”Oikeutettua” katkeruutta kesken ”ylimenokautta”
Artikkeli 1/1992

Terho Itkonen

”Oikeutettua” katkeruutta kesken ”ylimenokautta”

”Finnairin henkilöstöryhmät herättivät myönteistä huomiota aikaisemmin tänä vuonna tinkimällä palkankorotuksista, jotta yhtiössä vältyttäisiin irtisanomisilta ja lomautuksilta. Ne tuntevat nyt oikeutettua katkeruutta siitä, että hallitus kasaa matkaverolla valtion lentoyhtiön tielle ja heidän niskaansa uusia kuumia hiiliä. Sekään ei tee lakkoa oikeutetuksi.”

Näin kirjoitettiin taannoin helsinkiläislehden pääartikkelissa. Lukija jäi miettimään, millaista on ”oikeutettu” katkeruus ja millainen taas ”oikeutettu” lakko. Esimerkiksi matkaverosuunnitelmilla aiheutettu katkeruus on tietysti sitä katkeruutta, jonka joku tai jotkut (tässä tapauksessa maan hallitus) ovat aiheuttaneet. Äsken aloitettu lakko on taas se lakko, jonka joku tai jotkut (tavallisesti lakkoutuneet työntekijät) ovat aloittaneet. Mutta ”oikeutettua” katkeruutta, ”oikeutettua” lakkoa ei kukaan ole ollut oikeuttamassa. Kyseessä onsemmoinen katkeruus, lakko, jolla luonnostaan on oikeutuksensa, ts. joka on oikeutettavissa ja joka siis on aiheellinen, hyväksyttävä.

Juuri näitä kahta sanaa Nykysuomen sanakirjakin suosittaa tuon hämäävän ”oikeutetun” tilalle tapauksissa, joissa ketään oikeuttajaa ei ole ollut. Siis: Ne tuntevat nyt aiheellista katkeruutta siitä, että – –. Sekään ei tee lakkoa hyväksyttäväksi. Joskus kävisi myös oikeudenmukainen (”vähemmistökansojen ~ vaatimukset”).

Tällaisella sitkeällä ”oikeutettu”-partisiipin käytöllä on selityksensä: se on peräisin käännöskielestä, jonka lähtökohtana on ollut ruotsi, osaksi myös esimerkiksi saksa ja englanti. Ruotsin berättigad-partisiippia käytetään yleisesti juuri tuolla suomen partisiippien käytöstä poikkeavalla tavalla. Kotoisen puhekielen pohjaa ei tämäntapaisella ”oikeutetulla” suomessa ole, vaikka sitä nykyään kuulee yleiskieltä tavoittelevien puheessakin, varsinkin virallissävyisessä.

Sama koskee seuraavanlaista virkettä:

”Jokainen, joka joutuu julkisessa sanassa kritiikin kohteeksi, on luonnollisesti oikeutettu puolustamaan itseään.” (Poliitikon puheenvuorosta.)

Jos tämän koettaa käsittää sananmukaisesti, niin ajatus näyttää olevan se, että joku tai jotkut ovat erityisesti oikeuttaneet kritikoidun poliitikon puolustamaan itseään. Esimerkissä on kai kuitenkin kysymys kritikoidulle luontojaan kuuluvasta oikeudesta. Tässäkin kuvastuu ruotsin berättigad-partisiipin käyttö (”envar – – är berättigad”), joka käännetyn laki- ja virkakielen kautta on tarttunut suomeen. Suomenmukaisempaa ja selvempää olisi sanoa: Jokaisella, joka joutuu julkisessa sanassa kritiikin kohteeksi, on tietenkin oikeus puolustaa itseään.

Matkaverosuunnitelmat ja Finnairin lakko olivat merkkejä siitä pongahtelevasta ajasta, jota Suomessa nyt eletään: leveän leivän päivät ovat ohi, mutta silti talouspolitiikka tai muukaan politiikka ei ota löytääkseen uutta uomaansa. Eletään – ja sen on useampi kuin yksi poliitikko todistanut – siirtymäkautta. Ranta on jäänyt taakse, mutta vastarantakaan ei ota häämöttääkseen. Sama on laita muissakin maissa. Ajan luonnetta ilmentävät sanat övergångsperiod, Ubergangsperiode, transition period, perehodnyiperiod, suomen sukukielissä virossa ja unkarissakin üleminekuperiood, átmeneti ídszak.

Tämäntapaisten mallien, lähinnä tietysti ruotsin övergångsperiod-sanan esikuvan mukaan siirtymäkautta sanottiin meilläkin takavuosina yleisesti ”ylimenokaudeksi”. Se oli jo selvästi painumassa unohduksiin, kunnes ulkomaisen uutistulvan runsaus on ruvennut tätä suomen merkitysjärjestelmään huonosti luontuvaa käännöslainaa viime aikoina taas elvyttämään. Tuollaisen ”ylimenon” takana väikkyy latinan teonnimi transitus, joka merkitsee sananmukaisesti ylimenoa, ylitystä (joen, vuoren, rajan tms.) mutta kuvallisesti myös siirtymistä (esim. toiselle puolelle), vaihtumista (esim. värin). Toisin kuin suomen ylimeno tämä latinan teonnimi on kuvallisessakin merkityksessään läpikuultava; myös kantaverbi transire (oikeastaan ’mennä yli’) näet merkitsee sekä konkreettista ’ylittämistä’ että abstraktia ’siirtymistä’. Molempia merkitsevät latinan mallin mukaan myös saksan übergehen, ruotsin övergå, venäjän perehodit, unkarin átmegy ja englannin go over. Vain viron üleminek on omaksuttu saksan teonnimestä Übergang semmoisenaan, vailla välittävää verbi-ilmausta.

Niin yleiseurooppalaista kuin tuo latinan transire-verbiin ja perimmältään kreikan yhdysverbiin metabainein pohjautuva ”ylimenemisen” kuvakielisyys onkin, suomi on tässä kohden tottunut pysyttelemään Euroopan yhteisön ulkopuolella. Meillä siirrytään toiseen aiheeseen, uuteen valuuttajärjestelmään ja uudenlaiseen ulkopolitiikkaan, ei ”mennä yli”. Kausi, jolloin siirtyminen tapahtuu, saa edelleen olla siirtymäkausi eikä ”ylimenokausi”.

 

Terho Itkonen