Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1992

Esko Koivusalo

Sanomalehti ja äidinkieli

Sanomalehtien liitto palkitsi syksyllä 1991 filosofian maisteri, lääketieteen ja kirurgian tohtori h.c. Esko Koivusalon sanomalehdistön kunniamitalilla. Esko Koivusalo oli kielitoimiston päällikönä 1974–90 ja toimi saman ajan myös Kielikellon päätoimittajana. Mitali annettiin Koivusalolle hänen ansioistaan äidinkielen määrätietoisena ja avarakatseisena vaalijana ja kehittäjänä. Perusteluissa sanotaan, että häntä voidaan pitää sanomalehden luettavuuden ja arvostuksen keskeisenä edistäjänä. Hän on korostanut puhtaan ja ilmaisuvoimaisen lehtikielen merkitystä eikä ole pyrkinyt ankarilla normeilla kahlitsemaan kieltä. Koivusaloa ja hänen johtamaansa kielitoimistoa kiitettiin myös eri seminaareissa ja lehtien toimituksissa pidetyistä luennoista.

Esko Koivusalo pohdiskeli mitalinluovutustilaisuudessa lehdistön tehtävää äidinkielen kehittäjänä ja ylläpitäjänä. Samalla hän tähdensi, että hyvä kielenkäyttö vaatii hyvää kulttuurintuntemusta. Seuraavassa Koivusalon puheenvuoro.

---

Sanomalehti on äidinkielen maailmassa eräänlainen tukialus. En ajattele tällöin merisodan maailmaa; käytän ”tukialusta” kuvallisena ilmauksena. Sanat ”tuki” ja ”alus” kuvaavat osuvasti sanomalehden tärkeää roolia äidinkielen kehittelyssä ja ylläpidossa. Sanomalehti tukee uusien ainesten kotiutumista ja vakiintumista kieleen viljelemällä sanoja ja sanontoja, joita ihmisen luova kielikyky on erilaisissa puhetilanteissa synnyttänyt. Sen ohella sanomalehti toistaa päivittäin suurta osaa siitä äidinkielemme ytimestä, joka periytyy vuosisatojen ja -tuhansien takaa.

Tämän tukialuksen huoltoportaassa on tärkeä tehtävä valtion ylläpitämällä kielitoimistolla. Yleisö luulee usein, että kielitoimisto vartioi kielen puhtautta ja säätää kielen lakeja. Uusien normien säätämiseen ei kehittyneessä kirjakielessä ole suurtakaan tarvetta. Pelkästään siihen tehtävään ei tarvittaisi erityistä toimistoa, ei myöskään normien ylläpitoon. Julkikieli olisi Suomessakin joidenkin normien mukaista, vaikka kielitoimistoa ei olisi lainkaan olemassa.

Se että kieltä julkisesti käyttävät toimittajat samoin kuin virkamiehet ja kirjailijatkin noudattavat kirjakielen normeja, ei siis johdu kielitoimiston rankaisuvallasta. Sellaista ei ole, eikä kukaan tuntemani kielitoimiston päällikkö ole yrittänyt sellaista käyttää. Kuuliaisuus perustuu siihen, että kieli itsessään on sosiaalinen merkkijärjestelmä, osa ihmisen käyttäytymistä. Etenkin julkikieli on vahvojen sosiaalisten normien sitoma instituutio. Sen säännöistä ei mielellään poikkea ainakaan epäedulliseen suuntaan kukaan kirjoituskieltä työvälineenään tarvitseva.

Normien soveltaminen käytäntöön tuottaa eriasteisia vaikeuksia, ja niiden ratkomisessa kielitoimiston osuus on merkittävä. Tehtävää hoidetaan toimittamalla ajantasaista nykykielen sanakirjaa, järjestämällä koulutustilaisuuksia, tiedottamalla oman lehden Kielikellon avulla ja vastaamalla puhelimitse kielenkäytön kysymyksiin.

Sanomalehti on keskeinen kirjakielen normijärjestelmän säilyttäjä. Vaikka lukija on tietenkin ensi sijassa kiinnostunut tekstin sisällöstä, hän saa lukiessaan aina myös oppia ja kertausta julkikielen normeista. Tämän takia kielenhuoltaja on aina kiitollinen hyvin toimitetusta päivälehdestä. Tämän takia hän myös mielellään auttaa silloin, kun toimitus haluaa varmistaa, etteivät tiedot normijärjestelmästä ole päässeet ruostumaan.

”Kieli muuttuu” – muuttuuko?

Minulta on usein kysytty, miten lehtikieli on muuttunut viime vuosikymmeninä. Kielenhuoltajan näkökulmasta tässä kysymyksessä oli kiintoisaa se, onko mahdollisesti myös suhtautuminen kirjakielen normeihin ajan mukana muuttunut. Tätä varten tutkin kerran läpikotaisin Uuden Suomen yhden numeron vuodelta 1936 ja vertasin sen kieltä ja esitystapaa vuoden 1986 saman päivän numeroon.

Silmiinpistävin ero oli esitystavassa, itse kieli on asultaan muuttunut vain vähän. Viidessä vuosikymmenessä tapahtunut arvojen ja asenteiden muutos on muuttanut tekstin yleisilmettä eniten. Uutisten ja haastattelujen kirjoittamistapa on tiivistynyt merkittävästi. Itse kielessä suurin muutos on tapahtunut tietenkin sanastossa. Kuitenkaan ero ei aiheudu vain siitä, että kieleen on tullut uusia ilmauksia ja jotkin sanat ovat vanhentuneet. Olennaisempaa on se, että virallisuudesta ja muodollisuudesta on tingitty: kieli oli tullut lähemmäksi ihmisen jokapäiväistä puhetta. Uutisten ja etenkin pääkirjoitusten kieli on kyllä säilynyt virallisen sävyisenä, mutta näissäkin tekstilajeissa sananvalinnan vapaus on selvästi lisääntynyt.

Yritin tuon katsauksen tulosten perusteella myös ennustaa tulevaisuutta. Arvojen ja asenteiden muutos jatkuu, lähivuosina ensi sijassa markkinavoimien eikä niinkään ideologioiden vaikutuksesta. Sellaiset tavoitteet kuin sukupuolten tasa-arvo ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksien puolustaminen ovat nykyisin näkyvästi esillä ja vaikuttavat siihen, miten uutiset erilaisista vähemmistöjä sivuavista tapahtumista kirjoitetaan.

Uskon myös, että puhutun kielen ja lehdistön kielen välinen juopa kaventuu entisestään. Vapaa-ajan toimintojen ja harrastusten osuus palstoilla lisääntyy, mikä on omiaan rikastuttamaan kieltä. Ajattelen lähinnä sitä antia, jonka urheilupalstat ovat kuvailmauksina välittäneet muuhun kielenkäyttöön. Kielikuvia ei enää voida ottaa vanhojen elinkeinojen piiristä, koska ne eivät ole yleisesti tuttuja. Urheilu ja muut vauhdikkaat harrastukset ovat korvanneet agraarikulttuurin kuvailmausten lähteenä.

Kapulakieli alkaa olla häviöllä

Monilla toimittajilla itsellään on se käsitys, että suomen kieli on jotenkin rappeutumassa. Eniten he ovat huolissaan niistä kielen rappion piirteistä, joita byrokratian kieli aiheuttaa. Se tunkee usein palstoille muokkaamattomana. Tällä rintamalla käydään taistelua joka päivä, mutta nyt jo uskaltaa ennustaa, että lehdistö perii ottelussa voiton. Aika ei enää suosi suunnittelijoiden uuskieltä, eivätkä poliitikotkaan oikein usko sen voimaan kansalaisten hallinnassa. Liian moni ohjelmalause on osoittautunut käytännössä ontoksi. Jonkin verran kielenhuoltokin on osallistunut onttouden paljastamiseen. Oma lähtökohtani on ollut se, että ihmisen arkipäiväinen kieli on hänen ainoa linnoituksensa vallankäyttäjien uuskieltä vastaan.Oman kielensä avulla kansalainen tulkitsee niitä viestejä, joita hänelle ylhäältä lähetetään. Ellei sanomaa voi muuntaa arkikokemuksen ja arkilogiikan kielelle, ihminen joutuu hiljentymään voimattomana hallintoalamaisen rooliin.

Byrokratian kielellä on takanaan vallan ja virallisuuden tuki. Kun toimittaja lähtee sitä omin sanoin selittämään, hän joutuu helposti nuhdeltavaksi ja saa kuulla, että asia on ymmärretty väärin. Monilla viranomaisilla on edelleen se vankka usko, että kansa kyllä ymmärtäisi heitä, kun vain journalistit eivät olisi häiritsemässä tiedotusta omilla tulkinnoillaan, jotka ovat byrokraatin mielestä lähes aina vääriä. Toimittajan tehtävä on kuitenkin olla vallankäytön viestien ensimmäinen avaaja. Jos tulkinta ei osu oikeaan, syy on yleensä jossakin muualla kuin toimittajassa.

Onko lehdistö kielenkin mahti?

Tässä tyylilajien mittelössä ei ole kysymys pelkästään kielestä. Lopputulos ratkaisee, onko lehdistö valtiomahti vai ei, onko sillä lupa tulkita vallankäytön kieltä. Valtaapitävien edun mukaista näyttää olevan vaimentaa lehdistön sanankäyttöä. Epäonnistumiset politiikassa pannaan kovin hanakasti toimittajien syyksi. Muutamien korkealta kajahtaneiden jyrähdysten jälkeen lehtiväki on valitettavan laajasti ruvennut itsekin uskomaan sopuliuteensa.

Lehdistö on paitsi kielemme myös mielemme tukialus. Pikemminkin kuin kielen muotoasu voi sanoman sisältö ”rappeutua”. Niin kauan kuin lehdet välittävät uutisia ja tuovat esiin vakavaksi tarkoitettuja kannanottoja, ne huolehtivat siitä, etteivät normirikkeet ole häiritsemässä sanoman välittymistä. Tähän asti lehdissä on myös pystytty kehittelemään kankeiden ja pitkien virallisten ilmausten tilalle ytimekkäitä käyttöilmauksia, jotka ovat saavuttaneet julkikielessä eräänlaisen puolivirallisen aseman. Tarvetta tällaiseen kehittämiseen varmasti on vastaisuudessakin; kielen kapulaisuus ei todennäköisesti ainakaan vähene Euroopan yhdentyessä. Mutta joskus on pakko pysähtyä miettimään, ovatko nuoren polven toimittajien äidinkielen taidossa myös muut omaisuudet kuin nokkeluus kehittyneet riittävästi.

Kulttuuri kuvina kielessä

On väitetty, että perustekstien laadinta jää lehdissä yhä nuorempien käsiin. Jotakin kieleen liittyvästä perinteestä saattaa tällöin joutua vaaravyöhykkeeseen. Puhuin tästä lehtiväelle Kuopiossa muutama vuosi sitten. Totesin, että suomea hallitsee täydellisesti vain se, joka tuntee Raamatun keskeiset kertomukset. Puolikielinen on se, joka ei tiedä, mitä tarkoittaa Juudaksen suudelma, kolmekymmentä hopearahaa, temppelin harjalle joutuminen, maan suolana oleminen, hiekalle rakentaminen, leiviskänsä hoitaminen, vaatteensa repäiseminen, ensimmäisten tuleminen viimeiseksi ja Barabbaan irti päästäminen. Ei riitä, että yrittää ripotella näitä fraaseja tekstiinsä. Niiden on osuttava, sen takia niiden tausta on tunnettava. On tiedettävä, missä yhteydessä on sanottu ”minä pesen käteni”, ”antakaa keisarille mikä keisarin on” ja ”minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin”. Jos koulussa ei enää opeteta raamatunhistoriaa, missä näiden ilmausten tausta opitaan tuntemaan? Luotammeko siihen, että jokainen lukee Raamattua oppiakseen suomea?

Eikä Raamattu ole ainut kirja, josta yleiskieli on ammentanut ilmauksia. Suomea ei osaa kunnolla se, joka ei osaa tulkita, mitä sampo jauhaa ja mitä impivaaralaisuus tarkoittaa. Kun minä sanon, että ”kaipaan Lahtista ja konekivääriä”, toivon suomalaisen ymmärtävän, että perään tosiasioita, en syyllisiä.

Kieli on sidoksissa kulttuuriin. Tämä ei tarkoita vain sitä, että kieli ilmentää tämänhetkisen elinympäristömme rakenteita, yksiköitä, suhteita, tapoja, harrastuksia, asenteita ja uskomuksia. Kieli on sidoksissa myös menneeseen kulttuuriin, yhteiseen länsimaiseen perintöön ja vanhempaan suomalaiseen elämänmuotoon. Kielen siteitä menneeseen agraarikulttuuriin ei voi kertaheitolla katkaista köyhdyttämättä ilmaisuvarastoa olennaisesti. On tiedettävä, mitä tarkoittavat veräjä, kuhilas, riihi, pilttuu, kyntäminen, pohtaminen ja sadat muut vanhan maalaiskulttuurin sanat, muutoin on äidinkielen pohja liian kapea.

Yhteinen pohja supistuu

Kun erikoistuminen on nyky-yhteiskunnassa pitkälle kehittynyt, kieliyhteisön yhteinen tieto- ja kokemuspohja on entisestään supistunut. Kaikille ihmisille ikään, sukupuoleen ja koulutukseen katsomatta yhteisen kielen – yleiskielen – ilmaisuvoima ja vivahteikkuus saattavat tämän vuoksi kärsiä. Tämä on mielestäni suurin itse kieleen liittyvä huoli, kun puhutaan lehdistön osuudesta kielen säilyttäjänä ja kehittäjänä.

Kieli heijastaa ympäristöä, jossa elämme. Ankarinkaan kielipoliisi ei saa kielen kehitystä kulkemaan muuhun suuntaan kuin siihen, johon koko kulttuurimme on menossa. Vaarat, joita on näkyvissä, johtuvat kielenkäyttäjien intresseistä, julkisuuden suuresta markkina-arvosta ja kielenkäyttäjien yhteisen kulttuurisen pohjan kapeudesta. Yksi uhka voi olla myös se, että julkisuus kaksikielistyy yhä enemmän ja että esimerkiksi päivälehtien talousuutiset ruvetaan julkaisemaan vain englanniksi, koska kukaan ei viitsi kehittää alalle suomenkielisiä termejä. Korkeakouluissa tälle linjalle on jo lähdetty.

Kansalaisia pyritään tulevaisuudessa hallitsemaan paitsi suomeen pohjautuvalla uuskielellä myös kokonaan vieraalla kielellä. Miten voimme oman arkikielemme avulla tulkita vallankäyttöä, joka puhuu meille englantia, kun jo omapohjaisen uuskielenkin avaaminen on vaikeaa, usein mahdotonta? Tässä meitä voi auttaa sanomalehti, jos se pitää tätä tulkintatehtävää journalismin olennaisena osana.

Mihin suuntaan tukialus purjehtii?

Ratkaisevinta on siis lopulta se, mihin suuntaan journalismi itse on menossa. Saavatko ja jaksavatko journalistit selvitellä asioiden taustoja ja kirjoittaa niistä? Mitä vaikuttaa tiedotusvälineiden omistuksen keskittyminen?

Edellä jo viittasin siihen, miten eräät politiikan kärkihahmot ovat suhtautuneet julkiseen sanaan silloin, kun se ei ole pelannut heidän ehdoillaan. Kieltämättä toimittajat syyllistyvät ylilyönteihin, mutta kaikkineen he tuskin potevat sen suurempaa ammattitaidottomuutta kuin heidän arvostelijansa omalla alallaan. Eivät poliitikotkaan ole aivan kaikessa onnistuneet, ja virhepäätöksiä näkyy tehdyn myös suurten yritysten johtamisessa. Pankinjohtaja Kalevi Sorsa kysyikin aiheellisesti jokin aika sitten Suomen Kuvalehdessä: ”Tekeekö kukaan koskaan kaikkea oikein?” Toimittajien mahdollinen pintapuolisuus ja laumahenkisyys ovat muualla yhteiskunnassa tehtyjen isojen virheiden rinnalla varsin inhimillisiä oireita. Silti parannukseen on varmasti tarvetta.

Mutta mihin tilaan tulisi parantua, aivanko terveeksi ja iskukykyiseksi? Kestääkö suomalainen valtaeliitti sen, että toimittajat parantavat ammattitaitoaan, syventävät tiedonhankintaa, valvovat politiikan ja talouselämän johtomiesten toimia entistä tarkemmin, harjoittavat kovaa tutkivaa journalismia? Mikä on valtaeliitin reaktio?

Yhteisen linjan poliitikot ja talouselämän johtohenkilöt saattaisivat löytää lainsäädännön suunnalla. Julkisen kirjoittelun normeja voitaisiin kiristää niin, että tutkivasta journalismista selvittäisiin voittajina juristien avulla. Tämä olisi etenkin suuryrityksille helpoin tie, koska niillä olisi varaa turvautua tasokkaisiin asianajajiin. Poliitikkojen asema on hiukan toinen. Heidän on pakko saada joskus myös myönteistä julkisuutta, joten vaalien väliaikanakaan ei olisi hyvä käydä oikeutta liian kriittisiä toimittajia vastaan.

Suuryrityksillä on valittavana toinenkin tie. Ne voivat pyrkiä lisäämään omistustaan joukkoviestinnän kentällä. Suomen kokoisessa maassa suuret yritykset pystyvät normaaliaikoina vaikuttamaan ratkaisevasti lehtien omistusrakenteeseen. Vielä ei ole näyttöä siitä, että ne olisivat halunneet vaikuttaa raskaalla kädellä sisältökysymyksiin, mutta jos elintärkeät edut vaarantuvat, tilanne voi muuttua. Toivoisin, ettei journalismi ajaudu tällaiseen ahdinkoon, mutta toive voi olla humanistin idealismia. Moni sitä paitsi ajattelee, ettei kielenhuoltajan tarvitse lainkaan pohtia tällaisia kysymyksiä, hänelle riittävät pisteet, pilkut ja isot kirjaimet, niistä päättäminen. En ole koskaan voinut tyytyä tähän toimenkuvaan, koska äidinkieli on minullekin luovuttamaton ajattelun väline ja tunteiden tulkki kuten muillekin suomalaisille. Haluamme saada kielemme avulla mahdollisimman toden kuvan ja käsityksen maailmasta, joka on käymässä yhä mutkikkaammaksi ja vaikeammaksi tiedollisesti hallita. Siinä meitä auttaa julkinen sana, niin kauan kuin se kertoo ja pelotta puoltaa selvin suomen sanoin totta ja oikeaa.


Kielikello 2/1992
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »