”Suomen kieli minut nieli...” – kommentteja kielitaiteilijalle
Keskustelua 4/1998

Vesa Jarva, Maijaliisa Jokinen

”Suomen kieli minut nieli...” – kommentteja kielitaiteilijalle

Kielikellossa 2/1998 julkaistiin ”kielitaiteilija” Laurent Drueyn kirjoitus ”Suomen kieli minut nieli” (ks. Lue myös), jossa Druey kertoi ulkomaalaisen suomen opiskelijan kokemuksista suomen kielen parissa. Kirjoitus on ilmeisesti herättänyt lukijat pohtimaan äidinkielensä ominaislaatua, sillä palautetta on tullut poikkeuksellisen paljon; julkaisemme niistä tässä kokonaan kaksi ja lisäksi muutaman katkelman.

Balttilaisten kielten tuntija suomentaja Mirja Itkonen huomauttaa siitä, että kunkin kielen ”vaikeus” ja ”epäloogisuus” riippuvat tarkastelijan näkökulmasta:

”Romaanista tai germaanista kieltä äidinkielenään puhuvat tuskailevat usein suomen sijamuotoja, partisiippeja ja muita taivutuksia. Latvialaisille ja liettualaisille ne ovat taas aivan luonnollisia. Sen vuoksi balttikielet eivät suomalaisen näkökulmasta ole lainkaan niin eksoottisia ja vaikeita kuin voisi luulla. Sanastoa on lainattu puolin ja toisin, ja monet yli kaksituhatta vuotta vanhat lainat ovat yhä aivan tunnistettavia. Ei ole kovin vaikea ymmärtää latvian lausetta Cik maksā sēnes tirgū? (’Paljonko sienet maksavat torilla?’) Englannin vaikutus taas on paljon uudempaa: Biznesa menedžeram ir mobilais telefons. (’Bisnesjohtajalla on matkapuhelin.’)”

Lukijat ovat kommentoineet mm. sitä Drueyn oletusta, että suomi olisi ainoa kieli maailmassa, jossa sanalla yksi on monikko (yhdet). Lukusanan yksi monikollinen käyttö eri tehtävissä on kuitenkin maailman kielissä tavallista. Toinen keskustelun aihe on suomen partitiiviobjekti, joka mm. Kari Toiviaisen tulkinnan mukaan kertoo jotain myös suomalaisen miehen luonteesta:

”Partitiivin nimi harhauttaa ajattelemaan kokonaisuutta ja osia. Partitiiviobjektilla on myös muita tehtäviä. Verrataanpa vaikka kuuluisia lauseita Mies veisti kirvesvarren ja Mies veisti kirvesvartta. Akkusatiiviobjekti tarkoittaa, että työ tuli loppuun suoritetuksi, partitiiviobjekti kertoo, että työ jatkuu. Näin on tulkittava myös lause Minä rakastan sinua. Kyseessä ei ole kertaluonteinen tapahtuma, vaan suomalainen mies rakastaa ja rakastaa, ja rakkaus kestää, toisin kuin etelän aurinkorannoilla, joiden kielillä ilmaistuna rakkaus on kerrallinen tapahtuma, vaikka käytettäisiinkin kokonaisobjektia. Näin siis kielikin ilmentää jotain olennaista ihmisten välisestä käyttäytymisestä ja suhteista – ja tällä kertaa ilmaus on vain kunniaksi Suomen miehelle.”

Samaan tapaan selittää partitiivin luonnetta Jyväskylän yliopiston suomen kielen assistentti Vesa Jarva seuraavassa kirjoituksessaan.

”Se vain on niin”

Laurent Drueyn esittämät havainnot suomesta ovat tuttuja kaikille niille, jotka ovat opiskelleet tai opettaneet suomea toisena tai vieraana kielenä. Kaikki kielet ovat yhtä ”järkeviä” tai ”loogisia”, mutta omalla tavallaan. Se, mikä tuntuu äidinkielen perusteella ainoalta luonnolliselta näkökulmalta, onkin yllättäen erilainen toisessa kielessä. Monet Drueyn mainitsemat esimerkit ovat suorastaan klassisia. Siinä, missä suomalainen vasta on tulossa (juna saapuu Helsinkiin), englantilainen onkin jo perillä (the train arrives in Helsinki). Miksi sanotaan, että hattu on päässä, vaikka itse asiassa pää on hatussa?

Siinä, että eri kielissä ajatellaan asiat eri tavoin, ei sinänsä ole mitään kovin vaikeaa – kunhan uutta ajattelutapaa on kotvan sulateltu, se alkaa yleensä tuntua järkevältä ja ymmärrettävältä. Ongelma on siinä, että useinkaan opettajalla ei ole valmiina muuta selitystä kuin älyllisesti epätyydyttävä ”se vain on niin”. Monien oppikirjojenkin selitykset ovat ylimalkaisia tai suorastaan harhaanjohtavia.

Partitiivi on ehkä suomen kielen vaikeimmin selitettävä sijamuoto. Usein selitetään, että partitiivi on ”osa kokonaisuudesta”, mihin sen nimikin viittaa. Tietyissä tapauksissa selitys toimii loistavasti, esimerkiksi söin vähän omenaa tai olen syönyt koko omenan. Mutta kohta suomenoppija tivaa, kuten Laurent Druey: miksi suomalainen rakastaa ja odottaa partitiivissa, siis vain osaa kohteesta? Ongelmana ei ole suomen kielen logiikka, vaan riittämätön selitys.

Partitiivin ” järkeä” voi etsiä tapahtumisen loppumisesta, jatkuvuudesta tai tapahtumattomuudesta (kieliopeissa puhutaan usein aspektista). Partitiivia käytetään silloin, kun tapahtuminen ei vielä ole loppunut tai sen uskotaan jatkuvan. Tämä on oikeastaan vain osa–kokonaisuus-ajatuksen laajennus. Kun syön omenan, ei pelkästään omena lopu, vaan myös syöminen. Kun syön omenaa, sitä on vielä jäljellä, joten syöminen voi vielä jatkua. Tästä näkökulmasta voidaan selittää myös partitiivin käyttö joissain kieltotapauksissa: koska vielä en ole syönyt omenaa, syömistä on kosolti jäljellä! Kun suomalainen sanoo minä rakastan sinua, hän uskoo rakkautensa kestävän. Jos se ei kestäkään, hän sanoo minä jätän sinut, lopullisesti ja kokonaan. Samasta syystä hän odottaa sinua. Ethän ole vielä tullut, mutta kun tulet, hän kyllä löytää sinut.

Laurent Druey huomauttaa myös, että lukusanan yhteydessä käytetään yksikön partitiivia, vaikka kyseessä on ”loogisesti” monikko: sanotaan siis kolme naista, ei kolme naiset. Nyt voidaan palata taas alkuperäiseen osa–kokonaisuus-perusteluun: kolme naista tarkoittaa itse asiassa sitä, että naisia on maailmassa enemmänkin kuin kolme; puheena eivät siis ole kaikki naiset (huomaa monikon nominatiivi). Yksikön käytön suhteen kaikki suomen sanat, joiden edellä on lukusana, ovat ainesanoja: kolme naista on samanlainen ilmaus kuin paljon lunta.

Samalla logiikalla voidaan selittää myös seuraavankaltaisia lauseita: Naisia tuli minua vastaan. Naiset hymyilivät kauniisti. Monissa indoeurooppalaisissa kielissä vastaava ero ilmaistaan artikkelilla. Suomessa ensimmäinen lause kertoo naisista, jotka ovat vain osa kaikista maailman naisista (joten periaatteessa naisten tulo ei vielä ole loppunut); toisessa lauseessa taas puhutaan kaikista niistä naisista, jotka tulivat vastaan edellisessä lauseessa.

Näin päästään jo pitkälle, mutta ei koskaan loppuun asti. Kielen ”logiikka” ei ole matemaattista, vaan se on sekoitus arkiajattelua, eri vaihtoehtojen välisiä kompromisseja ja perinteitä. Siksi se sisältää myös ristiriitoja. ”Loogiset” perustelut ovat parhaimmillaankin vain nyrkkisääntöjä, joilla on todistus-, mutta ei ennustusvoimaa. Niillä voidaan selittää valmiita esimerkkejä, mutta niiden perusteella voi tuottaa myös kielenvastaisia ilmauksia.

Ihanteellisinta olisi, jos kaikki voisivat oppia uusia kieliä liikoja kyselemättä ja vaistomaisesti, aivan kuten ovat oppineet äidinkielensäkin. Ikävä kyllä tämä taito on yleensä aikuisten tavoittamattomissa, ja siksi he etsivät kielistä logiikkaa ja järkeä. Sitä he myös tiettyyn rajaan saakka löytävät, kunhan muistavat, että asioita voidaan ajatella eri tavoin – ja saavat kekseliään ja kärsivällisen opettajan. Mutta loppujen lopuksi kaikkien on hyväksyttävä vanha totuus: ”Se vain on niin.”

Vesa Jarva
 

Tuhatjalkainen liikkuu – hyvä!

Laurent Drueyn juttu Suomen kieli minut nieli sai vanhan konkarin huokaamaan haikeasti: juuri noin vaikeaa ja noin ihanaa on ollut opettaa ulkomaalaisille suomea! Kyllä on itketty ja naurettu sille, että taivas on tähdessä ja mummot mustikassa ja että minä rakastan sinua (joiltakin osin, vähän, jonkin aikaa – viisasta varovaisuuttahan tämä partitiivi on), älköönkä Kielikellon toimituskaan typistäkö sitä iloa, että tällä kielellä voi niin kätevästi rakennella hierarkioita. Metsuri tekee, pomo teettää, Enso Gutzeit teetättää, opetti Seppo Kahila muinoin ja joskus tarvitaan ehkä refleksiivistäkin sävyä, kun esimerkiksi rakkaus teetätyttää ihmisellä kaikenlaista. Kyllähän minä ymmärrän, että teettää ajaa melkein saman asian, mutta ei ihan. Koko prosessin mutkikas kuva mahtuu paremmin sanaan teetätyttää...

Yli kahdenkymmenen vuoden aikana kohtaamani pohjoismaiset opiskelijat ovat toistuvasti kertoneet, miten hyvältä tuntuu, kun suomen lukuisat morfeemit alkavat loksahdella kohdalleen ja tuhatjalkainen alkaa liikkua niin, ettei jokaisen lihaksen funktiota tarvitse miettiä erikseen. Kun voi sanoa jotakin kultaselleen käymättä mielessään läpi, tuleeko heikko vai vahva vartalo, mikä johdin ja missä muodossa, mikä sijapääte (etu- vai takavokaalinen) ja mikä possessiivisuffiksi, niin letkajenkka vie mennessään ja voi alkaa nauttia siitä, ettei tarvitse huolehtia genuksesta, ei määräisistä ja epämääräisistä muodoista eikä oikeinkirjoitusongelmista – sikäli kuin onnistuu kuulemaan eron tuli, tuuli ja tulli sanoissa.

Onnea kielitaiteeseesi, Laurent!

Maijaliisa Jokinen
suomen kielen ent. ulkomaanlehtori

Vesa Jarva
Maijaliisa Jokinen