Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/1990

Irmeli Pääkkönen

Onko ihminen aina hän; onko hän aina ihminen?

Ihmisestä ei saa sanoa se. Tämä meille opetettiin jo koulun alaluokilla tai ehkä ennemminkin, silloin kun joku alkoi kielenkäyttöämme ohjailla. Ihmisestä on sanottava hän, näin sanottiin, kun innoissamme kertoa touhusimme, että ”sitten me mentiin sen kanssa sinne, ja sitten se sanoi niin, ja minä heitin sitä lumipallolla kun sekin heitti – –.” Se-sanan käyttäminen ihmisestä saatiin kuulostamaan ihmisarvoa loukkaavalta. Samaa sanovat kieliopitkin. Esimerkiksi Aarni Penttilä – jonka pieni koululainen saattoi muistaa kukkokantisen aapiskirjan tekijäksi – sanoo suuressa, 1957 ilmestyneessä kieliopissaan, että se-sanan esiintymien tarkoite on tavallisesti jokin muu kuin henkilö (siis esine, asia, eläin jne.); henkilöstä käytettynä puheella on joko hieman halventava tai sitten kansanomainen sävy. Siis: ihmisestä ei saa sanoa se.

Liiankin hyvin olemme tämän säännön oppineet. En nyt tarkoita sitä, etteivät suomen puhujat pystyisi vaihtelemaan tyylisävyä vaikkapa tuohon Penttilän mainitsemaan kansanomaiseen suuntaan. Kaikki osaamme huomauttaa kotoisasti: ”Sinä se vaan täällä laiskottelet”, vaikka emme tekisikään niin kuin entinen originelli oululaismies, joka rautatieveturin pysäytettyään totesi ällistyneelle ja vihastuneelle kuljettajalle: ”Sinä se vaan junalla ajelet.” Näissä esimerkeissä se on käytössä vahvistussanana, eikä se sisällä minkäänlaista ihmistä halventavaa sävyä. Kansanomaisessa puheessa on myös toisinaan havaittavissa sellainen näppärältä vaikuttava työnjako, että persoonapronomini hän varataan käyttöön sivulauseessa, jossa referoidaan toisen henkilön sanoja: kyllä se niin sano että hän tullee. Tällaisiin kansanomaisiin puhekielen hienouksiin en nyt kuitenkaan aio syventyä, vaan otan esille tapauksen, jossa kirjakielemmekin edellyttää, että ihmisestä sanotaan se.

Kirjakielessämme on siis piste, jossa ihmiseen viittaaminen se-sanalla on säännönmukaista ja myös tarkoituksenmukaista. Kyseessä on tapaus, jossa ihmistä tarkoittava pronomini eli asemosana on rajoittavan relatiivilauseen korrelaattina. Esimerkiksi näin: Oven sulkee se, joka tulee viimeisenä sisään. Kuka näistä pojista on se, jonka näit auton luona? Monia luontevia esimerkkejä tällaisesta käytöstä on löydettävissä sananlaskuista. Esimerkiksi näin: Joka keitetyn paistaa, se makean maistaa; Se on mies, joka paikkansa pitää; Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön; Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa. Eikä tämän tyypin esiintyminen ole harvinaista Raamatun kielessäkään: Jolla on korvat, se kuulkoon, ja vielä monikollisena: Rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat – ei siis heitä vaan niitä. Samoin uudessa Uuden testamentin suomennosehdotuksessa, joka nyt kiertää lausunnoilla: Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta. Samassa paikassa Johanneksen evankeliumissa on kyllä myös hän-pronomini henkilöön viittaamassa. Sanotaan nimittäin: Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Tässä siis hänen, ei sen, joka on minut lähettänyt.

Miksi nyt toisin paikoin relatiivilauseen korrelaattina oleva henkilöä tarkoittava pronomini on hän, toisin paikoin se? Vastaus on, että pronominivaihtelun avulla voidaan lauseiden sisältöä muuttaa jonkin verran. Se-sanaa käytetään sellaisten relatiivilauseiden yhteydessä, joita voi sanoa yleistäviksi. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön – siis kuka tahansa leikkiin ryhtyy. Samoin jolla on korvat, se kuulkoon – siis kuka tahansa. Tällainen yleistävä relatiivilause viittaa ihmiseen yleensä, ei siis kehenkään määräyksilöön. Yleistäviä relatiivilauseita esiintyy, kuten esimerkeistäkin voi huomata, tavallisimmin sellaisissa lausumissa, joihin sisältyy jokin elämänviisaus: sananlaskuissa, raamatunlauseissa jne. Tavallisessa puhekielessä niitä käytetään yleisesti kohdistetuissa käskyissä, kuten tutussa lorussa: joka edellä ravaa, se oven avaa, joka perässä kulkee, se oven sulkee.

Tällaisen yleistävän relatiivilauseen vastaparina on äsken mainitsemani esimerkki hän joka on minut lähettänyt. Toinen esimerkki tavallisesta kielenkäytöstä: Hän, joka ei tavallisesti kiihdy mistään, suuttui nyt silmittömästi. Tässä hän on aivan tietty henkilö määrätilanteessa; tiedämme tarkkaan, kenestä on puhe. Relatiivilause joka ei tavallisesti kiihdy mistään on mukana vain tuomassa lisätietoa hänestä, ei muulla tavoin rajoittamassa. Relatiivilauseen korrelaattisanan valinnalla on siis pystytty ilmaisemaan sitä, onko tarkoitus puhua määräyksilöstä (hän joka) vai yleensä kenestä hyvänsä ihmisestä (se joka).

Tämä selvä systeemi on nyttemmin jostakin syystä ruvennut horjumaan: varsinkin lehtikielessä näkee hyvin usein pelkästään hän joka -vaihtoehdon – ihmisestähän ei saisi sanoa se, niin kai muistellaan. Niinpä lehtikieleen ja muuallekin on ilmaantunut sellainen tapa, että tämä henkilötarkoitteinen hän yleistetään kaikkiin paikkoihin, missä vain ihmiseen viitataan, siis myös edellä mainitsemaani se-korrelaatin sijaan. Esimerkkejä tästä: Todella luova on hän, joka ymmärtämänsä asian pystyy selvästi hahmottamaan; Voin suositella kurssia heille, jotka joutuvat työssään paljon esiintymään. Pitäisi siis olla: Todella luova on se, joka pystyy asian selvästi hahmottamaan; Voin suositella kurssia niille, jotka joutuvat työssään paljon esiintymään. Näissä esimerkeissä ei ole lainkaan kyse määräyksilöstä, joten persoonapronominin käyttöä ei voi pitää perusteltuna. Vielä innokkaammin on henkilöön viittaavia pronomineja valittu seuraavaan esimerkkiin: Vihje hänelle, ken potee sunnuntaisin tekemisen puutetta. Normaali-ilmaus olisi: vihje sille, joka potee, mutta tässä on ensinnäkin haluttu henkilötarkoitteiseksi korrelaattipronominiksi muuttaa hän, ja vielä varmemmaksi vakuudeksi itse relatiivipronominiksikin on valittu ken, joka ainakaan ei voi viitata mihinkään muuhun kuin henkilöön, kuten joka-relatiivi voisi. Tulisi siis sanoa sille joka, ei hänelle, ken – muuten kuin pakinoivassa kielessä.

Vaikuttaa siltä, että tämän pronominin muutoskehitys on juurtunut jo hyvinkin syvälle kielikorvaan: jokin aika sitten oli suuren valtakunnallisen keräyskampanjan mottona heille joilla ei ole. Varmaan oli asiaa tarkkaan harkittu, ja tämä sanonta oli tuntunut sopivalta. Kuitenkin, tarkkaan ottaen ja pronominien perinteistä työntekoa ajatellen, tässä oikeastaan ilmoitetaan että he joilla ei ole on aivan määräryhmä ihmisiä, jo ennakkoon tarkkaan yksilöity, ja heille nyt siis tässä kerätään raha-avustusta. Aivan näinhän asia ei todellisuudessa liene; keräyksen suorittajat tuskin ajattelivat sitä alulle pannessaan, olivatko saajat Virtasia vai Lahtisia. Ihmiseen oli päädytty viittaamaan he-pronominilla arvellen varmaan, että niille joilla ei ole kuulostaisi jotenkin ihmisarvoa halventavalta.

Tällainen hienotunteisuus ja kohteliaisuus on tärkeää, samoin myös ihmisen arvon ja erikoislaadun korostaminen. Valitettavasti tässä vain on se-sanan karttamisen myötä tuhoutumassa kielemme erittäin hieno järjestelmä, jonka avulla olisi mahdollista erottaa toisistaan yleistävä ja lisäävä relatiivilause eli siis saada pronomininvalinnan avulla tieto siitä, ollaanko viittaamassa kehen tahansa yksilöön vai määräyksilöön. Tällainen erottelu on kielen ilmaisutalouden kannalta arvokasta. Luulisi, että ainakin suomentajat pitäisivät tästä erontekomahdollisuudesta eivätkä mekaanisesti kääntäisi vieraan kielen persoonapronominia suomen kielen persoonapronominiksi, jos tarkoituksena on korrelaattina olevaan epämääräiseen henkilöön viittaaminen. Mielenkiintoista on muistaa, ettei kirjakielemme perustaja, Turun suomentajapiispa Mikael Agricola kaihtanut se-sanan käyttöä ylevissäkään yhteyksissä: Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.

Ihminen ei siis ole aina hän. Mutta on totta toisinkin päin: hän-sanaa käytetään joskus muusta kuin ihmisestä. Tavallisessa puhekielessä hän saattaa kohdistua viittaamaan sellaiseen asiaan, jota pidetään vähämerkityksisenä tai ainakin epämääräisenä: sanomme tiedä häntä, kukapa hänen tiennee. Jossakin päin Itä-Suomessa olen lapsuudessani kuullut sanottavan summittaisuuden ilmauksena koha hää o hänessä, siis jossakin siellä päin, ei hyvin tarkkaan kohdalleen aseteltuna, esimerkiksi taitamaton parsimus sukan kantapäässä tai koristekiehkura täytekakun päällä.

Lopuksi vielä pääasian kertaus: Jos haluamme viitata relatiivilauseella määräyksilöä tai määräyksilöitä tarkoittavaan pronominiin, sopii kuulijaa valaista tästä aikomuksesta käyttämällä ihmistä tarkoittavia hän ja he -sanoja: Tämä kuva on ainoa muisto hänestä, joka kerran asui luonamme kuin perheenjäsen. Hän joka tietää, sanokoon ilmaisee kysyjän olevan perillä siitä, että joukossa on yksi tietoviisas ihminen, jolta nyt odotetaan vastausta. Se joka tietää, sanokoon kuvastaa tilannetta, missä kysyjä haluaa vastauksen keneltä hyvänsä ryhmän jäseneltä, samantekevää keneltä, kunhan vastaaja vain tietää. Kun puhutaan yleisesti ihmisestä tai ihmisryhmästä, on muistettava mieluummin käyttää se-pronominia: Se, joka haluaa tarkempia tietoja, soittakoon tähän numeroon; Niitä, jotka eivät vielä ole käyneet ilmoittautumassa, pyydetään tekemään se viipymättä. Ja ne jotka haluavat käyttää hyväkseen kielen kaikkia ilmaisumahdollisuuksia, muistakoot, ettei ihminen ole sittenkään aina hän, kuten hänkään ei aina ole pelkästään ihminen.

Kieli kehittyy, käyttötavat vaihtuvat. Vieraiden kielten malli on ennenkin tuonut pronominijärjestelmäämme muutoksia, miksipä se nyt toisi niitä entistä vähemmän, kun yhä useammat ovat tekemisissä vieraiden kielten kanssa. Nämä vaikutteet tulevat, haluttiinpa ne vastaanottaa tai ei, mutta jos muutos pyrkii huonontamaan kielen hiuksenhienoa ilmaisumekanismia, on syytä ainakin älähtää. Se joka haluaa olla tosi kohtelias toiselle ihmiselle, voi löytää muitakin keinoja kuin hän-pronominin.




Kielikello 3/1990
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »