Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/1991

Martti Rapola

Sivistyksen suomenkielinen nimitys

Herännyt henki ei ota kuollaksensa
ravinnon puutteessa, se luo itsellensä
ravintoa. Sivistys luo itsellensä
kielen, mutta ei mikään kieli luo
miehelle sivistystä.

MEURMAN Kirjallinen Kuukauslehti 1880, 173

---

Erään kirja-arvostelun yhteydessä virisi Uudessa Suomettaressa lopulla vuotta 1914 parin esteetikon kesken kiivas kynäsota vierasperäisten sivistyssanojen käytöstä suomessa. Kiista ei ollut lajissaan ensimmäinen, mutta se huipistui poikkeukselliseen finaaliin, kun kumpikin osapuoli, ensin maisteri V. A. Koskenniemi, sitten tohtori J. V. Lehtonen – nousten Virittäjän akateemiselle korokkeelle – naulasi oppineiden luettavaksi sarjan taidokkaasti sorvaamiaan teesejä, edellinen kansainvälisten kulttuurisanojen haarniskoituna ritarina, jälkimmäinen Väinämöisen sovassa rynnistäen. Sanomattakin käsitämme, ettei silloinen kaksinkamppailu kysymystä ratkaissut, mutta tämänkertaisen aiheen kannalta on syytä palauttaa siitä muistiin seuraavat Koskenniemen aforismit:

– Hyperborean mailla on pieni kansa, joka tahtoo hävittää kielestään inspiratsionin, idean, kulttuurin, plastillisen... Apollo, missä ovat sinun nuolesi?

– Mies, joka närkästyy tavatessaan suomalaisessa tekstissä sanan kulttuuri: jänisten metsästäjä, joka kohdatessaan vuorikauriin, kääntyy nyrpeänä kotiinsa. Hänhän oli tullut ampumaan jäniksiä.

– Se, joka osoittaa avomielisesti inhoaan sanaa kulttuuri kohtaan, on useinkin suuren perheen enfant terrible. Hänen takanaan ovat joukot, jotka mielellään nuijisivat hengiltä koko käsitteenkin.

J. V. Lehtosen vastineesta ei ilmene, että hänkään olisi hillitsemisen innossaan halunnut hyökätä nimenomaan kulttuuri-sanan kimppuun.

Toistaiseksi on selvittämättä, milloin kulttuuri on saanut paikan kirjasuomessa. Ahlmanin ruotsalais-suomalainen sanakirja, joka ilmestyi ensi kerran 1865, ei sitä mainitse, eikä se näytä saaneen sijaa tämän teoksen myöhemmissäkään laitoksissa. Lönnrotin ison sanakirjan 1872 ilmestyneessä 5. vihossa se sitä vastoin esiintyy kulturi-asuisena. Nämä toteamukset eivät kuitenkaan todista mitään todellisesta käytännöstä. Tuonaikaista ja vanhempaakin suomalaista tekstiä lukiessa saa silti helposti sen käsityksen, että silloin kuviteltiin mahdolliseksi, ehkäpä toivottavaksikin, että kielemme selviytyy kyseisen miellesisällön ilmaisemisesta omin varoin ja että vasta myöhemmin on alistuttu uskomaan, että sivistys ja valistus, joilla sanakirjat neuvoivat korvaamaan vierasperäisen kulttuurin, eivät käsitteellisesti peitä tuota ikivanhaa, latinassa versonutta ja uudempien kielten vuosisadasta vuosisataan hyötämää sivistyssanaa. Miksi eivät peitä, siihen toivon seuraavien rivien osaltansa luovan valoa.

Mainituista suomen sanoista valistus on kirjakielessä vanhempi. Se esiintyy nykyisentapaisessa merkityksessä jo 1600-luvulla, kun taas sivistys on peräisin vasta viime vuosisadan alkupuolen murroskaudelta. Ennen viimeksi mainitun saapumista täyttämään omia merkitystehtäviään valistus joutui ilmaisemaan sellaistakin, mistä uudempi kieli käyttää mieluummin sanaa sivistys.

