Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1991

Esko Koivusalo

Suomen kielen asema yhdentyvässä Euroopassa

Tarkoituksenani ei ole käsitellä kysymystä, onko suomen kieli oleva yksi yhdentyvän Euroopan valtakielistä. Puhun itse asiassa suomen kielen kohtalosta, en sen asemasta. Kohtaloa ei määrää Euroopan yhdentyminen, sen määräävät ihmiset, jotka nyt puhuvat suomen kieltä. Eniten heitä on Suomen tasavallassa, jokin määrä myös lähinaapureissa Ruotsissa ja Neuvostoliitossa. Tarkastelen vain Suomessa asuvien suomen puhujien osuutta heidän äidinkielensä kohtaloon.

En pysty todistamaan näkemyksiäni oikeiksi numerosarjoin tai muin tieteellisesti pätevin näytöin. Ketään ei ole kiinnostanut panna niin suuria rahoja suomen kielen tai suomalaisuuden kohtalon ja siihen vaikuttavien tekijöiden ja asenteiden tutkimiseen, että olisi saatu luotettava ennuste kulttuurimme mahdollisesta omaleimaisuudesta ja sen pitävyydestä.

Ensimmäiseksi otan esille kaksi mielestäni keskeistä Suomen henkiseen suursäätilaan vaikuttavaa tekijää. Ne ovat amerikkalaistuminen ja aitosuomalaisuuden lopullinen kuolema.

Tavarakulttuuria vai turvallisuutta?

Amerikkalaisuus on elämäntapaa luonnehtivana ilmauksena tietenkin epämääräinen ja kiistanalainenkin. Kun puhun amerikkalaisuudesta, en tarkoita USA:n ja Kanadan sinänsä arvostettavaa korkeakulttuuria. Tarkoitan yleistä amerikkalaislähtöistä tavarakulttuuria ja siihen kytkeytyvää arvomaailmaa. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että elämäntapa on sitä amerikkalaistuneempi, mitä hallitsevampi ote kaupallisella markkinointikoneistolla ja sen ohjaamalla julkisuudella on ihmisen jokapäiväisiin ratkaisuihin.

Suomea on sanottu Euroopan amerikkalaistuneimmaksi maaksi. Tällaista väitettä on vaikea osoittaa vääräksi tai oikeaksi. Kaikki Euroopan läntiset demokratiat ovat samassa mielessä amerikkalaistuneet, kysymys on aste-eroista. Vähiten näyttäisi amerikkalaistuneen se maa, jossa englannin kieli on ollut valtaväestön äidinkieli. Vastaanottavaisinta on ollut germaanisia kieliä puhuva Keski- ja Pohjois-Eurooppa sekä Suomi, se alue, josta on käytetty nimitystä ”Euroopan harmaa vyöhyke”.

Suomen ja muiden pohjoismaiden eroa kuvastaa se, että lehtitietojen mukaan Suomesta lähtee USA:han vuosittain vaihto-oppilaita enemmän kuin muista pohjoismaista yhteensä. Tätä tietoa en pystynyt tarkistamaan. Suomessa toimii yksitoista organisaatiota, jotka välittävät vaihto-oppilaita ulkomaille, mutta mikään instanssi ei pystynyt antamaan tietoa vaihdon vuotuisesta kokonaismäärästä. Suomalaisten into lähettää lapsia Amerikkaan vaihto-oppilaiksi on joka tapauksessa poikkeuksellisen suuri. Mikä on tämän innon taustalla?

Vastaukseksi ei riitä väite, että halutaan lasten oppivan englantia. Sitä voisi oppia myös Isossa-Britanniassa kesäkursseilla. Lasten on hyvä nähdä maailmaa, sanotaan, mutta miksi heidän pitää tutustua ensisijaisesti amerikkalaiseen elämäntapaan? Euroopassa voi interrailkortilla tutustua moniin kulttuureihin, aikakausiin ja kansoihin, sellaiseen historiaan, jolla on kosketuskohtia Suomen kulttuuriin. Vastaväite tähän on se, että lapset lähetetäänkin Amerikkaan tutustumaan tulevaisuuteen, ei menneisyyteen. Juuri tämä väite heijastaa uskoakseni asenteiden ydintä.

Toivovatko suomalaiset vanhemmat, että heidän lapsensa siirtäisivät aikaa myöten amerikkalaisen elämäntavan Suomeen? Tästä tuskin on kysymys. Amerikkalainen kulttuuri kokonaisuutena ei liene houkuttelevampi kuin se, mitä pohjoismainen hyvinvointivaltio jo pitkään on tarjonnut. Selitystä on etsittävä muualta. Käsitykseni mukaan suomalaisten asenne amerikkalaisuuteen on tyypillinen Euroopan harmaan vyöhykkeen ihmisille. Niin kauan kuin maailma nähtiin idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin, vastakohta-asetelmana, oli valittavana kaksi tulevaisuudenkuvaa. Harmaa vyöhyke on valtaryhmittymien rajaseutua. Pyrkimykset on siellä suunnattu läntistä tulevaisuutta kohti sitä pontevammin, mitä lähempänä valtio on idän jättiläistä.

Kielikuva Euroopan harmaasta vyöhykkeestä sisältää aineksia, joita ei voi olla yhdistämättä Suomeen. Poikkeuksellinen into omaksua amerikkalaisuutta Suomen niemelle saattaa olla eräänlaista perusturvallisuuden etsintää. Jos tämä pitää paikkansa, elämme juuri nyt käännekohdassa. Eurooppa muotoutuu uudelleen, yhteiskuntamuotojen raja piirtyy uuteen kohtaan, harmaa vyöhyke elää, ja Suomen suuri itäinen naapuri on avautumassa Eurooppaan. Paineiden pitäisi hellittää, mutta muutos tuskin on nopea.

Amerikkalaisuus näkyy Suomessa monella muullakin tapaa kuin vain oppilasvaihdon runsautena. Mainonta viljelee estoitta englantia ja USA:ssa ideoituja mainospaloja. Englannin kieleen turvautuu markkinoinnissaan jopa satavuotias suomalaisuustaistelun merkeissä syntynyt liikepankki. Yritysten ja liikkeiden nimet ovat englantia, koko nuorisokulttuuri operoi englannilla.

Onko omaleimaista eurooppalaisuutta?

Miten syvällä tämä vieras aines sitten on suomalaisessa maaperässä? Joskus tuntuu, että se on sittenkin vain pintaa. Kun Mainos-TV:ssä äänestetään vuoden parhaasta mainoksesta, voiton perii yleensä jokin umpisuomalaista huumoria viljelevä mainospala. Esimerkiksi sellainen, jossa savolaisjuntti sanoo ”kiertelevänsä moalimoo”, jos lottovoitto sattuu kohdalle. Tai sitten ylivertaisena pidetään monikansallisen amerikkalaisyrityksen valmistaman hyttysmyrkyn mainosta, jossa aito Lapin mies sanoo hyttysiä hätistelevälle turistille, että ”Miksi sinä etelän mies huitot, mikset sinä käytä Ohvia”.

Mutta voiko Eurooppa ja eurooppalaisuus olla vastapaino amerikkalaisuudelle? Kulttuurivaikutteita näyttäisi pystyvän levittämään todella tehokkaasti vain taloudellisesti dominoiva valtio tai valtioryhmittymä. Mikään välttämättömyys ei kuitenkaan ole, että taloudellinen mahti levittää omaa kulttuuriaan. Japanin talousmahti ei ole ilmennyt japanilaisen kulttuurin hyökyaaltona. Olennaista on siis se, muodostuuko Euroopan talousyhteisöstä kulttuuria levittävä voimatekijä ja onko sen edustama kulttuuri perimmältään jotakin muuta kuin se, mitä edellä olen sanonut amerikkalaisuudeksi.

Toivon ja odotan, että Euroopan yhdentyminen synnyttäisi uudenlaisia kulttuuri-ihanteita ja uusia yhteisöllisiä pyrkimyksiä. Suomen kielen kannalta on eniten merkitystä sillä, säilyykö englannin ylivalta yhdentyvässä Euroopassa yhtä vahvana kuin nykyisin. Selvää on, että englanti säilyy kansainvälisen kaupan ja maailman tieteen kielenä, mutta toisaalta EY:n kielipolitiikka lähtee selkeästi kansalliskielten kunnioittamisesta: nykyisten yhdeksän jäsenmaan kansalliskielet ovat periaatteessa samanarvoisia, kaikilla niillä työskennellään talousyhteisön piirissä, joskin useissa komiteoissa on päädytty vain kolmen suuren kielen – englannin, ranskan ja saksan – käyttöön. Suomen kielelle on tukea siitä, että kaikki EY:n piirissä luotavat uudet käsitteet ja nimitykset käännetään jäsenmaiden kielille, vaikka ne alun perin olisikin synnytetty vain englanniksi. Käännökset antavat malleja, joita voidaan soveltaa etsittäessä uusille käsitteille suomenkielisiä vastineita. Ei tarvitse lähteä pelkästään siitä, miten asia on ilmaistu englannissa.

Ratkaisevaa tulee siis olemaan se, miten pontevasti Euroopan suuret sivistysvaltiot pitävät huolta omakielisen EYsanaston kehittämisestä kansalliskielille. Uskoakseni ainakin ranskan kielen piirissä pyritään omakielisten vastineiden käyttöön. Saksan ja ruotsin kieleen ehkä omaksutaan uusia ilmauksia lainasanoina, kun taas Norjassa suosittaneen omakielistä linjaa. Joka tapauksessa Euroopan yhteisöjen kielipolitiikka saa aikaan jonkinlaisen muutoksen tähän saakka vallinneeseen tilanteeseen, jossa anglismit ovat levinneet valtoimenaan tieteen, markkinoinnin ja popkulttuurin siivittäminä kaikkiin Euroopan kieliin.

Uusi Suomi-kuva

Toinen suuri taustatekijä, joka on muuttanut henkistä suursäätilaa Suomessa, on hieman kärjistäen sanottuna aitosuomalaisuuden lopullinen kuolema. Alle viisikymmenvuotiailla ei ole enää elettyä kokemusta siitä arvo- ja aatemaailmasta, jonka itsenäisen Suomen ensimmäiset akateemiset sukupolvet rakensivat ja joka sitten oli yhtenä henkisenä voimanlähteenä sotavuosina samoin kuin niitä seuranneen jälleenrakennuksen kautena. Sen ytimenä oli suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintä ja kaiken suomalaisuuteen liittyvän arvostaminen ja vaaliminen. 60- ja 70-luvun uusvasemmistolaisuus ja kansainvälinen akateeminen vallankumousliikehdintä kulkivat toiseen suuntaan. Kun 80-luvun loppuvuosina sitten virta kääntyi selvästi takaisin oikealle, ei tuloksena suinkaan ollut paluu suomalaisuuden leimaamaan arvomaailmaan.

Aitosuomalaisuus ihannoi maaseutukulttuuria, talonpoikaisuutta, ja suuntauksen kärkijoukkokaan, joka asemansa vuoksi joutui elämään kaupungissa, ei sisimmältään koskaan urbaanistunut. Aitosuomalaisten sielunmaisema oli suomalainen maaseutuyhteisö, sen rauhaisa perinteitä kunnioittava elämänmeno ja turmeltumaton kansankieli.

Mailleen painuneen maailmankuvan poliittisia tukipilareita olivat maalaisliitto, myöhempi keskustapuolue, ja vanha kokoomus sekä 70-luvulla myös vasemmistopuolue SKDL. Ruotsalainen kansanpuolue on tietysti aina tukenut omaa kieli- ja kulttuuriperustaansa. Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien hallituskoalition synty sinetöi lopullisesti valtakoneiston Suomi-kuvan muutoksen. Kansallisen kulttuurin tietoinen tukeminen jäi taka-alalle. Uusi koalitio rakenteli Suomi-kuvaa, joka palvelee lähinnä suomalaisia suuryrityksiä ja niiden levittäytymistä kansainvälisille markkinoille. Kuvaavaa hallituksen asenteelle on se, että ensimmäisessä Euroopan yhdentymistä koskeneessa selonteossaan eduskunnalle ministeri käytti Euroopan yhteisöt -nimestä englannin kieleen perustuvaa lyhennettä EC, vaikka Suomen parlamentti perustuslain mukaan käyttää suomen ja ruotsin kieltä.

Ohjelmassaan hallitus lupasi tukea kansallista kulttuuria, mutta vielä ei tiedetä, mitä se tarkoittaa kansallisella, mitä kulttuurilla. Ei ainakaan kovin perinnäisiä asioita. Suunta on kohti piinsiru-Suomea, jossa ei kaiu Kalevala, ei helky kannel. Siellä ei hengi sympatia suomalais-ugrilaisia kansoja ja kieliä kohtaan, siellä ei arvosteta maalaiselämää eikä kotiseutuhenkeä. Hallituksen Suomi-kuvaa hallitsevat ydinvoima, elektroniikka ja muu huipputekniikka, moottoritiet ja muskeliveneet. Niistä versoo elintaso, ne ilmentävät hallituksen tavoittelemaa suomalaisuutta.

Miksi sitten uudistunut Kansallinen Kokoomus ei ole kovin kiinnostunut kansallisesta? Tahdin kokoomuksessa määräävät hyvätuloiset akateemisesti koulutetut kaupungissa asuvat A-kansalaiset, juppikansa, joka haluaa karistaa suomalais-maalaisen junttiuden harteiltaan ja elää kuin länsirannikon jenkki. Sama halu on maisterisosialismilla. Lisäksi sillä on perintönään kansainvälinen veljeys, internationalismi, se sama joka Ruotsissa legitimoi sellaisen politiikan, että suomalainen on siirtolainen siinä kuin pakistanilainenkin, vailla erikoisasemaa, jonka hänelle pohjoismaalaisuuden nimissä luulisi kuuluvan.

Oppositiolla on tietenkin houkuttelevampi tulevaisuudenkuva kuin hallituksella. Mutta onko sillä aikomus toteuttaa ohjelmansa? Se lupaa vihreyttä ja kansallisen kulttuurin arvostusta, tasapuolisuutta Suomen rakentamisessa, tasa-arvoa, veljeyttä.

Opposition vision vihreys houkuttelee suomalaisia. Suhteemme luontoon ei ole vielä lopullisesti katkennut. Akateemikot kirjelmöivät äskettäin puhtaan luonnon puolesta. Vähitellen muutkin hyvätuloiset kansalaiset saattavat panna arvot uuteen järjestykseen. Hallitus ei kuitenkaan uskalla mukaan, koska sen kannattajat ovat toistaiseksi enemmän kiinnostuneita kulutuskyvystä kuin mäntyjen ja kuusien terveydestä tai veden ja ilman puhtaudesta. En ole haikailemassa aitosuomalaisuuden väistymistä, mutta tähdennän, että se on aikoinaan elävöittänyt suuresti eri aloilla suomen kielen viljelyä, mm. tietoista sanaston kehittelyä, ja vaikuttanut olennaisesti kansallisiin asenteisiin.

Elintason vai kulttuurin takia?

On syytä painokkaasti todeta, että Euroopan yhteisön vanaveteen ollaan pyrkimässä pelkästään ja puhtaasti materialistisista syistä. Kulttuurin takia ei kukaan ole vaatinut Euroopan yhdentymistä, koska Suomessa on saatu nauttia eurooppalaisista kulttuurivaikutteista jo kohta kolmetuhatta vuotta.

Talousmiesten ja yritysjohtajien saarnat kansainvälistymisen välttämättömyydestä hallitsevat suomalaista julkisuutta. Maallikon on vaikea saada epäilyjään kuuluviin. Luvassa on lisää elintasoa. On paha mennä sanomaan ”ei” niiden puolesta, joilla mielestään on vielä liian alhainen elintaso. Siksi kulttuuriväenkin epäilyt ovat ponnettomia. Se mikä suomen kielen kohtalosta kiinnostunutta tässä tilanteessa ihmetytti, oli hallituksen tilannearvio. Luulisi, että samalla kun avataan ovia Eurooppaan, yritettäisiin nimenomaan vahvistaa kansallista kulttuuria. Näin ei tapahtunut ainakaan näkyvässä määrin. Hallitus uskoi eurooppalaisten ilahtuvan aivan erityisesti siitä, että he löytävät täältä pohjoiselta metsäkulmalta pienois-Amerikan, jossa reipashenkinen juppikansa tuottaa huipputekniikkaa, golfaa, viihtyy diskoissa ja laskettelee talvisin rinteissä.

Mitä on ”suomalainen omaleimaisuus”?

Mahdollisesti hallituksella on parempaa tietoa kuin minulla siitä, millaisia suomalaiset todellisuudessa haluavat olla. Tosin ainakin Paavo Haavikolla on toinen kuva suomalaisista kuin hallituksella. Hän totesi äskettäin Uudessa Suomessa, mitä perimmältään suomalainen kulttuuri on: mieskuorolaulua, lenkkimakkaraa ja karjalanpiirakkaa. Niitä hänen käsittääkseen ei kukaan ota meiltä pois Euroopan yhdentyessä.

Totta onkin, että jo tähän mennessä tapahtunut talouselämän ja joukkotiedotuksen kansainvälistyminen samoin kuin muun kulttuurivaihdon runsaus ovat suuresti yhdenmukaistaneet kulttuureja. Ainoita erottavia omaleimaisia piirteitä alkavat olla kansalliset kielet. Kansallisen kulttuurin erikoispiirteiden tutkiminen on kohta pelkästään historioivaa ja suurelta osin kielentutkimusta, sellaisten seikkojen selvittämistä kuin, mitä tarkoittaa riihi ilmauksessa budjettiriihi.

Mutta jos kansallisen kulttuurin perustaa halutaan vahvistaa, silloin juuri menneisyyden tutkiminen on keskeistä: sen selvittäminen, mitä suomalaiset ja Suomi ovat kokeneet, miten on eletty ja toimeen tultu, miten asioita hoidettu. Keskeistä on niin ikään kaiken sen tukeminen, mitä Suomen kansalliskielillä nykyisin kulttuurin vainiolla tehdään ja halutaan tehdä. Tätä kulttuurityötä tuettaessa ei tietenkään saa unohtaa tieteen ja taiteen kansainvälisiä velvoitteita. Niiden hoitaminen ei ole kuitenkaan ristiriidassa kansallisaiheisen tutkimuksen ja omaehtoisen kulttuuriharrastuksen kanssa.

Marksilaisen historiankäsityksen mukaisesti

Käsitykseni nykytilanteesta on lyhyesti seuraava: Euroopan yhdentyminen kohtaa Suomen, jossa kulttuuri amerikkalaistuu ja tahto kansallisen kulttuurin tukemiseen on vähissä. Kulttuurilla ei ole mitään ohjausvaikutusta talouteen. Talous määrää, mikä on kulttuurin kuva huomenna. Niin marksilainen maa on Suomi.

Jos yhtynyt Eurooppa osoittautuu kansallisia kieliä ja kulttuureja tuhoavaksi, taisteluasemissa ovat Suomen lisäksi sellaiset suuret kulttuurimaat kuin Ranska, Saksa, Italia ja Espanja. Jos ne säilyttävät identiteettinsä, on samaan lopputulokseen mahdollisuudet pienemmillä kulttuureilla. Yhdentyminen ei uskoakseni ahdista pieniä yhtään sen tuhoisammin kuin isoja.

Lopuksi tulen kolmanteen ja olennaisen tärkeään kysymykseen: Euroopan yhdentyminen ei ole Suomen kannalta enää ollenkaan sama asia kuin vielä kolme vuotta sitten. Kun suomalaiset tähysivät kaula pitkällä länteen ja Eurooppaan, heidän selkänsä takaa, sivulta ja vähän etuviistostakin ruvettiin etsimään yhteyttä hyvinvoivaan Suomeen. Inkeriläiset, karjalaiset ja virolaiset samoin kuin etäisemmät kielisukulaiset alkoivat ääneen toivoa, että Suomi muistaisi kulttuurisiteet, jotka yhdistävät suomalais-ugrilaisia kansoja, ja uhraisi jotakin niiden hyväksi. Suomi ei ole pystynyt ainakaan vielä kovin tehokkaasti vastaamaan tähän haasteeseen. Meillä on historiassamme ollut voimakkaita heimojärjestöjä, mutta kun valkeni se päivä, jolloin kulttuurisuhteita heimokansoihin sopisi ruveta vapaammin hoitamaan, meillä ei ole riittävän tehokasta organisaatiota, joka voisi saada kulttuurivaihdon nopeasti toimimaan. On jouduttu luomaan uusia järjestöjä, kenttä on hajanainen, eikä kansalaisten auttamishalua ole pystytty kanavoimaan läheskään siinä määrin kuin olisi ollut mahdollista.

En tarkoita, että Suomen pitäisi ruveta tarjoamaan kielisukulaisille mieskuorolaulua, lenkkimakkaraa ja karjalanpiirakkaa. On kuunneltava, mitä tarpeita kielisukulaisemme haluavat ensi kädessä tyydyttää, ja toimittava heidän toiveidensa mukaisesti. Meillä on varaa auttaa ja myös halua auttaa, on vain luotava toimiva järjestelmä sekä löydettävä oikeat kanavat ja oikeat auttamisen tavat.

Tämä veljeskansojen tukeminen auttaa ehkä osaltaan suomalaisia löytämään uudelleen omat juurensa ja tarkastelemaan uusin silmin kulttuurinsa erikoislaatua. Tämä on terve vastapaino euromaterialismille. Euroopan amerikkalaistuneimpana maana meillä ei ole mitään kulttuurista annettavaa Euroopalle, mutta hoitamalla omia kulttuuriperinteitämme ja luontaisia yhteyksiämme voimme luoda Suomi-kuvan, jolla on jotakin annettavaa myös muille.

Ympäristöongelmat yhdistävät

Yhdentyvän Euroopan vaikutuksia pohdittaessa ei voida sivuuttaa myöskään sitä, että suuret ympäristöongelmat yhdistävät kansoja yli kaikkien valtiollisten ja sukulaisuusrajojen siitä riippumatta, mihin talousalueeseen mikin valtio kuuluu. Näiden ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan yhteistyötä ja uhrauksia, ja tämä yhteistyö saattaa koskettaa tavallista kansalaista paljon läheisemmin kuin suurten yritysten ehdoilla tapahtuva taloudellinen integraatio. Humanisti näkee asiat mielellään niin, että äidinkieli on osa luovuttamatonta elinympäristöä. Aitosuomalaisuuden tilalle voimme odottaa ekosuomalaisuutta. On merkkejä siitä, että osa nuorisosta tavoittelee tällaista elämänasennetta.

Onko annettavaa?

Edesmennyt presidenttimme Urho Kekkonen sanoi kerran Neuvostoliiton johtomiehelle tämän Suomen-vierailulla, että vaikka koko muu maailma muuttuisi kommunistiseksi, Suomi ei muutu, ellei kansan valtaosa sitä halua. Euroopan yhdentymisen tuomat kulttuurivaikutteet saattavat jäädä perin laimeiksi tai sitten ne edustavat samaa kaupallista tavarakulttuuria kuin tähänastinenkin kansainvälisyys. Ehkä se, mitä pidimme luovuttamattomana suomalaisuutena, ei olekaan vakavasti uhattuna. Euroopan yhdentyessä Suomi ei kuitenkaan saa vetäytyä puolustusasemiin. Meillä pitää olla annettavaa. Tämä on kulttuurimme painavin ajankohtainen haaste.




Kielikello 2/1991
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »