Tieteen kielen rooli on muuttunut siitä, kun se oli pelkästään tieteitä harrastavien gentlemannien keskinäinen jargon. Tieteen ja teknologian sanastoa tarvitsevat avoimessa yhteiskunnassa kaikki, jotka haluavat ymmärtää uutisia ja ottaa osaa päätöksentekoon. Lääketieteessä muutos on ollut vielä selvempi: viestintä ei kulje enää vain lääkäriltä toiselle, vaan sen piiriin kuuluvat myös hoitohenkilöstö ja yhtä oikeutetusti potilas ja hänen läheisensä. Silti lääkärikunnassakin on niitä, jotka edelleen haikailevat latinan perään, mutta se on viipyilyä laiturilla, jolta juna lähti jo kauan sitten. Lääketieteen tämän päivän terminologian on oltava monipuolinen, sovittava niin ammattilaisten keskeiseen keskusteluun kuin potilastyöhön ja viestimissä esiintymiseenkin.

Kreikka, latina, englanti vai suomi?

Suomen ja ruotsin kielillä on Suomenmaassa vakiintunut sivistyskielen asema. Asema ei kuitenkaan ole vääjäämättä vankka ja suojattu. Sari Maamies kirjoitti Aikakauskirja Duodecimin numerossa 2/2010, että suomen kielen tulevaisuuden suurin uhka on nykyisin kieliyhteisön välinpitämättömyys ja kielitietoisuuden heikkous. Tilanne, jossa oltiin 1800-luvun alkupuoliskolla, saattaa toistua. Silloin suomen ei uskottu yltävän käsitteellisten ilmaisujen tasolle.

Ehkä meidän lääkärienkin olisi syytä miettiä, miten kielitietoisuutemme laita on. Osa kollegoista suhtautuu kielenhuoltoon penseästi, pitää suomen kielen ammattilaisten apua asiaankuulumattomana ja Lääketieteen termien tapaista sanakirjaa kuriositeettina – mikäli tietää sellaisen olemassaolosta. Olenpa lukenut sellaisiakin kommentteja, jotka ilmaisevat epäilyksiä suomen soveltuvuudesta lääketieteen käyttöön. Uusia omakielisiä termejä saatetaan pitää sisällöttöminä, keinotekoisina, yhdyssanoja pitkinä ja raskaina.

Lääketieteen perinteinen sanasto pohjaa kreikalla höystettyyn latinaan, olihan latina 1700-luvulle saakka Euroopan sivistyksen lingua franca, yleiskieli. Sanastolla on ollut vuosisatoja aikaa marinoitua merkitysten liemessä. Tämä voi aiheuttaa virhetulkinnan, että kielet, jotka ovat latinan perillisiä, ovat kehittyneempiä ja niiden ilmaisut täydempiä kuin suomen. Tämä ei pidä paikkaansa. Abdomen ei merkitse sen enempää kuin vatsa eikä ranskan fatigue ole muuta kuin uupumus. Vierasperäisten termien ainesosat eivät nekään ole sen henkevämpiä kuin suomen: esimerkiksi epikriisi (hoitotiivistelmä) on rakennettu kreikan etuliitteestä epi-,  ’päällä’ ja sanasta krisis, ’erotus’, ’käännekohta’.

Suomen kielen synteettiset piirteet, kuten päätteet, johtimet ja yhdyssanat, eivät merkitse huonommuutta verrattuna analyyttisempiin kieliin, vaan ovat keinovaroja, jotka antavat monia etuja. Vanhan vitsin mukaan hevonen vetää, hevosmies vedättää, kymppi vedätyttää ja puutavarayhtiö vedätätyttää tukkikuormaa. En ole keksinyt tapaa, jolla tämän kertoisi lyhyesti englanniksi. Yhdyssanat, sellaiset kuin hypertonia (kohonnut verenpaine) ja osteomyelitis (luumätä), ovat puolestaan lääketieteen latinassakin kreikasta saatu ilmaisuvarojen lisä, eikä niitä kaikissa kielissä pidetä raskaina. Grönlannin kielen pitkät sanat käsittävät koko lauseen. Myös Intian vanhoissa sivistyskielissä paalissa ja sanskritissa on käytetty pelotta pitkiä yhdyssanoja. Buddhan opetuksia selittävästä kirjasta löysin hetken selailulla seuraavat paalinkieliset ilmaisut: dukkhanirodhagaminipatipada-ariyasacca (’kärsimyksen lakkaamiseen johtava tie’), dhammacakkappavattana-sutta (’totuuden pyörän liikkeellelaitto -saarna').

Kielen monet ilmaisumahdollisuudet saattavat synnyttää odotuksen siitä, että kehittyneessä kielessä pitäisi olla tarjolla uusillekin asioille ilmaisu, joka tuntuu heti vaistomaisesti oikealta. Sellaista kieltä vain ei taida olla, jossa kaikelle tulevallekin on jo sanat valmiina. Joskus onnistutaan kehittämään termi, joka osuu nappiin. Sellainen on esimerkiksi Kielitoimiston entisen johtajan ja lääketieteen sanastolautakunnan pitkäaikaisen jäsenen Esko Koivusalon keksimä vierihoito, joka on paljon parempi nimitys vastasyntyneen tuomiselle äitinsä viereen kuin englannin rooming in. Suomessa on sanoja, esimerkiksi puudutus, jotka kuvaavat asioita osuvammin ja ”asiakaslähtöisemmin” kuin vierasperäinen termi (lokaalianestesia eli ’paikallinen tunnottomuus’). Useimmiten joudutaan kuitenkin omakielinen termi vaivaa nähden muodostamaan ja toivomaan, että se saisi ilmaa siipiensä alle.

Määritelmästä ei ole termiksi

Lääketieteen sisältä tuleva kielen haaste on into korvata termit määritelmillä, luokituksilla ja niistä uutetuilla lyhenteillä. Toisinaan vaikuttaa siltä kuin olisi palattu aikaan kaksi tai kolme sataa vuotta sitten, luonnonfilosofiaan, jossa haettiin tietoa ja totuutta lajittelusta ja määrittelyistä. Määritelmillä ehkä päästään tarkkuuteen, mutta ne ovat pitkiä ja raskaita tekstinosia: sellaisia kuin bronchiolitis obliterans with organizing pneumonia (kryptogeeninen keuhkokuume) tai hereditary neuropathy with liability to pressure palsies (haurashermo-oireyhtymä) ei voi käytellä kovin sujuvasti. Niinpä turvaudutaan lyhenteisiin (edellä mainituista BOOP ja HNPP), mutta ne eivät yleensä kerro erikoisalan ulkopuolisille mitään.

Luokitteluja tarvitaan sairauden tai vamman vaikeusasteen ja ennusteen arviointiin, mutta termeiksi eivät nekään sovellu. Esimerkiksi sopii vakiintunut ja maallikolle vaistomaisesti käsitettävä termi aivotärähdys, joka on esitetty korvattavaksi nimityksellä lievä aivovamma. Jälkimmäinen ei ole kuitenkaan täsmällisempi eikä ennusteena tarkempi. Se voi sitä paitsi olla leimaava: osa potilaista takertuu aivovamma-nimitykseen ja alkaa sairastaa vammaisuuden kokemustaan.

Yksi vitsaus lääketieteessä on sama kuin ajassa muutenkin: ylenmääräinen korrektius uhkaa latistaa kieltä ja hävittää merkityseroja. Kiertoilmaukset, kuten ikääntynyt tai asiakas, ovat epämääräisiä verrattuna kierron kohteeseen, vanhukseen tai potilaaseen.

Kieli ei ole alati hymyilevä ja palvelualtis päivystäjä, joka toteuttaa viipymättä epämääräisimmätkin mielennoutomme. Sen pitää pystyä kertomaan ikäviäkin asioita. Monesti sen tarjoamiin lääkkeisiin joutuu vain tottumaan, niin kuin Mikael Agricola neuvoo Uuden testamentin (Se Wsi Testamenti 1548) käännöksensä alkupuheessa (mukailtu nykysuomen kirjoitustapaan): ”Ja ehkä toisinans muutamat sanat ovat oudot ja kamalat ensin kuulla, niin ne kuitenkin ajallans harjoitukses suloisemmaksi tulevat.”