Nykysuomen näiden sanojen välillä tekemää eroa ei ole aivan helppo lyhyesti ja täsmällisesti määritellä. Jostakin näkökulmasta katsoen voisi ehkä sanoa, että valistaminen on lähinnä ihmisen tai ihmisyhteisön tiedollista kehittymistä ja valistus siis tämän kehittymisen yksilön tai yhteisön henkiseen olemukseen antama lisä ja leima. Tieto ja elämänkokemus ovat valistuksessa yhtyneet ennakkoluulottomuudeksi, avarakatseisuudeksi, suvaitsevaisuudeksi. Sivistys on moniulotteisempaa, mutta se voi ilmetä yksipuolisempana ja pinnallisempana. Se tulee näkyviin paitsi tiedollisen ja taidollisen myös esteettisen ja aineellisen tason nousuna sekä tunne-elämän ja sosiaalisen suhtautumisen, käyttäytymisen jalostumisena. Se saattaa olla sisäistä, maailmankatsomusta ja vakaumusta perustavaa, mutta sillä voidaan ymmärtää pelkästään ulkonaistakin, muotojen ja tapojen säännöttymistä tai hienostumista. Sivistyksen monitahoisuudesta johtuu, että samalla kertaa yksilöllä voi olla sivistystä ja häneltä voi puuttua sivistystä: sivistynyt ja sivistymätön voivat asua samassa päässä, samassa rinnassa. Helposti pilkistää myös pesyeistä, joihin valistus ja sivistys kuuluvat, näkyviin sosiaalinen erotus: valistuneita ovat – ellemme ota lukuun tämän sanan esiintymistä 18. vuosisadan aatehistoriassa – ensi sijassa ”kansan miehet”, jotka henkisen vireytensä avulla ja useinkin tarmokkain ponnistuksin ovat kohonneet keskitasoa korkeammalle, sivistyneistöksi käsitetään runsaamman muodollisen koulutuksen saaneet, pääasiallisesti henkisen työn aloilla tai opillisen pääoman turvin toimivat ja yleensä sosiaalisesti muita paremmin sijoittuneet kansalaiset.

Valoa valistukseen

Käyttäessämme valistus-sanaa emme yleensä kokene mielikuvaa, joka on ollut sanan alkumerkityksenä, vaikka sanan etymologisen yhteyden täytyykin paljastua itsestään sitä etsivälle: kielitunne yhdistää valistuksen valoon ja valaistukseen. Eräissä murteissa, esim. Kymin, valistaa merkitsee edelleenkin ’valaista’, ja vanhasta kirjasuomesta tapaamme valistaa-sanan valaisemisen ja sen johdoksen valistus valon merkityksessä. Esimerkkejä edellisestä:

Agricolan Rukouskirja: Sine olet se aijnoa walkeus, iollas caiki walistat temen mailman corwesa, ia lepitze meiden mielen öön. – Weisut ja Ennustoxet: Henen Wäkeuens Kiluet ouat ruskiat, Henen Sotawäkens vloscatzo [= näyttää], ninquin Purpura, Henen Rattans walistauat [= valaisevat, loistavat, säihkyvät] ninquin Tuli.

Agricolaan palautuu myös Herran siunauksen perinteellinen sanonta: hen walistakon casuons meiden pälen. Vastaavassa Westhin tekstin kohdassa sanotaan: Hän andakan hänen casuonsa kijrkan olla meidhen pälen, ja Messun ns. C-tekstissä: hen andakon henen casuonsa meille paijsta. Siis ”valistakoon kasvonsa meidän päällemme” (ruots. uplyse sitt ansichte öfwer oss) = valaiskoon, kirkastakoon meille kasvonsa. – Muita esimerkkejä:

1642-vuoden Raamattu 2. Moos. 25:37: Ja sinun pitä tekemän seidzemen lampua sen päälle: nijn että ne walistaisit toinen toisens cohdalla. – Raamatun kielessä tämmöiset säilyivät läpi 1800-luvun ja Joh. 1:9:ssä tämänmukainen käytäntö on säilynyt uusimpaan suomennokseen saakka, koska sille on siinä voitu antaa abstraktinen sisällys: Totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Alkuperäinen metafora säilyttäen olisi ollut suomennettava: Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen jne.

Esimerkkejä valistus-sanan vanhoista käyttötavoista:

1642-vuoden Raamattu 2. Moos. 27:20: JA käske Israelin lapsille, että he toisit sinulle caickein selkiämbä öljyä öljypuusta puserdettua, walistuxexi, että lampu aina palais.

Turun Viikko-San. 1821: Ensimmäinen [pimeyden ystävä] oli hätärä-silmäinen mies, joka ikäkautensa oli pimeissä elää komsutellut, sillä hänen kipeät silmänsä eivät sietäneet valistusta.

Vielä niinkin myöhään kuin 1831 ilmestyneessä

”Tietoja Kulkevasta Cholera-taudista” puhutaan ”valistus-aineista ja huoneen lämmityksestä” ja ”veden tuomisesta, lämmityksestä, valistus- ja savustus-aineista varoilta valmistetuissa Cholera-tautihuoneissa”.

Tämmöisistä siirrytään seuraavanlaisiin metaforiin:

Finnon Rukouskirja (1583): Sinä ioca olet totinen walkeus, ilman laskemat, ijancaickinen auringo, – – meidhän sydhämem ylösualgaise, – – ette me sinun walistoxes cauta ijancaickisen elämähän tulisim.

Turun Viikko-San. 1821: Niinkuin Auringon valo ensin ilahuttaa itäiset maat, niin on myöskin ihmiskunnan ensimmäinen walistus itäisillä mailla taikka Aasiassa saanut syntynsä.

Nykyaikainen lukija ei kenties enää näekään viimeksi esitetyssä esimerkissä metaforisesti käytettyä valistusta, so. valoa. Kuvasanonnoista, joissa esim. tietämättömyys, raakuus ja pahuus, uskonnollisessa kielenkäytössä synti, edustavat pimeyttä, johon ”valistuksen” säteet suuntautuvat hajottavana voimana, on liu’uttu abstraktiseksi kalvenneeseen ilmaukseen niin luontevasti, että perästäpäin on vaikeata arvata, kumpaan lajiin eräät yksityistapaukset olisi luokiteltava. On ilmeistä, että esim. seuraavasta 1642-vuoden Raamatun jakeesta (Dan. 5:11) tapaamme valistus-sanan jo nykyisentapaisessa kuvattomassa merkityksessä: Sinun [= kuningas Belsazerin] waldacunnasas on yxi mies, jolla on pyhäin Jumalain hengi, sillä sinun Isäs aicana löyttin hänes walistus, toimi [= ymmärrys], wijsaus, nijncuin Jumalden wijsaus on. – Mutta sen jälkeenkin kun painopiste jo on siirtynyt nykyisen merkityksen puolelle, havaitaan usein alkuperäisen kuvan jättämä jälki sanan lähiympäristössä, predikaatissa, attribuutissa tm. Sanan ”konsosiaatiot” paljastavat sen alkuperäisen merkitysalan. Kirjallisuutemme tyypillisin valistusrunoilija Jaakko Juteini tarjoaa tästä mitä havainnollisimpia esimerkkejä:

Runo Ahkeruudesta (1810–1816): valistus on viritetty, järki hyvä herätetty. – Perhe Kunda (1817): Kiitos olkoon viisaille miehille, jotka ovat valistuksen sytyttäneet. — Mutta, kiitos Jumalan! nyt ovat sen laiset pettäjätkin vähendyneet, koska – – valistuksen päivä on ruvennut koittamaan, jonga edessä tyhmyys värisee. – Runon Tähteitä (1826): Lennä [toivo], liehu matalalla, koska luulee kansakunda valistuksen valkenevan – – muukalaisella menolla.

Valistus on ”viritetty” t. ”virinnyt” t. ”sytytetty”, valistuksen ”päivä on ruvennut koittamaan”, valistus ”valkenee”, se ”loistaa” ja ”elämän polulda varjoja poistaa”. V. 1826 Juteini julkaisi teoksen ”Sangari Sionissa, elli Valistuksen Voitto Pimeyden Vallan ylitse”. Mutta hän saattaa käyttää valistus-sanaa jo täysin kuvattomastikin: Ajan Viete (1817): mutta miehet muukalaiset – – hylkäsivät kotokielen valistuksen vahingoksi. – Perhe Kunda (1817): hän luulee, että paha hengi on jo valistuksen kautta ajettu pois maan pääldä. – Hyvästi-Jättö Väinämöiselle (1819): Kauan ombi kansan kieli valistuksen vahingoksi maassa hyljätty monelda. Jne.

Lainattakoon vielä Turun Viikko-Sanomista 1821 seuraavat näytteet: Valistukseksi sanotaan kaikkinainen niin maailmallinen kuin hengellinen taito, joka korottaa ihmistä yli muiden luontokappaletten, kaunistaa häntä yhteisessä elämässä ja opettaa hänen paremmin tuntemaan sekä maailmaa että ihteänsä. – Valistus on järjellen ja sielullen terveellinen nautinto ja tarpeellinen virvoitus. – Korkea Esivaltamme [on] aina ahkeroinut hankkia talonpoikaisellenkin Säädyllen tarpeellisia tietoja ja valistuksen välikappaleita, ja tässä tarkoituksessa ovat – – sekä Lakikirjat että yhteiset asetukset myöskin Suomeksi präntätyt. Jne.

Voimme katsoa valistus-sanan käytännön kyseisessä merkityksessä täysin vakiintuneeksi ”murteiden taistelukauden” alkaessa. Näihin aikoihin alkoi myös kiteytyä konneksio kansan valistus, joka myöhemmin tiivistyi yhdyssanaksi. Turun Viikko-Sanomissa 1821 ilmestyi laaja artikkeli ”Kansan valistuksesta”, josta äskeiset sitaatitkin olivat. Lönnrotilta, Tikkaselta, Ahlqvistilta jne. tämän sanaliiton tapaa tuon tuostakin.

Ennen kuin jätän valistaa ja valistus -sanat, jotka siis alkuansa ovat merkinneet fyysistä valaisemista ja valoa, haluan mainita, että toinenkin saman pesyeen johdospari, valaista ja valaistus, jolla on ollut yhtä hyvät edellytykset kehittyä samoihin abstraktisiin merkitystehtäviin, silloin tällöin tosiaankin esiintyy näissä. Tästä tapaa esimerkkejä vielä 1800-luvulta:

Gottlund (1828): Yksi tällainen yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilta, ja valaisi koko kansakunnan.

Turun Viikko-San. 1821: Tämä [mustalaisen petosjuttu] todistaa, ettei valaistus vielä ole ennättänyt erottaa kaikkia Suomalaisia turhain taika- ja loihtu-konstien uskosta.

Lukemisia Suomen Kansan Hyödyksi I (1845): joka miehen poveen on kätketty tiedon ja valaistuksen halu.

Suometar 1847: Toivoisimme vielä niissäkin paikoin, joissa Talonpoikais-ihmiset eivät tiedä ”etsiä” hyödyllistä huvitusta ja monitahkoisempaa valaistusta, Opettajain muistuttavan ja kehoittavan heitä siihen.

Tämä käytäntö jatkui osittain vielä vuosisadan puolivälin ohikin. Europaeuksen ruotsalais-suomalaisessa sanakirjassa 1853 on kuitenkin jo tehty selvä merkitysero valaistus ja valistus -sanojen välillä nykykieliseen tapaan. Samat merkitystehtävät omannut johdospari jakoi yhteisen kuormansa kielen taloudelle suureksi hyödyksi.¹

Lopuksi on syytä huomauttaa, että niin itsestään tarjoutuvia kuin valo ja valaiseminen ovatkin sivistyksen eduskuviksi, ne kuitenkin tulivat kirjasuomeen suoranaisen käännöslainauksen tietä. Ruots. upplysning merkitsi jo aikaisin selvän tiedon hankkimista, selvitystä, 1700-luvulla siihen tarttui saks. Aufklärung-sanasta uudenaikainen valistuksen merkitys. Jo Agricolasta lähtien tapaa ruots. upplysa ja upplysning -sanat kirjaimellisesti suomennettuina sanoiksi ylösvalaista t. ylösvalistaa, ylösvalaistus t. ylösvalistus. Niitä käytettiin sitten aivan yleisesti edellä puheena olleiden puhtaampien tyyppien rinnalla jopa 1830-luvulle saakka. Niiden merkitysala oli aina abstraktinen, usein tosin metaforan luonteinen, kun taas fyysisen valon ja valaistuksen merkitykset kuuluivat vain jo esitetyille prefiksittömille rinnakkaismuodoille. Tässä ei ole aihetta laajentaa esitystä ryhtymällä esimerkein valaisemaan sanottua. Kustaa Renvall tunnetaan johdonmukaisimpana prefiksillisten käännöslainojen vastustajana, ja niinpä hän tuomitsi myös ylösvalaista-sanan hylättäväksi muukalaisuudeksi.

¹ Myös valaista ja valkaista ovat aikoinansa esiintyneet yhteisissä tehtävissä. Vrt. samantapaiseen funktioiden tasaukseen jul(k)aista ja julistaa -sanojen kesken, ks. Suomi 101, 180–182.

Sivistyksen alku

Valistus-pesyeen rinnalle ilmestyivät sivistää, sivistyä, sivistys ja muut näiden sukulaiset melkein huomaamatta ja melua herättämättä, ellei oteta lukuun sitä melua ja hälinää, mikä aiheutui kokonaisilmiöstä, itäsuomalaisten murresanojen ryntäyksestä suomalaisiin painotuotteisiin viime vuosisadan alkukymmeninä – sillä harvinaisista itämurteisista sanoista tässäkin tapauksessa oli kysymys.

Aikoinaan luultiin Volmari Kilpistä sivistys-sanan sepittäjäksi arvatenkin siksi, että Kilpinen itse mainitsee tämän sanan selitystä kaipaavien sanojen luettelossa Suomi-kirjassa 1844, 223 – väittämättä kuitenkaan luettelonsa sanoja omiksi tekemiksensä. Myöhemmin oltiin siinä käsityksessä, että Lönnrot olisi ensimmäisenä v. 1839 käyttänyt tätä sanaa, kunnes n. v. 1940 havaitsin, että sana palautuu 17 vuotta tätäkin aikaisempaan kirjalliseen lähteeseen ja saman kielenuudistajan tuotantoon kuin sivistää ja sivistyä, nimittäin Reinh. v. Beckerin v. 1822 Turun Viikko-Sanomissa julkaisemaan kirjoitukseen. Sen ilmaantumiseen liittyy seikkoja, joista voidaan päätellä, mikä ajankohtainen tarve sen pakotti esiin. – Ensimmäiset merkit pesyeen kolmesta sanasta ovat seuraavat:

Turun Viikko-San. 1820, 36: niin on myös joka Kansan huvittava muistaa ennen elettyjä aikojansa ja ajatella kuinka hän vähittäin kokoontui yhteisen hallituksen alle, ja sen kautta sivistyi ja tointui [= kehittyi] toisten kansain vertaiseksi. – 1822, l: Ensiksi haluamme – – hankkia talonpoikaisellen säädyllen kaikellaisia hyödyllisiä tietoja, niin myös sitä kaikillen järjellisillen tarpeellista viatonta huvitusta, joka valistaa mieltä ja sivistää tapoja ja käytöksiä yhteisessä elämässä. – 1822, 51: Sillen [= talonpoikaissäädylle] karttusi paljon valistusta ja sivistystä siitä, että varakkaampain talonpoikain lapset saisivat yhteisissä kouluissa vähän enemmän taitoa kuin koulun käymätön isä voipi antaa heillen.

Kangasniemeläisen Beckerin jälkeen juvalainen Gottlund keksi tämän pesyeen. Otava I, 185 (1831): Valaistus – – osottaiksen sillä, että se – – valaisee meijän mieltämme, sivistää meijän tapojamme, ja onnistaa meijän elämätämme. Sitten näyttäisi seuranneen järjestyksessä Lönnrot. Mehiläisessä 1836 hän kirjoitti: [toivomme] näkevämme, onko nykynen olomme niinkän muinaisesta muuttunut ja sivistynyt, että arvelematta taitaisi näiden menneitten aikain rinnalle pantaa ja osottaa voittaneemme, mikä kaikella ololla, toimella ja elämällä on peränä, vähitellen parata, kaunistua ja sivistyä. – Edelleen Mehiläisessä 1839: Toisin ilmoittaa se kuumaverinen ja sivistetty Franskalainen, toisin Lappalainen savukodassansa lumikinoksella, vihansa eli rakkaudensa. – Tästä [nim. kansanlaulujen näennäisen kevytmielisyyden viattomuudesta] ei ole tarves muistuttaa ketään, joka – – tarkemmin ajatellen asiaa, mieleensä johdattaa, kuinka kansakuntain erinäiset asuntopaikat, erinäinen elämänkeino, mielenlaatu, sivistys ja moninaiset muut syyt antavat niiden samoille luonnollisille liikutuksille erinäiset ilmaumisen muodot.

Näin tämä kulttuuriterminologiamme kenties kaikkein keskeisin pesye lähti yleistymään. Sen ei voi sanoa vallanneen asemaansa rynnäköllä, vaan varovaisesti pureutuen kiinni askelensijaan kerrallaan. Verbejä sivistää ja sivistyä ei tapaa vielä 1840—50-lukujenkaan kirjallisuudesta usein, sivistys käy tutunomaiseksi pikemmin. Eräänlainen hapuilu kuului alkuaikoina asiaan. Niinpä sivistää-muodon asemesta käytettiin edelleenjohdosta sivistyttää (mm. Lönnrot 1839; sivistyttäjä Suomettaren lisälehdessä 1847, sivistyttäväinen Tikkasella 1849 jne.), ja sivistys-sanan rinnalla näkee aluksi mm. muodot sivistyminen (esim. Ahlqvist 1845, Europaeus 1847) ja sivistyntä (Ahlqvist 1845). Tuonnempana tulee mainittavaksi muita sanoja, joita käytettiin puheena olevien asemesta. Sitä ennen voimme ottaa puheeksi kysymyksen, mistä tämä vielä sata vuotta takaperin uudelta tuntunut sanapesye oli peräisin. Olen jo edellä väittänyt, että nämä sanat palautuvat kansankieleen. Mitä voidaan tämän käsityksen tueksi esittää? Ja mikä on ollut näiden sanojen esikirjallinen merkitysala? Mihin etymologiseen yhteyteen ne kuuluvat?

Pellavia sivistetään

V. 1931 otin osaa pellavaterminologian kyselyyn ja muistiinmerkintään Reinh. v. Beckerin syntymäpitäjän naapurissa Joutsassa. Vanha 82-vuotias kansannainen kertoi, miten vidotut pellavat harjataan kahteen kertaan, joista ensimmäinen on nimeltään karsimista – siinä irrottuvat ns. karnaharjeet, toista sanotaan sivistelemiseksi – siitä kertyy ns. sivisharjeita. Tässä yhteydessä tutustuin ensi kerran suomalaisen sivistyksen maaperään.

Joutsan murteen sivisteleminen tarkoitti pellavakuitujen puhdistuksen l. siivoamisen viimeistä vaihetta, harjalla suoritettavaa silausta, joka antaa tulokseksi puhtaat kuidut, sitten kun paraat rohtimet, sivisharjeet, ovat niistä irtautuneet.

Jäi selvitettäväksi, onko puheena oleva verbi vanhastaan kuulunut vain tähän erikoisterminologiaan vai onko sillä ollut yleisempiä merkitystehtäviä. Vastauksen antavat eräät muista murteista tehdyt muistiinpanot.

Arvo T. Inkilän mukaan (1938–39) Juvalla sivistelä merkitsee ’silitellä hyväillen’, esim. ”[Äiti lasta:] sitä vua sivistellöö ja hyvittellöö”. Tavataan myös rinnakkaisasu sivihtelä ’kevyesti sivellä’. Edelleen sivistöö ’silittää’: ”Lapse piätä sivistää”, ja sivistös ’silitys’: ”Kissa kiitoksela ellää, koera piä sivistökselä”.

Helmi Helminen taas tietää Konginkankaalta (1928–32), että sivisteä merkitsee ’sieventää, koristaa’: ”Soa ites sitten sivisteä1 lisseä [koristella, viimeistellä pukuansa]” ja sivistellä ’hienostella’: ”Ei sivistele ihteäsän nii kuj joku poekamies.”

Kangasniemeltä on Oskari Kuitunen (1922–24) ilmoittanut: sivistöö ’panna siistimpään kokoon, kasempaan, raivata, siistiä’; sivistellä: ”Sit ku se lähtöö, ni ne [työesineet] jiä kaekki nuil levällee. Ei töetää se sivistelel lähtiissää.”

Jämsästä on Selma Patajoki (1933) antanut esimerkin: ”Se om meejjär rakentama, mutta neä nuoret sivist sitä [nim. huonetta]”. Tässä sivistää varmaankin = viimeistellä, kohennella.

Näiden keskisuomalais-länsisavolaisten tiedonantojen täydennykseksi voisi mainita, että ”itsensä sivistäminen” monin paikoin muuallakin tunnetaan parempiin vaatteisiin pukeutumisesta. Näissä onkin jo pohjaa Beckerin sivistää, sivistyä, sivistys -sanojen käytön ymmärtämiselle. Voimme pitää varmana, että 1800-luvun alussa Kangasniemellä ja sen lähitienoilla erilaisesta viimeistelevästä puhdistamisesta, pinnan silauksesta ja silittelystä, luultavasti myös yleensä ulkonaisen esiintymisen kohentamisesta, hienostamisesta ja tahdikkuudesta, so. siitä, mitä vielä tänä päivänä sanomme sivistyneeksi esiintymiseksi, on käytetty puheena olevan pesyeen sanoja. Tältä aineelliselta pohjalta ne sitten, kuten lukemattomat muut, ovat siirtyneet henkiselle alalle. Ei voi olla sattumaa, että Becker puhuu erikseen mielen valistamisesta ja kansan tapojen sekä käytösten sivistämisestä ja että juvalainen Gottlund 1831 miltei yhtäpitävin sanoin selittää, että valistus ”valaisee meijän mieltämme” ja ”sivistää meijän tapojamme”, tai että usein viime vuosisadan alkupuoliskolla valistus ja sivistys rinnastetaan toisilleen läheisinä, mutta silti eri asioina, joista sivistyksen on katsottava tarkoittaneen lähinnä tapa- ja muotokulttuuria.

Tämä vaihe sivuutuu kirjakielessämme kuitenkin verraten pian, minkä jälkeen sivistys saa väljemmän käyttöalan. Kilpinen ruotsintaa sen v. 1844 yksinkertaisesti sanalla bildning, Lönnrot esittää sen 1847 ruotsin kultur-sanan merkitysvastineena, Europaeuksella se esiintyy 1853 sekä bildning että civilisation -sanojen (mutta ei vielä kultur-sanan) kohdalla jne. Näiden aikojen kirjallisuudessa puhutaan yleisestä sivistyksestä, so. yleissivistyksestä, sivistyneestä maailmasta, so. sivistysmaailmasta, sanat sivistyskieli ja sivistyslaitos (mm. yliopistoa tarkoittavana) ilmestyvät käytäntöön jne. Jo 1850-luvulla kielenkäyttö suhtautuu tähän pesyeeseen likipitäen samoin kuin nykyäänkin. Vain eräistä sanakirjatiedoista tapaa vielä viitteen kansanomaiseen käytäntöön (Eurén 1860: sivistellä ’hyfsa småningom, städa’, Lönnrot n. 1877: sivistää mm. ’hyfsa, städa’, sivistys mm. ’hyfsning, städning’).

Kysytään: onko sivistys-pesyeellä yhteyttä kielemme perinnäiseen sana-aineistoon, vai onko se erillinen, itsenäinen?

Vastaus näyttää esitetyn jälkeen muodostuvan verraten helpoksi. Jo sanarakenteellisena tyyppinä 3-tavuinen sivistää viittaa siihen, että sana on syntynyt johtamalla. Kielimiehille etymologia onkin vanhastaan tuttu. Otto Donner on v. 1847 ilmestyneessä, riittämättömin edellytyksin toimittamassaan ja siksi aikoja jo vanhentuneessa etymologisessa sanakirjassaan (Vergleichendes Wörterbuch der Finnisch-Ugrischen Sprachen) asettanut sivistää-sanan mm. siviä ja siivo-sanojen yhteyteen, ja vaikka muita Donnerin tässä yhteydessä esittämiä rinnastuksia täytyisikin pitää erehdyksinä, näiden sanojen yhteenkuuluvuutta ei tarvitse epäillä.

Myöhemmistä kielimiehistä ainakin A. V. Forsman-Koskimies, Ojansuu ja – siveä-sanan osalta – Tunkelo ovat ilmaisseet käsittävänsä sivistys-sanan johdon samoin. Ojansuu selvitteli Kansanvalistusseuran Kalenterissa 1910 kyseisten sanojen äännesuhteita (siveä : sivistää = korea : koristaa, vrt. myös valkea : valistaa, julkea : julistaa, kipeä : kivistää ym.; siveä : siivo = ripustaa : riippua, tytyä : tyytyä; vrt. myös valkea : valo, eheä : eho, kiihkeä : kiihko ym.), eikä hänen perustelujaan vastaan ole muistutettavaa. Siivo-sanan pohjalta on myös Agathon Meurmanin Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1880 piloilla mainitsema siivistys tulkittavissa odotuksenmukaiseksi, eikä sitä Koskimiehen (Valvoja 1891) ja Ojansuun (Kansanval.-seuran Kalent. 1910) tapaan ole välttämätöntä pitää kansanetymologisena. Huomattakoon, että jo Gottlund kirjoitti: ”Siivistäkämme meijän tapojamme” (Otava I), ”Ihmiskunnan siivistymiseksi” (Otava III), ja häntä parempi kielimies Samuel Roos: ”enimmästi ulkomaan viisaudella varustetut miehet kokivat siivistellä [vanhaa kirjakieltä] itsekukin kuntoansa myöden” (Maam. Yst. 1846). Jos vain merkityssuhteet voidaan hyväksyä, etymologiaa sivistää ~ siveä ~ siivo voidaan pitää varmana. Tästä muutama sana.

Siivo-sanan yleisesti tunnetut merkitykset sopivat ilman muuta niihin, joita kansanmurteiden ja vanhimman kirjallisen käytännön nojalla on pidettävä pohjimmaisina sivistää-pesyeessä. Vanhassa kirjakielessä siivo on miltei poikkeuksetta substantiivi ja merkitsee ’järjestys, kunto, siisteys’, vastaavana adjektiivina käytettiin johdosta siivollinen. Siveä-sanan merkitysala oli vanhassa kielessä ja on murteissa paikoin vieläkin toinen kuin nykyisessä yleiskielessä, jossa ’siveellinen, säädyllinen’ ovat hallitsevat ainekset. Esim. Agricolan siveä, siviä merkitsi lähinnä ’hiljainen, vaatimaton’. Muita vanhan kielen merkityksiä ovat – lause-esimerkkejä luettelematta – ’rauhallinen, maltillinen, (etenkin käytökseltään) siivo’, 1800-luvun alkupuolelta tapaa myös esimerkkejä, joissa siveä, siviä merkitsee ’kaino’ tai (ulkonaisestikin) ’siisti, puhdas’. Vanhan kirjasuomen siveys on useimmiten tulkittava sanoilla ’sävyisyys, maltillisuus’. Kansankielestä mainittakoon vain seuraavat näytteet sivistää-sanan esiintymisalueilta: Joutsassa edellä puheena olleista ”sivisharjeista” annettiin selitys: ”Tul siveämpiä, parempia harjeita.” Jämsästä on Selma Patajoen ilmoittamat esimerkit: ”Sivii, puhas ihminen se o” ja ”Älä nyt keiku siellä ja hyppeä joka paekkaan koeta olla siviisti.” Näistä saamme merkitykset ’puhdas, siisti, siivo’. Oskari Kuitusella on Kangasniemeltä mm. esimerkit: ”Sivistäv vähän niitä [tavaroitasi] nyt, että ne ovat vähä sivveemmässä [’pane vähän siistimpään kasaan tavarasi, että ne ovat hiukan vähäisemmässä, siistimmässä koossa’]”, ”No pienee sivveesee tillaa se nyt tuo uuni tulloo”.

Sekä siivo että siveä -sanojen merkityksissäkin on siis pohjalla ja keskeisenä niin paljon sellaista, mikä liittyy sivistää-pesyeen vanhoihin merkityksiin, että näitä sanoja on varauksitta pidettävä etymologisesti yhteenkuuluvina.

Kuinka vanhaa perintöä pesye tai sen kantasana muuten on kielessämme, on tässä suhteellisen toisarvoinen kysymys, kun kuitenkin voimme olla varmat siitä, että se ei missään tapauksessa ole eilispäiväinen (ainakin siivo-asuun läheisesti liittyviä sanoja tunnetaan viron murteista). Se aatepohja, jolta suomalaisuuden työntekijät sivistyksen ymmärsivät, kun he toistasataa vuotta takaperin alkoivat tätä sanaa kirjoituksissaan myönteisessä mielessä käyttää, oli varmaankin hillityn ja maltillisen esiintymisen, siistien ja kohtuullisten tapojen, järjestyksen ja puhtauden ylevä ideaali. Tämä näkyy siitäkin, että eräät samanaikaiset kirjoittajat, joille tämä sana ei ollut puhekielestä tuttu, samoista ja samansukuisista asioista kirjoittaessaan käyttivät sivistys-sanan asemesta esim. sanoja siisteys, siivo, siivous, säädyllisyys, säädystys, samoin sivistynyt-sanan asemesta mm. sanoja siisti ja siivottu sekä sivistymätön-sanan asemesta mm. sanoja siivoton, ruokoton, törkeä.

Kirjakielemme historia osoittaa, että sivistys-sanan alkuperäisiin merkitysaineksiin tavat, käytös ja moraali kuuluvat aivan toisin kuin sen rinnalla alituisesti nähtyyn valistus-sanaan. Ehkäpä sen esiintulo kuvastaakin ajan aatesuuntauksessa jonkinlaista reaktiota, jonka yksipuolisesti intellektuaalinen valistus oli nostattanut ja jossa harmonisempi kasvatus- ja kehitysihanne pyrki ilmoille. Sen voisi kenties lukea kansallisen romantiikkamme tunnuksiin. Perimmältään suomen sivistys on ollut eettinen, jossain määrin esteettinenkin käsite. Sen juuret ovat imeneet voimaa mieluummin sivilisaation kuin kulttuurin maaperästä. Vasta vähitellen se on sulattanut itseensä aineksia siitä, mitä ymmärretään kulttuurilla. Tulos ilmenee selvimmin lukemattomista yhdyssanoista, sellaisista kuin sivistyskansa, -keskus, -laitos, -maa, -piiri, -valtio, -elämä, -historia, -ilmiö, -kehitys, -olot, -taso, -työ, -virtaus, -tarve, -henkilö ym., joiden vastineet lähinnä kysymykseen tulevissa vieraissa kielissä, ruotsissa ja saksassa, ovat kultur-alkuisia. Juuri tämäntapaiset sanat ovat olleet muuttamassa sivistyksemme alkusisällystä, sen pohja-ajatusta, ja siirtämässä sitä lähemmäksi kulttuurin merkityspiiriä. Kansamme entiset kasvattajat, kynämiehet, ovat väistäneet vieraan kulttuuri-sanan näissä tapauksissa sivistys-sanan avulla ajattelematta, että näihin sanoihin sisältyvät käsitteet eivät peitä toisiansa, ja siten he ovat saaneet aikaan sen, että ne ovat eräissä tapauksissa alkaneet peittää toisensa. Mutta täydeksi kulttuurin paremmin kuin valistuksenkaan synonyymiksi sivistys ei vieläkään ole sopeutunut – syntyperänsä ja perintönsä vuoksi.

(Kirjassa Risukoista riipomia, WSOY 1953, tässä lyhennettynä.)



Kielikello 3/1991
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »