Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1991

Eeva Maria Närhi

Kenpä Sutta pelkäisi? Sukunimien taivutus

Miten taivutetaan sukunimeä Hohti? Entä nimiä Rautto ja Peitsi? Taivutetaanko niitä lainkaan? Tällaiset kysymykset tulevat yhtenään kirjoittajan eteen. Nimitoimiston toimistopäällikkö Eeva Maria Närhi kirjoittaa seuraavassa suomalaisten sukunimien taivutuksesta.

Taivutetaanko sukunimiä?

Suomalaisten sukunimet ovat suurimmaksi osaksi tavallisia kielen sanoja: yleisnimiä eli appellatiiveja tai laatusanoja eli adjektiiveja ja niistä yhdistämällä muodostettuja erisnimiä tai nen-, la- ~ lä-, ma- ~ - mä-, mo- ~ mö-, io- ~ -iö- ja ri-loppuisia johdoksia.

Taivutukseltaan valtaosa sukunimistä on ongelmattomia: sukunimiä taivutetaan kuten vastaavia appellatiiveja. Tämä pääperiaate riittää varmasti ohjeeksi yli 90 prosenttiin kansalaistemme nimistä. Syytä on ehkä tähdentää vain sitä, että sukunimet niin kuin muutkin erisnimet suomen kielessä taipuvat lauseyhteyden mukaan. Nykyään saattaa havaita jossain määrin kummallista arkuutta sukunimien käytössä. Niitä pyritään väen vängällä pitämään perusmuodossaan niin kuin nimen kirjainjono olisi kiinteä kappale. Elävässä kielessä nimet eivät ole logojen tai merkkien tapaisia elementtejä. Erisnimien ja logojen viestitystehtävät ovat osin lähellä toisiaan, mutta niiden käyttöalueet hyvin erilaiset. Nimet voidaan siirtää puheeksi, logoja ei.

Kielemme rikkauteen kuuluu, paitsi taivutusmuotojen runsaus, myös eri taivutustyyppien paljous. Se hämäännyttää joskus syntyperäisenkin suomen kielen käyttäjän: vastaan tulee satatuhantisesta sukunimien joukosta nimi, joka ei olekaan tuttu, ei yleissanana eikä erisnimenä. Suomen sanojen, harvinaistenkin, taivuttamismallit löytää Nykysuomen sanakirjasta tai tuoreimmiltaan Perussanakirjasta, jonka 1. osa ilmestyi puoli vuotta sitten. Jos sanalla on kielessä kaksi taivutustapaa, on parasta valita sama tapa, jota nimenhaltija itse käyttää, jos se on tiedossa. Toisaalta on syytä muistaa, että yleiskielen mukainen taivutus on moitteeton, vaikka nimenhaltija itse ei sitä käyttäisikään. On mahdotonta tietää viisimiljoonaisen kansan jokaisen yksilön henkilökohtaisia nimenkäyttötapoja ja kohtuutonta liiemmälti vaatia sellaisten tapojen yleistä noudattamista.

Jokapäiväisen sukunimikäytännön kysymyksiä nimitoimiston näkymiltä ja kuulumilta on koottu seuraavassa ryhmiksi. Tyyppitapauksista löytynee ratkaisu, jos sukunimen taivutus pysähdyttää arveluihin.

Näitkö Niemeä, Saarta tai Vuotovettä?

Sanalla niemi on yksikössä kaksi partitiivimuotoa ja niin on Niemi-nimelläkin. Voidaan kysyä: ”Näitkö Kiviniemeä?” tai ”Näitkö Kivinientä?” Jälkimmäinen muoto, konsonanttivartaloon perustuva, on harvinainen -niemi-nimistäkin ja käyttämätön muista samantyyppisistä nimistä Loimi, Luomi ja Tuomi; näiden nimien partitiivit ovat Loimea, Luomea, Tuomea.

Konsonanttivartalo sen sijaan on paikallaan yksinomaisena sellaisissa sukunimissä kuin

Meri : Merta
Susi : Sutta
Tuuli : Tuulta
Vuori : Vuorta
Vuorenjuuri : Vuorenjuurta
Simonsuuri : Simonsuurta
Vesihiisi : Vesihiittä
Pihlajavesi : Pihlajavettä
Kangasvieri : Kangasviertä
Jokivarsi : Jokivartta.

Jotkin sukunimet ovat eronneet konsonanttivartaloisesta appellatiivisesta paristaan ja taipuvat partitiivissa eri tavalla, esimerkiksi

Louhi : Louhen : Louhea (ei Louhta)
Lohi : Lohen : Lohea (ei juuri Lohta)
Suksi : Suksen : Suksea.

Nykykäytössä Joutsi- ja Peitsi-nimistä ei liioin ole partitiiveja Jousta ja Peistä, vaikka niitä käytetään appellatiiveista.

Haapa : Haavan, Sihto : Sihdon, Ranki : Rangin

Astevaihtelu, joka monen monituisina muunnoksina näkyy kielessämme, koskee myös sukunimiä niin kuin paikannimiäkin. Entisaikoina, kun nimet olivat suuremmassa määrin kuin nykyisin omilla alueillaan, eivät jyrkätkään perus- ja taivutusmuotojen erot tuottaneet kompastuksia. Nykyisin jokaista vastaan tulee lähes päivittäin ennen kuulemattomia nimiä, jotka saattavat mietityttää. Toinen sekaannusten lähde astevaihtelun piiriin kuuluvien nimien käytössä on oma murrekanta, joka tietyissä kohdin eroaa yleiskielestä. Mahdotonta on taas kuvitellakaan, että yleiskielessä voitaisiin yksilöittäin käyttää erilaista taivutusta eri murrealueilta kotoisin olevien henkilöiden nimistä. Esimerkit olkoot malliksi taivutuspulmista pääsemiseen.

Haka : Haan : Hakaa
Suontaka : Suontaan : Suontakaa
Rae : Rakeen : Raetta
Pokki : Pokin : Pokkia
Virkki : Virkin : Virkkiä
Kärki : Kärjen : Kärkeä
Renko : Rengon : Renkoa
Saapunki : Saapungin : Saapunkia
Saranko : Sarangon : Sarankoa
Leikas : Leikkaan : Leikasta
Tulokas : Tulokkaan : Tulokasta

Kääpä : Käävän : Kääpää
Repo : Revon : Repoa
Alaluopa : Alaluovan : Alaluopaa
Leppo : Lepon : Leppoa
Lipas : Lippaan : Lipasta
Somppi : Sompin : Somppia
Lampi : Lammen : Lampea tai
Lammin : Lampia
Lumme : Lumpeen : Lummetta

Rita : Ridan : Ritaa
Huitu : Huidun : Huitua
Tähti : Tähden : Tähteä
Hohti : Hohdin : Hohtia
Käyhty : Käyhdyn : Käyhtyä
Liuhto : Liuhdon : Liuhtoa
Väkiparta : Väkiparran
Rinne : Rinteen : Rinnettä
Laanti : Laannin : Laantia
Vento : Vennon : Ventoa
Levanto : Levannon : Levantoa
Arvanne : Arvanteen : Arvannetta
Somerto : Somerron : Somertoa
Korte : Kortteen : Kortetta
Raute : Rautteen : Rautetta
Ruottu : Ruotun : Ruottua
Skyttä : Skytän : Skyttää.

Jotkin nuoret otetut sukunimet, jotka eivät esiinny muutoin kielessä vaan ovat varta vasten sukunimiksi tehtyjä, jäävät usein astevaihtelun ulkopuolelle:

Arko : Arkon : Arkolle (ei ”Aron”, ”Arolle”)
Merko : Merkon : Merkolle (ei ”Meron”, ”Merolle”)
Larpa : Larpan : Larpalle (ei ”Larvan”, ”Larvalle”)
Tuompo : Tuompon : Tuompolle (ei ”Tuommon”, ”Tuommolle”).

Kuitenkin on huomattava, että uudetkin kaksoiskonsonantilliset nimet ovat astevaihtelun alaisia. Yleiskieli ei liioin voi tehdä eroa niiden nimien taivutuksessa, joissa geminaatta -tt- on myöhäsyntyinen ja peräisin -ts-:n murteellisesta vastineesta.

Arkko : Arkon : Arkkoa
Oukka : Oukan : Oukkaa
Hartta : Hartan : Harttaa
Rautto : Rauton : Rauttoa
Norppo : Norpon : Norppoa
Tomppo : Tompon : Tomppoa.

Näissä tapauksissa ja tarvittaessa muulloinkin, jos tekstiyhteydestä ei näy harvinaisen nimen perusmuoto ja on vaarana aiheuttaa sekaannusta, voi varmistaa asian panemalla perusmuodon suluissa näkyviin. Tämänlaista selvennystä vaativat lähinnä juridiset asiakirjat.

Astevaihtelu ei koske vieraita sukunimiä. Niinpä taivutetaan:

Bélinki : Bélinkin
Hjerppe : Hjerppen (huomattava että meillä on myös nimi Hjerpe : Hjerpen)
Slotte : Slotten.

Kivestä, Kiiskestä tai Kiiskistä, Viiristä

Loppu-i vaihtuu taivutusmuodoissa e:ksi kuten appellatiiveissakin sellaisissa sukunimissä kuin

Kivi : Kiven
Louhi : Louhen
Nummi : Nummen
Suksi : Suksen
Tuli : Tulen

ja lukemattomissa muissa.

Kielessämme on pieni määrä i-loppuisia sanoja, joilla on sekä e:llinen että i:llinen taivutusmuoto, vai pitäisikö puhua i-johdoksesta. Sukunimiksi näistä sanoista on joutunut vain harva. Kiiski, Lammi ja Närhi ovat tavallisimmat, parituhatta haltijaa kullakin. Taivutusmahdollisuuksia ovat siten

Kiiski : Kiisken : Kiiskeä
tai Kiiskin : Kiiskiä
Lammi : Lammen : Lammea
tai Lammin : Lammia

Näiden sukunimien perinteisellä alueella taivutus on ollut i:llinen, ja epäilemättä se on nimenhaltijoiden valtaenemmistön tapa edelleen. Mutta e:llinen taivutus, jota yleiskieli tavallisimmin kiiski- ja närhi-sanasta käyttää, on Kiiskeistä ja Närheistä puhuttaessa myös sääntöjen mukaista. Harvinaisemmista sukunimistä ainakin Joutsi, Peitsi ja Tiili ovat useimmiten käytössä i-vartaloisina, samoin kuin Aarni, jonka i:llisyyttä vahvistaa aarni-appellatiivin käyttämättömyys ja tarve pitää nimi erossa Aarne-sukunimen taivutuksesta. Taivutetaan siis:

Aarni : Aarnin : Aarnia
Joutsi : Joutsin : Joutsia
Peitsi : Peitsin : Peitsiä
Tiili : Tiilin : Tiiliä.

Viimeksi mainittu sukunimi lienee alkuaankin eri sana kuin appellatiivi tiili.

Sukunimityyppiin, joka taipuu vain i-vartaloisena, kuuluu suuri joukko nimiä. Näillä nimillä tosin on keskimäärin vähemmän haltijoita kuin e-vartaloisilla nimillä ja sitä myöten esiintymätaajuus kielenkäytössä pienempi. Esimerkkeinä olkoot:

Haimi : Haimin : Haimia
Kieksi : Kieksin : Kieksiä
Kouhi : Kouhin : Kouhia
Pätsi : Pätsin : Pätsiä
Rasi : Rasin : Rasia
Pälsi : Pälsin : Pälsiä
Viiri : Viirin : Viiriä.

Halme, Kajanne, Pere, Valle

Suomessa on runsaasti eri-ikäisiä e-loppuisia sanoja ja uusia muodostetaan silloin tällöin. Samaa sana-ainesta esiintyy myös sukunimissä, ja niitäkin on syntynyt viime vuosikymmeninä lisää. Edellä oli jo puheena sellaisten nimien kuin Lähde, Korte, Kaarre ja Rinne mukautuminen astevaihteluun. Muutama lisäesimerkki harvinaisista nimistä:

Juote : Juotteen : Juotetta
Liede : Lieteen : Liedettä
Närte : Närtteen : Närtettä
Raate : Raatteen : Raatetta
Vuolle : Vuolteen : Vuolletta.

Samaa taivutustyyppiä ovat

Jyske : Jyskeen : Jyskettä
Kaarne : Kaarneen : Kaarnetta
Pere : Pereen : Perettä
Kauste : Kausteen : Kaustetta.

Kauan suosiossa ollut tyyppi on tuottanut niin monenkirjavan ja vaikeasti hallittavan nimipaljouden, ettei ainakaan vielä voida puhua taivutuksen vakiintumisesta kaikkien nimien osalta. Vaikea on tietää, pitäisikö vaikkapa nimeä Larte tai Larke taivuttaa kuten Korte- tai Välke-nimeä vai kuten nalle- tai nukke-sanaa. Jälkimmäiseen taivutustyyppiin näyttävät kuuluvan esimerkiksi nimet

Arve : Arven : Arvea
Talve : Talven : Talvea
Valve : Valven : Valvea
Jarre : Jarren : Jarrea
Manne : Mannen : Mannea
Valle : Vallen : Vallea.

Valaisevan esimerkin e-loppuisten nimien taivutuspulmista tarjoaa Hyle. Sitä taivutetaan yleiskielessä sekä vene- että nalle-tyypin mukaan, siis Hyleen : Hylettä tai Hylen : Hyleä. Edellistä tapaa voisi kaiketi pitää ensisijaisena. Joku karjalaisvanhus sen sijaan sanoo Matti Hylettä empimättä Hylkeen Matiksi. Aikoinaan virallistunut murreasu Hyle ei yleiskielen puhujan käytössä enää kuulu -lk-astevaihtelun piiriin.

Auer, Kannel, Viirret

Muihin konsonantteihin kuin n:ään ja s:ään loppuvia nimiä on vähän ja useimmat niistä ovat harvinaisia. Ehkä siksi niiden taivutus näyttää tuottavan pulmia ja on osittain irronnut vastaavan appellatiivin taivutuksesta.

1-loppuisista nimistä ovat Kannel, Sammal, Sävel ja Taival monikon taivutuksessa omaksuneet ensisijaiseksi Kantele-, Taipale-tyypin vartalon:

Kannel : Kantelen : Kannelta : Kanteleita (ei Kantelia)
Sammal : Sammalen : Sammalta : Sammaleita (ei Sammalia)
Sävel : Sävelen : Säveltä : Säveliä ~ yleisemmin Säveleitä
Taival : Taipalen : Taivalta : Taipalia ~ yleisemmin Taipaleita,

siis monikossa kuten

Kantele : Kanteleen : Kanteletta : Kanteleita
Taipale : Taipaleen : Taipaletta : Taipaleita.

Ketvel ja Kimmel taipuvat i-sidevokaalisina kuten vieraat nimet:

Ketvel : Ketvelin : Ketveliä
Kimmel : Kimmelin : Kimmeliä.

Samanlainen käytäntö kuin Ketveliin on vakiintunut tavallisempiin nimiin Auer, Manner ja Tanner, joilla on myös vahvaan vartaloon perustuva rinnakkainen nimi Autere, Mantere, Tantere. Taivutetaan siis:

Auer : Auerin : Aueria : Auereita
Manner : Mannerin : Manneria : Mannereita
Tanner : Tannerin : Tanneria : Tannereita, samoin
Somer : Somerin : Someria : Somereita ja
Autere : Autereen : Auteretta : Autereita
Mantere : Mantereen : Manteretta : Mantereita
Tantere : Tantereen : Tanteretta : Tantereita.

Harvoista ut-, yt-loppuisista sanoista ei taida sukuniminä olla käytössä muita kuin Airut. Se taipuu Airuen : Airutta : Airuita. Tämän sanatyypin ja ue-, ye-loppuisten sanojen taivutusmuodot joskus sekaantuvat. Sukunimissä ue-, ye-loppuisia on kovin vähän. Taivutusmalliksi sopivat

Kaitue : Kaitueen : Kaituetta : Kaitueita
Peltue : Peltueen : Peltuetta : Peltueita.

Pieneltä keskipohjalaiselta alueelta ovat peräisin sellaiset sukunimet kuin Alaperet, Halmet, Kaarret, Lähdet, Viirret, joita ei kaiken kaikkiaan ole paljon (tarkemmin Kielikello 1/1983 artikkeli Nimisuosituksia s. 21–). Ne taivutetaan alkuperäiseen tapaansa

Alaperet : Alapereen : Alaperettä
Halmet : Halmeen : Halmetta
Kaarret : Kaarteen : Kaarretta
Lähdet : Lähteen : Lähdettä
Viirret : Viirteen : Viirrettä.

Karjalaisperäisellä Mallat-nimellä ei ole enää tukea kotiseudun taivutustavasta, ei liioin Mallas-nimestä. Se lienee siirtynyt kaikkialla uusilla esiintymisalueillaan vanhasta Maltaan : Mallasta -taivutuksesta i-sidevokaalin avulla taivutettaviin:

Mallat : Mallatin : Mallatia : Mallateja.

Kailas, Kallas, Kirves, Temmes

Suomessa on suuri joukko vokaali + s -loppuisia sanoja, joista osalla on pitkävokaalinen taivutusvartalo (vieras : vieraan), osalla -ks-vartalo (kannas : kannaksen). Kummankin tyyppisiä sukunimiä on vanhastaan melko paljon, ja molempia on suosittu myös uusia nimiä muodostettaessa. Joitakin sukunimiä on vanhastaan taivutettu kummankin tyypin mukaan.

Suomalaiset os-, ös-, us- ja ys-loppuiset nimet ovat poikkeuksetta -ks-vartaloisia:

Kahlos : Kahloksen : Kahloksia
Särös : Säröksen : Säröksiä
Korjus : Korjuksen : Korjuksia
Tynys : Tynyksen : Tynyksiä.

Jänis ja Varis eivät tuota taivutuspulmia: Jäniksen, Variksen. Harvinainen Kodis taipuu niiden tapaan: Kodiksen : Kodista, samoin Launis, Tennis ja monet sukunimiksi tehdyt is-loppuiset sanat. Sen sijaan sellaiset nimet kuin Altis, Aulis, Kallis, Kauris, Raitis, joilla on appellatiivinen pitkävokaalisena taipuva vastine, taipuvat pääsääntöä noudattaen sukuniminä samoin. Siis

Altis : Alttiin : Altista : Alttiita
Aulis : Auliin : Aulista : Auliita
Raitis : Raittiin : Raitista : Raittiita.

Myös es-loppuisista nimistä taipuvat muutamat pitkävokaalisina, esimerkiksi Kirves ja Ahdes, Kortes, Lähdes, Ojares, joilla on s:tön rinnakkaismuoto:

Ahdes : Ahteen : Ahdetta tai
Ahdesta : Ahteita
Kirves : Kirveen : Kirvestä : Kirveitä
Kortes : Kortteen : Kortetta tai
Kortesta : Kortteita
Ojares : Ojareen : Ojaretta tai
Ojaresta : Ojareita.

Suurin osa es-nimistä on vanhastaan ks-vartaloisia tai eri teitä myöhemmin siihen taivutustyyppiin vakiintuneita. Myös uudet otetut es-nimet lienevät kaikki omaksuneet ks:llisen taivutuksen. Esimerkit tarjoavat malleja:

Ilves : Ilveksen : Ilvestä
Jännes : Jänneksen : Jännestä
Remes : Remeksen
Siimes : Siimeksen
Junes : Juneksen
Temmes : Temmeksen
Pirnes : Pirneksen
Ermes : Ermeksen
Larres : Larreksen.

Nimissä tämä vartalotyyppi on suositumpi kuin pitkävokaalinen vartalo. Esimerkiksi Siimes-nimestä, jonka appellatiivinen sanapari taipuu yhtä hyvin kummankin tyypin mukaan (puiden siimeessä tai siimeksessä), ei tapaa pitkävokaalista taivutusmuotoa. Sellainen harvinainen nimi kuin Laes on siirtynyt yksinomaisesta pitkävokaalisesta tyypistä (Lakeen : Laesta) helpommuuden vuoksi taivutustapaan Laeksen : Laekselle : Laeksia.

as-, äs-loppuiset nimet ovat tavallisimpia s-loppuisista ja taivutukseltaan ehkä tasaisimmin eri taivutustyyppeihin mukautuneita tai kahdella tapaa taipuvia. Pitkävokaaliseen taivutustyyppiin vakiintuneita sukunimiä ovat

Kailas : Kailaan
Kaplas : Kaplaan
Karilas : Karilaan
Keihäs : Keihään
Kärkäs : Kärkkään
Leikas : Leikkaan
Pudas : Putaan
Vilpas : Vilppaan
Äyräs : Äyrään.

Vanhastaan näin taipuviin ovat kuuluneet muun muassa kaikki kas-, käs-loppuiset nimet kuten

Hyrkäs : Hyrkkään
Suokas: Suokkaan
Elokas : Elokkaan
Kivekäs : Kivekkään
Tulokas : Tulokkaan.

Mutta ks:lliset nimet ovat temmanneet joukkoonsa ainakin osittain kas-nimiäkin. Molempia taivutustapoja käytetään esimerkiksi kahdesta seuraavasta:

Äikäs : Äikkään tai Äikäksen
Kiukas : Kiukkaan tai Kiukaksen.

Monien muidenkin as-, äs-loppuisten nimien on käynyt samoin, esimerkiksi:

Ansas : Ansaan tai Ansaksen
Kunnas : Kunnaan tai Kunnaksen
Oinas : Oinaan tai Oinaksen
Sarvas : Sarvaan tai Sarvaksen
Vehmas : Vehmaan tai Vehmaksen.

Yksinomaan -ks-vartalo on esimerkiksi nimillä:

Airas : Airaksen : Airasta
Arvas : Arvaksen : Arvasta
Havas : Havaksen
Ijäs : Ijäksen
Juvas : Juvaksen
Jyläs : Jyläksen
Kallas : Kallaksen
Kempas : Kempaksen
Liias : Liiaksen
Talas : Talaksen
Vanajas : Vanajaksen.

Sukunimien taivutuksen pääohjeen kannalta joitakin edellisistä olisi sanottava poikkeuksiksi. Esimerkiksi appellatiivi havas taipuu hapaan ja talas talaan. Nykysuomalaisen sanavarastoon ne harvoin kuuluvat.

Nykäin, Siitoin, Viitain -tyyppi

Sukujuurien selvitys on ollut parin viime vuosikymmenen suosikkiharrastuksia ja tuottanut runsaasti kauniita tuloksia niin sukuhistorian kuin nimihistoriankin alalta. Harrastus on heijastunut myös nykyiseen nimikäytäntöön. Nimenmuutosanomuksissa ei ole aivan harvinainen perustelu se, että halutaan ottaa käyttöön suvulla aiemmin ollut nimi. Mikä tahansa vanhoista asiakirjoista löytynyt kirjoitusasu ei kuitenkaan ole sellaisenaan puollettavissa käyttöön otettavaksi. Tällaisia nimiasuja ovat esimerkiksi nen-loppuisten sukunimien n-loppuisiksi lyhennetyt asut, joita vanhoista dokumenteista tapaa joukoittain.

1500-luvulta alkaen kirjurit eivät kirjoittaneet nen-nimiä kokonaisina, niin kuin kansa niitä puheessaan käytti. Niinpä Nykänen merkittiin asiakirjaan ”Nykäin”, Jalkanen ”Jalkain”, Niskanen ”Niskain”, Valkonen ”Valkoin” – tuolloin tämän tyypin nimissä oli toisessa tavussa i säilynyt kuten vieläkin esimerkiksi adjektiiveissa keltainen, punainen, valkoinen. Lyhennetyt asut eivät siis noina varhaisinakaan aikoina olleet kyseisten sukujen käyttämiä nimiä vaan vain tavanmukaisia lyhenteitä. Tämän historiallisen asiataustan lisäksi on toinenkin syy torjua tällaisten lyhenneasujen lisäämistä uusiksi perusasuiksi nykykieleen: nämä in-loppuiset nimet eivät ole taivutukseltaan aivan mutkattomia.

Pieni joukko in-loppuisia nimiä kuuluu suomenkielisiin sukunimiin. Niistä pari kolme on sellaisia sanoja, joita käytetään appellatiiveinakin kuten Kovasin ja Nätkin, toiset ovat juuri puheena olleita nen-loppuisten sukunimien lyhenneasuja, jotka ovat eri teitä tulleet virallisiksi perusmuodoiksi, esimerkiksi Huhtin, Hännin, Härkin, Joukain, Järvin, Nykäin, Orrain, Siitoin, Torvin. Useimmat näistä nimiasuista ovat virallistuneet kaakkoishämäläisellä tai entisellä laatokankarjalaisella murrealueella, jossa murteeseen kuuluu loppulyhentymä inen-nominien perusmuodoissa: punain, hevoin, ihmiin. Alkuperäisessä ympäristössään sukunimet pysyivät nen-nimien taivutusluokassa. Nyttemmin nimenhaltijat ovat hajallaan vierailla murrealueilla ja yleiskielisissä yhteisöissä, ja nimien yhteys alkuperäiseen perusmuotoon on katkennut. in-loppuiset asut ovat siten uusia itsenäisiä nimiasuja. Taivutukseltaan jotkin nimet, kuten Härkin, jolla on sama-asuinen yleisnimivastine, ja Siitoin ovat osin tai kokonaan siirtyneet Kovasin- ja Nätkin-nimien ryhmään ja taipuvat kuten lukuisat yleiset in-loppuiset sanat, kirjain, kytkin, muurain, uistin eli

Kovasin : Kovasimen : Kovasinta
Nätkin : Nätkimen : Nätkintä
Härkin : Härkimen : Härkintä
Siitoin : Siitoimen : Siitointa.

Useimmat kyseessä olevista nimistä ovat liittyneet vieraiden nimien taivutustyyppiin, jossa sijapääte pitää yhdistää nimeen i-sidevokaalin avulla:

Järvin : Järvinin
Nykäin : Nykäinin
Orrain : Orrainin
Suppain : Suppainin
Virtain : Virtainin.

Isoviidan, Uusitalon

Adjektiivialkuisten sukunimien yleiskielinen käyttö eroaa vastaavanlaisten paikannimien ja varsin monien yhdyssana-appellatiivien käytöstä siinä, että sukunimien alkuosana adjektiivi jää taipumatta jälkiosan taipuessa. Esimerkiksi sopivat nimet

Hyvämäki : Hyvämäen : Hyvämäelle
Isoniemi : Isoniemen : Isoniemelle
Uusitupa : Uusituvan : Uusituvalle
Vanha-Perttula : Vanha-Perttulan : Vanha-Perttulalle.

Monet tämäntyyppiset sukunimet perustuvat talonnimeen ja ovat sen vuoksi paikallisessa käytössä säilyttäneet alkuosan mukautumisen. Mistään virheestä ei siis ole yleiskielenkään kannalta kyse, jos sanomalehdessä kerrotaan ”Seppo Uuden-Oukarin lyöjäkuninkuudesta”.

Balatoni : Balatoni’n

Vieraatkin nimet mukautuvat suomen lauserakenteeseen. Sijapäätteet liitetään nimeen yleensä joko suoraan tai i-sidevokaalin avulla:

Backe : Backen : Backea
Fodge : Fodgen : Fodgea
Björn : Björnin : Björniä
Lönnrot : Lönnrotin : Lönnrotia
Snellman : Snellmanin : Snellmania

ja samoin vieraammissakin nimissä: puolustusministeri Richard Cheneyn mukaan (Cheney), tiedotusministeri Latif Nasif al-Jasimille (al-Jasim).

Heittomerkki on tarpeen lähinnä vain, jos nimen kirjoitusasu päättyy konsonanttiin, mutta ääntöasu vokaaliin: Perret (ranskan pe’re) : Perret’n (pe’ren) ja vielä harvemmin joissakin selventämistarpeissa, jos harvinaista perusmuotoa ei tekstiyhteydessä tai sulkeissa saada esiin: Balatoni : Balatoni’n, vrt. Balaton, tai Björni : Björni’n, vrt. yleisempään nimeen Björn, tai Korp : Korp’in : Korp’ille, vrt. yleisempään Korppi : Korpin : Korpille.

Vieraiden nimien taivuttamisesta on yksityiskohtainen selvitys Kielikellossa 1985/2 artikkelissa s. 14–23.




Kielikello 1/1991
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Kielikello

Kielikello-lehti siirtyy vuoden 2018 alusta kokonaan verkkoon vapaasti luettavaksi. Samalla lehti lakkaa ilmestymästä painettuna.

Kielikellon arkisto

Kielikellon arkisto sisältää suurimman osan lehdessä julkaistuista teksteistä vuodesta 1968 lähtien. Aineisto on vapaasti luettavissa, mutta sen käyttöön sisältyy ehtoja:
KIELIKELLON ARKISTON KÄYTTÖEHDOT

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Alkaa tehdä ja alkaa tekemään rinnakkain yleiskielessä (Kielikello 1/2014)
Uusia taivutus- ja oikeinkirjoitussuosituksia (Kielikello 1/2014)

Lue lisää

Julkaisut

29.3.2016
Kielitoimiston sanakirja

Kielitoimiston sanakirjasta ilmestyi maaliskuun alussa uusi versio.

12.6.2015
Kielitoimiston kielioppiopas

Uusi Kielitoimiston kielioppiopas käsittelee kielen vaihtelua.

Kielitoimisto kouluttaa

25.10.2016
Oikeinkirjoitusta verkossa

Oikeinkirjoituskurssi itse opiskellen omaan tahtiin.

Ajankohtaista

11.10.2016
Tunnustus ansiokkaasta työstä suomen kielen tutkijana

Kotuksen entiselle johtajalle Pirkko Nuolijärvelle kunniapalkinto.

27.6.2016
Mikä kielenpiirre kiinnittää huomiota?

Minkälaisia havaintoja yleiskielen seurantatalkoissa on saatu?

29.3.2016
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto on alkanut kerätä kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »