Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 4/1992

Terho Itkonen

Voitaisiinko rumat rivijaot vihdoinkin kyseenalaistaa?

Vuoden 1970 seuduissa alkoi useampaa kuin yhtä lukijaa askarruttaa uudenlainen ilmiö: kirjoissa, lehdissä ja muissa painatteissa oli ruvennut näkymään rivijakoja, joita hiukankaan oppia saanut latoja ei ennen olisi tehnyt. Kirjoituksessaan ”Omituista tavujakoa” (Virittäjä 1970 s. 512–513) Veikko Ruoppila ihmetteli, olivatko sellaiset jaot kuin ilmastointia- siat, käsia- laa tai nimeno- maan, maana- lainen tai sama- naikainen, maa- nosamme peräisin ladontatekniikan muutoksesta vai vain huolimattomasta korjausluvusta. Marjatta Vasaran vastaus hänen kirjoituksessaan ”Tavataanko yöklubilla?” (Virittäjä 1971 s. 114–115) oli: molemmista. Perimmäisenä syynä olivat ATK-alan asiantuntijoiden laatimat tietokoneladonnan ohjelmat. ”Tarkistus on korjauslukijoiden huolena”, hän jatkoi. ”Mutta heille tämä virhe on niin uusi, etteivät he osaa sitä vielä tehokkaasti tarkkailla.”

Tuon jälkeen siirtyivät kaikki Suomen kirjapainot tietokoneladontaan noin kymmenessä vuodessa, kahdeksankymmenluvun alkuun mennessä. Ruoppilan ja Vasaran ajatustenvaihdosta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Sen muistoa verestääkseni otin silmäilläkseni, miten asia nykyään hallitaan vaikkapa parissa hyvämaineisessa ja laajalti luetussa aikakauslehdessä. Olen lukenut läpi kummankin 1. numeron vuodelta 1992.

”Alka- en”, ”alu- eet” ja ”puuraa- ka-aine”

Ensimmäinen lehdistä tuntuu suurin piirtein hallitsevan asian. 60-sivuisesta numerosta osui silmään vain muutama rike: yhdysmerkki on sattunut vokaalien väliin sellaisissa tapauksissa kuin alka- en, tärke- ää, ylijäämäenergi- aa, alu- een, dyynialu- eet, päävastuualu- eenaan, Urugu- ayn.

Vokaaliparien tavuttamisessa on tietysti aste-eroja. i-loppuiset parit ovat miltei aina (ensi tavua edempänä aina) diftongeja, ja jo tietokoneohjelmat estävät niiden jakamisen kahdelle riville. Miltei yhtä huonolta jako tuntuu u, y -loppuisissa vokaalipareissa: vapa- utua, tila- ukset, määrä- ys. Myös tällaisissa tapauksissa on diftonginen ääntämys yleistä tai yksinomaistakin. Tärkeintä on nyt kuitenkin muistaa se vanha typografinen käytänne, ettei eri riveille mielellään jaeta muitakaan vokaaliyhtymiä, sellaisia kuin äskeisissä esimerkeissä. Jakoa ”tavallisesti vältetään”, kuten Osmo Ikola asian ilmaisee Nykysuomen käsikirjassaan. Ennen 1970-lukua ilmestyneestä painotekstistä sitä tuskin tapaa muuten kuin satunnaisesti, eräänlaisena hätäkeinona.

Kaikkien vokaalijonojen säilyttämiseen rivityksessä ehyinä on käsittääkseni aivan järkevä peruste. Vaikka aapisesta alkaen on opittu tavaamaan ra-ossa, korke-at jne. niin tällaisten vokaaliyhtymien ääntämys on yleisesti hyvin legatomainen ja lähenee helposti diftongia. Rivijako maksa- essa töksähtää, vaikka maksa- massa on luonnollinen, ja rivinloppuisen jakson uppo-jälkeen lukijan silmät hiukan rävähtävät, kun jatkoksi ei seuraavan rivin alussa tulekaan si, rikas, tukki tai muu semmoinen vaan an, as tai amassa. Vielä suurempi on rävähdys, jos rivin alussa seuraa utua, udun tai umassa.

Tavutus vokaalien välistä tässä ensimmäisessä aikakauslehdessä on ehkä hiukan ylittänyt kohtuuden rajat, mutta tuskin pahasti. Rivinloppuisista tavuviivoista töksäyttää lukijaa kaikkiaan joka tuhannes, eikä joukossa ole yhtään varsinaisesti luvatonta tapausta. Luvallisuuden rajoissa pysyy niukasti sellainen yhdyssanankin jako kuin puuraa- ka-aineesta. Se panee kuitenkin muistuttamaan, että jako yhdysosien rajalta on sanahahmon selventämiseksi aina parempi kuin jako tavun päässä tuosta rajasta – vanha kultainen ohje, joka taitaa jo olla unohtumassa.

”Kau- an”, ”tunteeno- mainen” ja ”ylio- piston”

Toisessa lukemassani lehdessä rivitystapa on melkoista huolettomampaa. Yhdysmerkin sijoitusta vokaalien väliin ei ole vältetty tavallisesti, tokko ollenkaan, kun ainakin joka kahdessadas rivinloppuinen yhdysmerkki 64-sivuisessa numerossa on tämmöinen: ja- on, vä- estönkasvun, toimitta- essa, korke- ammat, tärke- ämpi, lyhyellä, riippuen, puhu- essaan, lii- an, kau- an, komissiota, spesi- alisteille, versi- osta, liittovaltiosta, Torni- onjokilaakson, asi- antuntijoiden, oppositi- on, filosofi- an, sopimusvalti- ot, traditi- osta, ide- oiden, asi- oissa, tosiasi- oiden, suuryhti- öiden, elämänalu- eilla, uteli- aasti, intellektu- aalista, oike- aan, vastustaji- aan, utopi- aa, tarjo- aa, hävi- ää. Erään palstan alin rivi päättyy sanoihin että markkinatalous tuho-, ja seuraavan palstan ylin rivi alkaa sanoilla aa luonnonvarat.

Tuoreeksi vahvistukseksi Ruoppilan 21 vuotta sitten tekemille havainnoille liittyvät joukkoon tapaukset, joissa yhdyssanan alkuosan loppuvokaali on pudotettu alemmalle riville tai (tavallisemmin) jätetty jälkiosan alkuvokaali yksikseen ylemmän rivin loppuun: valti- omiehiä; jäsenyysa- nomus, talouse- lämän, tunteeno- mainen, hyökkäysa- seiksi, kyseena- laista, erino- maista, elino- losuhteiden; ylio- piston, yhdistelmäo- pintoja, sosiaalia- pua. Vieraskielisten nimien tavutuksesta suomalaisessa tekstissä ei Ruoppilalla ollut havaintoja. Vuonna 1992 lehtemme tavuttaa Buc- kley ja Zwisc- heneuropa.

Onko tekniikka kehitettävissä?

Jatkuvasti näyttää pitävän paikkansa Ruoppilan epäilemä ja Vasaran varmistama asiaintila: huonoa rivijakoa synnyttämässä ovat huonot rivitysohjelmat. Milloinhan kaikki Suomen kustantajat ja kirjapainot oppivat vaatimaan teettämiltään tai ostamiltaan tietokoneohjelmilta sitä, että ne normaalisti – ilman mahdollisia lisäkäskyjä – hylkäävät jaon kahden vokaalin välistä, elleivät nämä kuulu eri vokaalisointuluokkiin? Pelkästään tämä yksinkertainen parannus takaisi keskimäärin paljon lukukelpoisempaa ja silmälle mieluisempaa tekstiä kuin monet nykyiset ”sallivat” ohjelmat.

Vähäisin lisäsäännöin ohjelma olisi edelleen kehitettävissä. Vokaalisointuluokkia koskeva varaukseni viittasi tietysti sellaisiin tapauksiin kuin poltto- öljy ja yhdistelmä- opinnot. Nämä ovat aina yhdyssanoja, ja siksi jako vokaalien välistä on oikea. Sääntöä voitaisiin laajentaakin: aina kun viimeinen ei-neutraali vokaali ennen kahden vokaalin rajaa kuuluu eri vokaalisointuluokkaan kuin rajaa seuraava ei-neutraali vokaali, jako osuisi tuolle rajalle. Siten mahdollistuisivat poltto- öljyn ja yhdistelmä- opintojen lisäksi esimerkiksi yli- opisto (y–o), käsi- ala (ä–a), kotietsintä (o–ä), Kauko- itä (o–ä). Muitakin varokeinoja voi ajatella, mutta esimerkiksi ”valti- omiehiin”, ”sosiaalia- puun” ja ”kotio- pettajaan” eivät ohjelmissa juuri tehoa muut kuin sanoittaiset poikkeukset.

Suunnittelijoiden mietittäväksi jää, kuinka pitkälti ohjelmia voidaan raskauttaa erikoissäännöin. Edellä yhdyssanoja käsitellessäni en ole puuttunut esimerkiksi alkuosan loppukonsonantin ongelmaan (”kanna- notto”, ”kaivo- saukko”), jolle periaatteessa olisi tarjolla useitakin pitkälle auttavia ratkaisuja. Selvää joka tapauksessa on, että aukotonta ohjelmaa ei ole eikä tule olemaankaan. Sen tiellä ovat jo teksteissä usein esiintyvät vieraskieliset sanat mutta monesti myös omien yhdyssanojen odottamaton temppuilu. Kun pääkaupungin ruotsalaislehden ladontaohjelmassa pantiin esiliite mot erikoisasemaan (tavoitteena oikea tavutus sellaisissa kuin mot- stånd, mot- argument, mot- åtgärd), niin tuloksena oli myös mot- iverad. Kun suuri suomalainen kustantamo antoi erikoisaseman yhdyssanan jälkiosalle auto (tavoitteena oikea tavutus: koululais-, sairas-, yksityis- auto), niin arvokkaaseen historiateokseen syntyi hupia: rautakaudella käytettiin pronssikaudelta periytyneitä röykkiöh- autoja. Mahdollisten ”ruumish- autojen” yleistyminen rautakauden lopussa lienee jäänyt kirjassa tarkemmin kuvaamatta.

Ikävä kyllä ei käytännössä aina selvitä silläkään, että väärin rivitetty kohta korjataan vedokseen tehdyn merkinnän mukaan. Automatiikka tuottaa usein korjauslukijan painajaisen: yhdenkin kirjaimen poisto tai lisäys voi ruveta vyöryttämään myöhempiä rivejä, seurauksena uudet jakovirheet kertaalleen jo oikein tulostuneissa tekstijaksoissa. Asiaa auttaisi niin yksinkertainen ja kirjapainojen hallinnassa oleva keino kuin keskimääräisten sananvälien tehokas ennakkosäätö. Mitä enemmän rivillä normaalisti on valmista ”välitilaa”, sitä helpompi siihen on silmää loukkaamatta mahduttaa pari ylimääräistä kirjainta – ja sopii lisätä: sitä miellyttävämmältä ladelma muutenkin näyttää silmään, jollei tyhjää ole aivan ylettömästi. Useimmissa vieraskielisissä teksteissä tuota välitilaa kertyy sanojen pienen keskipituuden tähden riviä kohti paljon enemmän kuin suomalaisissa teksteissä; kapealla englanninkielisellä sanomalehtipalstalla on keskimäärin nelisen sananväliä, ruotsinkielisellä kolme neljä, suomenkielisellä vain kaksi kolme. Koholadonnan aikaan asia ratkaistiin Suomessa sillä, että kaikki tekstit ladottiin nykyistä (ja englantilaistyyppistä) hiukan isommin sananvälein. Näin syntynyt teksti on paitsi silmää lepuuttavan väljää myös helpompaa korjata kuin useat nykyiset sulloladokset.

Lehti ei synny ilman korjauslukua

Tekniikassa on siis kehittämisen varaa. Silti korjausluku pysyy jatkuvasti välttämättömänä osana lehden toimitustyötä. Juuri viimeistelty painoasu erottaa lehden monisteesta; painovirheet ja typografian rikkeet ylimalkaan ovat lehdelle kuin lehdelle sellainen puutos, joka läheisesti rinnastuu oikeinkirjoitusvirheisiin ja muihin kielenkäytön kömmähdyksiin. Ja onnistunut tavutus onkin jo yhtä paljon hyvää oikeinkirjoitusta kuin hyvää typografiaa. Paino on siitä vastuussa toimitukselle, toimitus vuorostaan lukijalle. Äsken tarkastelemani lehdet sattuvat olemaan saman kirjapainon tekoa, ja siitä päätellen ne on rivitetty samalla puutteellisella tietokoneohjelmalla. Käsityön taso toimituksissa on sitä vastoin ollut erilainen: toisessa on painon jälki nielty siltään, toisessa on ainakin pahimmat vammat yritetty korjata.

Vuonna 1970 Veikko Ruoppilan vaatimaton loppuponsi tavutuksesta kuului näin: ”Joka tapauksessa lehtien toimitussihteerien olisi kiinnitettävä huomiota asiaan, niin ettei ainakaan suoranaisia virheitä pääsisi syntymään.” Kehityksen nykyvaiheessa sopinee jo esiintyä vaativamminkin ponsin. Uusien tekniikkojen ansiosta typografisella kulttuurilla on meidän päivinämme suotuisammat lähtöasemat kuin koskaan ennen. Miksi jättää se siis oman onnensa nojaan niiltä vähäisiltä osin, joita kone ei yksin pysty hoitamaan?


Kielikello 4/1992
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »