Äidinkieli ja elämänhallinta
Artikkeli 2/1997

Tuula Uusi-Hallila

Äidinkieli ja elämänhallinta

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus järjesti Agricolan päivänä 9.4.1997 Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkeissä yleisötilaisuuden ”Suomalaisena eurooppalaisessa kieliyhteisössä”. Tilaisuudessa tarkasteltiin suomen kielen asemaa mm. koulutuksen, viestimien, politiikan, hallinnon ja elinkeinoelämän näkökulmasta. Koulumaailmasta toi terveisiä Suomalaisen yhteiskoulun lehtori Tuula Uusi-Hallila. Hänen viestinsä pysähdyttää: nuorten on joskus helpompi puhua kokemuksistaan englanniksi kuin suomeksi.

Äidinkielen opettaja antoi peruskoulun seitsemäsluokkalaisille tehtäväksi laatia mainoslauseita, jotka perustuvat sanaleikkiin. Muuan tyttö päätti mainostaa lyijykyniä. Niinpä hän piirsi kanan, joka piteli siipiensä suojassa kyniä. Kuvan alapuolelle hän kirjoitti lauseensa: Kanakin pitäisi kyniä.

Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen amanuenssi Erkki Lyytikäinen pohti äskettäin lehdessä italialaisravintolan mainosta Ei o solemiopakkoa. Hänen mielestään osolemiopakko on sanaleikkinä ylivertaisen onnistunut. Jo pelkkä solmiopakko on sana, joka Lyytikäisen mukaan ”soittelee tajunnan herkkiä kieliä”.

Suomalaisia matkapuhelimia taas mainostetaan kuvassa, jossa mies makaa riippumatossa ja rupattelee puhelimeensa. Kuvan alla on teksti: Riippumaton reissumies.

Miksi puhun mainosnikkareiden sanaleikeistä, kun puhun äidinkielen merkityksestä? Siksi, että kaupallinen kulttuuri on ajat sitten ymmärtänyt, miten tuotteet myydään. Emme niinkään halua esinettä nimeltä matkapuhelin, vaan haluamme vapautta ja riippumattomuutta, jonka se meille suo. Tästä on kysymys myös tuotteessa nimeltä äidinkieli. Tärkeintä ei ole perimmältään sanojen, rakenteiden tai normien hallinta vaan tieto siitä, että kielen avulla voimme kuulua tähän kulttuuriin, saada otteen yhteisestä mielikuvamaailmasta. Omat oppilaani tuskastuivat, kun eivät ymmärtäneet, mihin viittasi lehtitekstin ilmaus Putkinotkon helteinen kesäpäivä. En ole vakuuttunut siitäkään, että sanonta impivaaralainen elämä enää avautuu suomalaisille. Kieli ja kulttuuri ovat liitossa: jos ei tunne kulttuuria, ei ymmärrä kieltä, joka tästä kulttuurista on kasvanut.

Yllättäen ehkä kauneimman mainoslauseen äidinkielelle on luonut opetushallinto: opetussunnitelmien mukaan ”äidinkieli on elämänhallinnan väline”. Äidinkieli on elämänhallinnan väline! Näin väkevään totuuteen ei tarvita sanaleikkiä.

Tuon teille terveisiä koulusta. Joka vuosi viritän lukiotaan päättävien nuorten kanssa keskustelua äidinkielen merkityksestä. Joka vuosi osa nuorista myöntää, että on elämänalueita, joista heidän on helpompi puhua englanniksi kuin suomeksi. Suomeksi ei kuulemma löydy vastineita. Suomalainen ilmaisu tuntuu heidän mielestään keinotekoiselta ja vieraalta. Television tekstitykset ovat vain kalpeita aavistuksia siitä tunnekylläisyydestä, jonka nämä kielitaitoiset nuoret ovat ymmärtäneet alkukielellä. Uskon oppilaitani. Varmasti heidän on helpompi puhua kokemuksistaan englanniksi kuin suomeksi, sillä elokuvat tarjoavat malleja yllin kyllin. Kaikilla nuorilla ei ole lähipiirissään aikuisia, jotka erittelevät tunteitaan suomeksi.

Suomen kieli ei enää pysty välittämään kokemuksiamme ja nimeämään aikamme olennaisia asioita. Apulaisprofessori Harri Mantilan mukaan tämä johtuu siitä, että mentaalinen Suomi sijaitsee maaseudulla. Kielemme keskeinen aines kumpuaa agraarikulttuurista, joka on yhä useammalle vierasta. Mantila on eräässä artikkelissaan (Kielikuvia 2/96) kertonut esimerkin kuvailmaisusta vitiä liipanteeseen: ”Kun jokin käänne panee asiat luistamaan entistä paremmin, tapaavat vanhat meillä päin sanoa, että se oli kuin vitiä liipanteeseen. Liipanne tarkoittaa samaa kuin polanne, iljanne tai kaljama eli ’kovaksi tallautunut lumi- tai jääharjanne tiessä’. Jokainen suomalainen, joka on kerran marraskuun iljanteella sattunut astumaan juuri sataneen vitilumen päälle, oivaltaa, millainen voima tuohon vertaukseen liittyy! – – Mutta kuka nykynuori enää syttyy tuosta vertauksesta?” Mantila kysyy ja jatkaa: ”Hän on yhä useammin asunut kaupungissa, hiekoitettujen jalkakäytävien varrella, josta vitilumet ja muut lumet on aurattu jo aamuvarhaisella ennen kuin hän on lähtenyt kouluun.”

Vaikka olemmekin muuttaneet hiekoitettujen jalkakäytävien varsille, on mahdollista säilyttää yhteys myös siihen kulttuuriin, jota kieli kantaa mukanaan. Kirjallisuus on silloin avainasemassa. Mutta kulttuuria pitää myös uudentaa ja kieltä sen mukana. Koulun äidinkielen tunneilla otetaan elämää haltuun. Siellä luetaan ja kirjoitetaan, vertaillaan tyylejä, manipuloidaan, pohditaan merkityksiä, luodaan johdoksia, etsitään aina uutta ja yhä parempaa ilmaisua. Eri elämänalueiden käsitteet tulevat tutuiksi historian, biologian, uskonnon tunnilla. On kuitenkin vaikea innostaa nuoria etsimään ilmaisunsa rajoja, jos äidinkielen luokan ja koko koulun ulkopuolella vallitsevat toisenlaiset ihanteet. Jos aikuiset eivät näe vaivaa äidinkielensä kehittämiseksi, miksi nuorten pitäisi ponnistella? Suomen kielen kehittäminen on myös vanhempien, toimittajien, kirjailijoiden, tutkijoiden, lääkäreiden, myyjien, poliitikkojen, pappien, jokaisen kielenkäyttäjän asia. Vain harva alansa ammattilainen osaa kielentää asiansa ilmaisuvoimaisesti. He ovat maankuuluja. Heistä on tullut eliittiä, koska he puhuvat ja kirjoittavat hyvin! Miksi tämä ryhmä on niin pieni?

Osa sivistyneistöämme on jo aikaa sitten hylännyt suomen kielen. Yliopistoissa kerrotaan lähes koomisista tilanteista, miten suomalaiset opiskelijat kuuntelevat suomalaisen opettajansa luentoa englanniksi, koska halutaan olla kansainvälisiä! Väitöskirja on usein helpompi kirjoittaa englanniksi kuin miettiä käsitteitä suomeksi. Epäilen, kuinka moni väitöskirja sellaisenaan saavuttaa kansainvälisen lukijakunnan. Meillä on ollut varaa kääntää julkiset tekstit ruotsiksi. Eikö meillä ole varaa kääntää väitöskirjojen keskeisiä tuloksia englanniksi?

Mitä tapahtuu, kun äidinkieltä ei käytetä eikä taitoja kehitetä? Kun ei pidetä enää tavoittelemisen arvoisena sitä, että niin ihmisen arkikokemuksista kuin tieteen vaativista käsitteistä puhutaan ja kirjoitetaan suomeksi. Kielen käyttöala kapeutuu, sen asema sivistyskielenä vaarantuu.

Yksilötasolla tilanne näyttäytyy räikeimpänä maahanmuuttajien elämässä. Julkisuus nostaa kärkkäästi esiin maahanmuuttajien osallisuuden ilkivaltaan ja pahoinpitelyihin, mutta harvoin kiinnitetään huomiota siihen, miksi heiltä puuttuvat välineet elämän hallintaan. Olisiko yhtenä syynä puutteellinen äidinkielen taito? Tehokas suomen kielen opetus ei korvaa somalilapselle sitä, että hänen somalin oppimisensa on keskeytynyt. Myöskään hänen suomen kielen taitonsa ei kehity, ellei hänen äidinkielensä kehity. Tilanne vaikeutuu, kun maahanmuuttajat sijoitetaan hajalleen, niin ettei heidän lähellään ole montakaan ihmistä, joiden kanssa edes puhua omaa äidinkieltä.

Omat kokemukseni liittyvät kuitenkin siihen, mitä tapahtuu suomalaiselle lapselle, kun hän pienenä koulukkaana perheensä mukana muuttaa ulkomaille ja palaa ehkä lukioikäisenä Suomeen. Usein käy niin, että hän ei hallitse elämäänsä kunnolla millään kielellä. Hän jää ulkopuoliseksi. Muistan välituntikeskustelun lukiolaistytön kanssa, joka oli huomannut, ettei hän pysty ilmaisemaan itseään suomeksi niin hyvin kuin luokkatoverinsa. Hänen oli vaikea puhua asiasta. Häpeä on raskas taakka.

Maahanmuuttajat ja paluumuuttajat ovat vielä pieniä ryhmiä, mutta aivan samoista ongelmista, vaikka lievempinä, on kysymys koulussa yleensäkin. Elämänhallinta vähenee, syrjäytyminen lisääntyy. Halpa keino olisi lisätä koulun äidinkielen opetusta. Luulisi, että äidinkieli olisi luovuttamaton arvo.

Kehitys kulkee kuitenkin toisaalle. Jokseenkin arvaamattomia tilanteita on edessämme, kun vanhemmat valitsevat lapselleen vieraskielisen koulutuksen. En puhu nyt kielikylvyistä, joista on runsaasti tutkimustietoa, vaan kaikenkirjavista kieliluokista, joita Suomeen ollaan juurruttamassa. Äidinkielen opettajain liitto on äskettäin esittänyt selkeän kannanoton, johon on helppo yhtyä. Sen mukaan vieraskielinen opetus ei sovi kaikille lapsille, ja siksi lasten kielelliset valmiudet on testattava ennen opetuksen aloittamista ja äidinkielen taitojen kehittymistä on myös jatkuvasti seurattava. Toiseksi koulun on järjestettävä kieliluokkaa käyvälle lapselle tehostettua äidinkielen opetusta. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että lukiotasollakin kansainväliseen ylioppilastutkintoon tähtäävässä englanninkielisessä IB-lukiossa oppilaalla on kaksi kertaa enemmän äidinkielen opetusta kuin tavallisessa suomalaisessa lukiossa. On muistettava, että uudet ajatukset syntyvät äidinkielellä, vieraalle kielelle ne voidaan vain kääntää. Kolmanneksi vanhempien on oltava tietoisia äidinkielen merkityksestä lapsen henkiselle kehitykselle. Siksi myös kodeissa on monipuolisesti vaalittava äidinkielen osaamista ja omakielistä kulttuuria. Routavuodet ja yöpakkaset kiinnittyvät kulttuuriin silloin, kun niistä puhutaan suomeksi. Jos suomenkieliset käsitteet eivät tule tutuiksi koulussa, vanhemmat tietäkööt vastuunsa. Silloin kodin kieli ei saa olla kadun kieltä.

Muuan suomalainen huippututkija kirjoittaa englanniksi alansa kansainvälisiin lehtiin, kulkee luennoimassa eri puolilla maailmaa, kerää tunnustusta ja arvostusta kaikkialla missä liikkuukaan. Häneltä kysyttiin, miksei hän koskaan luennoi Suomessa suomeksi, miksei kirjoita suomalaisiin lehtiin suomeksi. Hän sanoi häpeävänsä äidinkielen taitoaan. Hän on kylläkin käynyt koulunsa suomeksi, mutta hänen suomalaiset vanhempansa halusivat, että poika oppisi englannin kunnolla ja puhuivat kotona siksi vain englantia. Mies on hyvin tietoinen kielensä rajoista. Vieraan kielen puhujalle annetaan paljon anteeksi, mutta äidinkieltään on osattava. Tutkija vaikenee ongelmastaan; hän kunnioittaa vanhempiensa muistoa. Hehän olivat tarkoittaneet vain lapsensa parasta.

En enää kysy, pitäisikö kana kyniä, vaan kysyn: kuka kynisi kanan?
Tuula Uusi-Hallila