelu” voi johtaa tilanteeseen, jossa ollaan ”sulkemassa nuorilta avointa ikkunaa maailmaan”.

Valtionkieli, kansalliskieli ja demokratia

Selkeän yleiskielen vaatimus demokraattisen tiedonvälityksen perustana on toiseksi eniten kommentteja kerännyt kielipoliittisen ohjelman kohta. Siitä puhutaan seitsemässä kirjoituksessa, ja Itä-Savo ja Uutislehti 100 ovat nostaneet tämän myös juttunsa otsikoksi. Jokaisessa kirjoituksessa kielellisen demokratian vaatimus ulotetaan saman tien myös EU:hun. Suomen Kuvalehti esimerkiksi kirjoittaa: ”sekä Euroopan unionin kielisekamelskassa että asiantuntijavallan paineissa kansalaisen pitää voida asioida ja tulla ymmärretyksi äidinkielellään, toimivalla yleiskielellä”. On oikeastaan hyvin ymmärrettävää, että juuri kielellinen demokratia ja yleiskielen toimivuus nousevat äidinkielen ja sen opetuksen jälkeen toiseksi eniten kommentoiduksi alueeksi. Onhan virkamiesten kielen huoltamiseen maassamme kiinnitetty erityistä huomiota, ja on olemassa myös asetus valtion viranomaisten kielenkäytön parantamisesta vuodelta 1982. On ilmestynyt virkakielen oppaita, ja asia on lisäksi ollut julkisuudessa esillä tuon tuosta, viime aikoina mm. TV 1:ssä Yleisradion pääuutislähetyksessä syyskuussa 1998.

Kansalliskielen kulttuurinen merkitys sen sijaan ei kirjoituksissa herätä vastakaikua, vaikka esimerkiksi kielipoliittisen ohjelman lehdistötiedotteessa otsikkoinakin ovat ”Kieli säilyttää yhteistä kulttuuriperintöämme ja luo uutta” sekä ”Kieli on kansakunnan muisti”. Helsingin Sanomat, Turun Sanomat ja Kaleva ovat lainanneet kielipoliittisesta ohjelmasta kohdan, jossa mainitaan, että muissa Länsi-Euroopan maissa äidinkielen opetuksen ”tavoitteena on lujittaa kansallisia arvoja ja oppilaiden itsetuntoa”. Näiden kolmen maininnan lisäksi asiaa ei lainkaan käsitellä, vaikka kielipoliittisessa ohjelmassa toisaalla puhutaankin kielestä kansakunnan identiteetin luojana ja siitä, miten kaikki tieto vaikkapa sukukielistä, kielen rakenteen ominaispiirteistä, sanaston iästä ja alkuperästä sekä paikan- ja henkilönnimiperinteestä lisää oman kielen arvostusta.

Nähdäkseni kielen kansallisen merkityksen vähäinen näkyminen on käänteinen ilmiö edellä puheena olleelle äidinkielen tärkeyden korostamiselle. Suomalaisella on ehkä laajemminkin taipumus hahmottaa kielensä enemmän yksilön kuin kansakunnan asiaksi. Ehkä meillä opetuksessa ja julkisessa keskustelussa ei tarpeeksi painoteta sitä, mitä merkitsee, että suomen kieli on syntynyt ja kehittynyt kuvaamaan juuri näillä leveysasteilla ja tässä kultturimaisemassa eläneen ihmisen tarpeita. Ei tarpeeksi konkretisoida, millä tavoin kulttuuri ja kansakunnan yhteinen kokemus koodautuvat sen kieleen. Tarvitaan lisää tätä hahmottavia esimerkkejä, jollaisia edustakoon se, miten ihmisen ajattelun ja maailman hahmottamisen sekä tietyn fyysis-meteorologisen tapahtuman analogia toteutuu vaikkapa verbissä kinostua tai miten sellaisia ilmauksia kuin impivaaralaisuus ja lähteä soitellen sotaan ei voi ymmärtää, ellei tunne niiden taustatekstejä. Samoin kuin fyysinen ympäristö myös kansakunnan suuret tekstit muuttuvat osaksi kielen ilmaisuvaroja.

Tieteen, viestinten ja julkisuuden kieli

Kielen yhteiskunnallisen ja valtiollisen tehtävän alaan kuuluvat vielä kannanotot tutkimuksen, tieteen ja viestinten kielestä sekä kielenhuolto. Neljässä kirjoituksessa otetaan kantaa tieteen kieleen. Uutislehti 100 ja Itä-Savo kirjoittavat samoin sanoin – ilmeisesti samaan pohjatekstiin tukeutuen – seuraavasti: ”Esimerkiksi taloustieteen ja tekniikan edustajien on osattava puhua ja kirjoittaa alastaan myös äidinkielellään, jos Suomen ei haluta palaavan ajassa sataa vuotta taaksepäin”. Kalevassa puolestaan painotetaan terminologian kehittämistyötä, ja ollaan huolestuneita siitä, jos ”ei ole enää sanoja, joilla puhua tieteen kehityksestä ja uusista asioista omalla kielellä”. Suomen Kuvalehti kirjoittaa Anneli Räikkälää lainaten, että olisi huolehdittava siitä, ettei ”minkään alan omakielinen tutkimus tai koulutus näivety alkeiden tasolle”.

Ehkä vähän yllättävästikin viestinten kieli tulee esille vain yhdessä kirjoituksessa. Sanomalehti Kalevan artikkelissa nimittäin todetaan, että ”lehdiltä, radiolta ja televisiolta onkin lupa vaatia erityisen hyvää kielenkäytön tuntemusta ja oikean kielimuodon valintaa erilaisiin käyttötilanteisiin”.

Hyvin yllättävää puolestaan on, että kielenhuoltoa ei esitellä analysoimissani kirjoitelmissa lainkaan, vaikka kielipoliittisen ohjelman sivumäärästä se varaa neljänneksen ja on selvästi laajimmin käsitelty aihe. Tosin lehdistötiedotteessakaan sitä ei mainita. Aineistossani on mukana kuitenkin yksi kielipoliittisen ohjelman jälkeen sanomalehti Pohjalaisessa julkaistu mielipidekirjoitus, jossa ohjelmaan ei suoraan viitata mutta jossa kielenhuoltoa kommentoidaan varsin vuolaasti ja tunnevaltaisesti. Siinä kielenhuollon tilaa pidetään masentavana, ja tästä esimerkkeinä annetaan julkisessa puheessa tiuhaan esiintyvät jajattelut ja öhöttelyt sekä muut poikkeamat norminmukaisesta yleiskielestä. Kirjoittaja puhuu oikean, kauniin, hyvän ja puhtaan kielen puolesta, jota hänen mukaansa ei julkisuudessa enää kuule, vaan televisiossakin, kielenkäytön näyteikkunassa, erilaiset uusviisaat käyttävät estottomasti virheellistä suomeaan.

Pohjalaisen mielipidekirjoitus edustaa hyvin sitä viestintäkulttuurin muutoksesta käytävää keskustelua, joka oli vuoden 1998 alkupuoliskolla hyvin vilkasta. Keskeistä tässä keskustelussa on ollut se, että varsinaista kieltä ja sen ilmaisuvaroja ja niihin kohdistuvaa kielenhuoltotyötä ei ole pidetty erillään kielen käytön normien väljentymisestä. Tavan takaa on paheksuttu sitä, että julkisuuden kielenkäytössä esiintyy nykyään sellaista sanastoa, jota aiemmin pidettiin alatyylisenä, ja että puhekielen muu sanasto, täytelisäkkeet ja äänne- ja muoto-opinkin piirteet ovat päässeet mukaan julkiseen käyttöön. Asia tulee esille myös Suomen Kuvalehden artikkelissa, jossa toimittaja kertoo, että ”Anneli Räikkälä ei selvästikään kuulu niihin, joiden mielestä suomen kieli on kriisissä ja hunningolla”. Jutussa todetaan tuonnempana edelleen Räikkälää lainaten, että kyse on ”tapakulttuurin, ei kielen ongelmasta”. Se seikka, että kielenhuollon tehtäviin ei kuulu eri kielimuotojen arvottaminen, näyttää jäävän toistaiseksi ilman ymmärrystä.

Liike-elämän kielenkäyttö on kielipoliittisen ohjelman viimeinen kohta. Sitä ei myöskään aihetta kommentoivissa lehtikirjoituksissa lainkaan mainita, vaikka luulisi että matkapuhelintensa, tietokoneidensa ja videoidensa ohjeistojen ja käyttöoppaiden kanssa tuskaileva kuluttaja olisi ollut herkullinen aihe. Olisi sentään luullut, että neonvalojen amerikkasuomi olisi kirvoittanut tässäkin yhteydessä muutamia raikkaita mielipiteitä! Aihe versoo lisäksi laajalle nykyihmisen kieliympäristöön tuoteselosteiden, esitteiden, suoramainonnan ja vaikka kuluttajansuojalain kautta.

Käyttöä vai suojelua ja vaalimista?

Hyvin paljastava seikka kirjoittajien kielinäkemyksestä on se, että peräti kuudessa kirjoituksessa puhutaan joko äidinkielen tai suomen kielen suojelemisesta, varjelemisesta, säilyttämisestä tai vaalimisesta. Huomatakseni näitä sanoja ei kuitenkaan kielipoliittisessa ohjelmassa lainkaan esiinny, vaan sen eri osioissa korostetaan oman kielen käytön tärkeyttä inhimillisen toiminnan kaikilla alueilla siten, että se koituu ihmisen hyödyksi ja toimii hänen oikeuksiensa takaajana. Kirjoittajien sananvalinnoista kuitenkin näkyy, että suomen kieli on heille jo samaa kuin saimaannorppa tai tikankontti, harvinainen laji, jonka hengissä pitäminen vaatii erityistoimia, ehkä ensi sijassa kielipoliittista ohjelmanjulistusta.

Kaikkein selvimmin suojeluajatus tulee näkyviin sanomalehti Kalevan artikkelissa, jonka otsikoksikin on nostettu ”Suomen kieli tarvitsee suojelua” ja alaotsikkokin julistaa: ”Vähäinen arvostus ja koulujen vieraskielinen opetus uhkaavat äidinkieltä”. Uutislehti 100 ja Itä-Savo taas vaativat, että ”äidinkielen on säilyttävä myös työkielenä”. Eduskunnan puhemiestä lainaten Helsingin Sanomat peräänkuuluttaa ”vastuuta äidinkielen säilymisestä”, ja Turun Sanomat arvelee, että nykyinen vieraan kielen viehätys ”äidinkielen vaalijoita jo hirvittää”. Edelleen mielenkiintoista näissä kommenteissa on se, että Kalevaa lukuun ottamatta kaikissa puhutaan äidinkielestä. Vaarassa ja suojelun tarpeessa on siis taas se oma rakas itseilmaisun väline, vaikka suomen säilyminen eri alojen käyttökielenä ja virallisena kielenä on julkinen ja lainsäädännöllinen asia.

Suomen kielen näkeminen jo jonkinlaisena suojelukohteena kertoo varsin huolestuttavasta ajattelutavasta. Siinä suomen kieli on kaunis ja kallis esine, joka pitää panna vitriiniin ja ottaa juhlapäivinä esille, mutta arkipäiväisenä työkaluna se ei enää kunnolla toimi. Se on osa sitä ajattelua, jossa suomalaisuus ja terve itsetunto jäävät monikulttuurisuuden, kansainvälistymisen ja angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin jalkoihin. Ei nähdä, että moniarvoistuvassa maailmassa myös meillä on oltava jotain annettavaa, että kansainvälisyydessä myös suomalaisuus on aktiivinen osapuoli eikä sokea ulkoisten vaikutteiden vastaanottaja.

Lopuksi

Kielipoliittinen ohjelma on siis ainakin jossain mielessä saavuttanut tavoitteensa: kieliyhteisö on saatu keskustelemaan kielen ilmiöistä. Analysoimieni artikkeleiden kirjoittajat ovat siis eniten kiinnostuneita kielestään nimenomaan äidinkielenä ja toisaalta demokraattisen tiedonvälityksen yleiskielenä. Suomi kansakunnan kielenä ei ole heille niin keskeinen seikka. Koulutuskysymykset näyttävät myös herättävän kovasti keskustelua, ja äidinkielen opetuksen tilasta ja tuntimääristä ollaan huolestuneita.

Äidinkielen korostamisessa ja juuri tämän termin käytössä voi nähdä ehkä heijastumia siitä historiallisesta tosiseikasta, että Ruotsin vallan aikaisessa Suomessa suomi oli juuri kotikieli ja äidinkieli, jonka valtiollinen symbolimerkitys syntyi vähitellen vasta autonomian aikana. Onhan suomella kansallisvaltion ykköskielenä lopulta vasta noin satavuotias historia. Ei ehkä ole sattumaa sekään, että virkamiesten kielen ymmärrettävyys ja heti perään EU:n kielenkäyttö saa niin paljon palstatilaa. Maassahan on vankka demokraattinen perintö, johon herraviha ja kritiikki esivallan toimia kohtaan kuuluvat olennaisena osana. Ei ole myöskään vielä monen sukupolven takana aika, jolloin herrat puhuivat kansan valtaosalle vierasta kieltä.

Kaikkein mielenkiintoisinta antia keskustelussa on kuitenkin ehkä se, mitä kielipoliittisessa ohjelmassa ei mainita, mutta joka siinä on tulkittu olevan tai haluttu nähdä. Keskeisin näistä seikoista on suomen kielen näkeminen jonkinlaisena suojelukohteena. Ohjelmassa painotetaan nimenomaan kielen monipuolista käyttöä yhteiskunnan eri aloilla, eikä säilyttämistoimista mainita mitään. Tämä tulkinta ei ole kuitenkaan yllätys. Alkaahan jokainen kielen asiantuntijan haastattelu nykymediassa: Miten suomen kielen tulevaisuudessa käy?

Artikkelin aineistona olevat lehtikirjoitukset

Ensimmäinen kielipoliittinen ohjelma: Äidinkielen opetusta pitää lisätä kaikissa kouluissa. Helsingin Sanomat 28.4.1998.

EU-Suomi tarvitsee äidinkieltä. Turun Sanomat 29.4.1998.

Kielipoliittinen ohjelma julkistettiin. Selkeä ja toimiva yleiskieli on osa demokratiaa. Uutislehti 100. 28.4.1998.

Kieltä huoltamaan. Pohjalainen 27.5.1998.

Miksi kieliohjelma? Suomen Kuvalehti 19/8.5.1998.

Ristiriitainen kielipoliittinen ohjelma. Helsingin Sanomat 17.5.1998.

Selkeä yleiskieli on tärkeä osa demokratiaa. Itä-Savo 28.4.1998.

Suomea ja muita kieliä. Helsingin Sanomat 1.5.1998.

Suomen kieli tarvitsee suojelua. Kaleva 28.4.1998.

Yksilön, kulttuurin vai talouden kieli? Helsingin Sanomat 25.5.1998.