Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/1990

Saska Saarikoski

Kielen kilpavarustelu

Eikö sana tehoa yksinään? Kuunnellaanko meitä vasta sitten, kun käytämme kielen järeimpiä aseita tai koristelemme ilmaisumme laatusanoilla, jopa niiden yliasteilla, superlatiiveilla? Toimittaja Saska Saarikoski varoittaa tässä kirjoituksessa kielen kilpavarustelusta. Hän tarjoaa sijaan alisanontoja ja todistaa, että ne jäävät joskus parhaiten eloon.¹

---

Filosofi Jürgen Habermas on teorioissaan korvannut pääoman käsitteen kommunikaatiolla, kielellä. Kielellä ja rahalla onkin paljon yhteistä, arkikielessäkin: kieli voi olla rikas tai köyhä, hyvän kielitaidon sanotaan olevan pääomaa, liikaa käytettyinä sanat voivat kärsiä inflaation.

Kielen ajatellaan olevan ehtymätön luonnonvara, joka rakkauden tavoin vain lisääntyy, kun sitä tuhlaa. Ei kieli puhumalla lopukaan, mutta kovassa käytössä se voi kyllä käydä kuivaksi ja värittömäksi kuin liikaa pesty tukka.

Muoti on lyhytikäistä

Muoti-ilmaisut – kuten Tupolevin veljekset, keppi ja porkkana tai Karpaattien nero – ilmestyvät keskusteluun nopeasti kuin talvimyrsky ja katoavat sitten yhtä jäljettömiin. Itse asiassa nämä ilmaisut taitavat olla jo auttamattoman vanhentuneita, nyt hoetaan naiset tulevat tai balttien talvisota.

Ajan ilmaisuja herkeämättä hakevien kolumnistien, pakinoitsijoiden ja mainostajien kulutuksessa muoti-ilmausten elinikä on lyhentynyt viikkoihin, jopa päiviin. Eikä ole mitään vanhempaa kuin kuollut hokema. Se kelpaa korkeintaan jonkin ostosparatiisin nimikilpeen: Tikkurilan Tori – Tavaroiden Vantaa.

Kielen kilpavarustelu on erityisen kiivasta adjektiivien suunnalla. Siinä missä ennen riitti tavallinen laatusana, tarvitaan nyt saman tehon saavuttamiseksi superlatiivi. Kaikki on nykyään parasta, suurinta tai nopeinta. Tästä adjektiivien sulkutulesta saamme tietysti kiittää ennen kaikkea mainostajia, jotka pureskelevat kieltämme kuin purkkaa ja puhaltelevat siitä toinen toistaan paukkuvampia kumikuplia.

Superlatiiveilla hehkutusta

Aivan erityinen superlatiivien ryhmä ovat kovasti yleistyneet hehkutukset. Ilmiö kuin ilmiö on briljantti, joka toinen fantastinen ja monet vieläpä sensaatiomaisia. Hehkuttajien ydinryhmä ovat populaarikulttuuriin erikoistuneet miehet, jotka ovat ottaneet maneerikseen lannoittaa sinänsä paperinmakuista ulosantiaan näillä eksoottisilla kielikukkasilla.

Liian tiuhaan käytettyinä ylisanat tuovat mieleen amerikkalaisen turistiseurueen, joka kirjavankukikkaissa asusteissaan vipeltää läpi kaupungin kuin lauma hyvin pieniä koiria. Ohittaessaan minkä tahansa ympäristöstä erottuvan hahmon – on kyseessä sitten temppeli tai nakkikioski – he huudahtavat ”How wonderful!”, ottavat snap shotin ja huokaavat, että missä on McDonald’s.

Aina kuullessani ylitsevuotavaa hehkutusta epäilenkin, että kyseinen herra Hehkuttaja kuuluu niihin, joilla on vaikeuksia erottaa temppeli nakkikioskista.

Konkurssi odottaa

Kieli eroaa rahasta siinä, että liikaa kielellä juhlinut voi tehdä henkilökohtaisen konkurssin. Esimerkiksi hirvittävän hehkuttelijan tai moottorisanamurhaajan sanat voivat menettää arvonsa niin täydellisesti, ettei niitä kukaan enää kuuntele, saati niistä maksa. Eikä siitä selviä lisäämällä sensaatiomaiseen toisen sensaatiomaisen niin kuin Argentiinassa piirretään lisänollia seteleihin.

Superlatiivin muututtua jokapäiväiseksi voitaisiin tietysti yrittää luoda uusi jykevämpi vertailumuoto – hyperlatiivi. Suurimmista suurin, primus inter pares, olisi suurimmainen. Taivutettaisiin: hyvä, parempi, paras, parhaimmainen.

Toisaalta hyperlatiivikaan tuskin pysyisi kauan turvassa sananahneilta mainostajilta ja ammattipuhujilta. Sitä tarvittaisiin viimeistään, kun ensimmäinen suomalainen kipuaa tenniksen ATP-listalla 50:n joukkoon; kun Suomi pääsee viidenneksi Euroviisuissa; kun jompikumpi Kaurismäki käväisee Hollywoodissa. Ja sitten olisi kenttä auki: Alepan hinnat ovat halvimmaiset!

Talouselämän superaivot ovat sitä mieltä, että klassinen setelipaino-menetelmä on täysin väärä keino yrittää selvitä talouskriiseistä. Parempi on ankara matokuuri, jossa kaikki köyhtyvät ensin, mutta sitten alkaa uusi nousu. Samaa voisi soveltaa kieleenkin.

Sen sijaan että aloittelevaa laulajaa kutsuttaisin musiikkitaivaan komeetaksi, hänen kerrottaisiin olevan melko lahjakas nuori tulokas. Elokuvaa ei kertakatsomalta julistettaisi kansainväliseksi mestariteokseksi vaan tyydyttäisiin vanhaan ja tehokkaaseen suomalaiseen sanaan: hyvä. Uskottavuus lisääntyisi ja suuret sanat säästyisivät tositarpeeseen.

On muistettava, että suurin osa suomalaisesta tieteestä, taiteesta ja talouselämästä on joka tapauksessa pientä ja heikkoa eikä kansainvälisiä menestystarinoita nähdä täällä kuin kerran pari vuosisadassa. Maailman huipulla suomalaiset ovat vain puu-uistinten valmistuksessa ja kusiaispesässä istumisessa.

Toinen mahdollisuus suitsia villinä laukkaava kieli-inflaatio olisi peribrittiläisen understatementin juurruttaminen suomen kieleen.

Alisanonnat kunniaan

Understatementia voi havainnollistaa kuvittelemalla tyypillisen brittiläisen elokuvakohtauksen: kuolettavasti haavoittunut sankari puree tuskiaan halveksien huultaan ja huokaa täydellisellä Oxfordin aksentillaan: ”Not a very pleasent day to die indeed.” Siinäpä tyylipuhdas understatement – jota voisi suomeksi kutsua vaikka alisanonnaksi.

Brittiläisen pidättyvyyden tiivisti yhteen lauseeseen Shakespeare joka sanoi: Don’t wear your heart on your sleeve eli älä tuputa sydäntäsi ensimmäiselle vastaantulijalle. Understatementin klassikoksi taas kelpaa Mark Twainin kuuluisa ”Tiedot kuolemastani ovat liioiteltuja ja vahvasti ennenaikaisia”.

Suomessakaan ei ennen aikaan sanoja turhaan tuhlattu vaan tiedettiin, miten isotkin asiat saattoi kuitata salapurevalla tokaisulla: ”Ensimmäinen päivä on pahin hirressäkin”, sanoi vanha kansa. ”Paskareissu mutta tulipahan tehtyä”, sanoi hävitystä sodasta palaava soturi. ”Kesä oli lyhyt mutta vähäluminen”, kuulee vieläkin sanottavan.

Aikalaisista yksi parhaita alisanojia on yllättäen Mauno Koivisto, joka sanoo usein niin paljon ali, että tuntuu täysin mitäänsanomattomalta. Itse asiassa Koivisto tiivisti koko sanan volyymin problematiikan valitellessaan pian valintansa jälkeen 1981, ettei presidentillä ole käytössään pientä vasaraa, jolla vähän nakutella, pelkkä jumalattoman suuri leka.

Koivisto tietää, että jos lyö lekalla koko ajan, kohta vaaditaan moukaria ja sen jälkeen höyryvasaraa. Lopulta mikään ei enää tunnu miltään – niin kuin julkisen keskustelun on pitkälti käynytkin. Siksi Koivisto on yrittänyt säästellä lekaa ja napautellut sentyyppisiä alisanontoja (tai suoranaisia pohjanoteerauksia) kuin ”Suomi seuraa kansainvälistä kehitystä”. Koivisto osaa myös taitavasti lisätä lausuntojensa painoarvoa antamalla yleisön odottaa aikansa ennen kuin avaa suunsa. Kaikkien estraditaiteilijoiden käyttämä, mutta silti aina toimiva temppu.

Koiviston latteuksissa voi hyvällä tahdolla aavistaa annoksen ironiaa. Monista Koiviston sanonnoista onkin tullut alisanontojen klassikkoja. Sitaattisanakirja tuntee ainakin seuraavat koivistot: sen sortin sosialisti, ei pidä heilutella asioita tai asiat alkavat heilutella meitä, tai potkia auki jo avoinna olevia ovia ja ei pidä provosoitua vaikka provosoidaan.

Alisanontana kaikkein tyypillisin koivisto lienee presidentin vastaus kirjailija Salman Rushdien saamaan tappotuomioon: huomattava mediatapahtuma. Sanontahetkellä Koiviston lause tyrmistytti kolkossa kyynisyydessään kaikkia, mutta nyt – runsas vuosi myöhemmin – se on varmasti ainoa mieliin jäänyt lause koko kohusta.

Kuiskaukset kantavat usein huutoja kauemmas.

Kun Koivisto ei tunnu suostuvan lehdistön vaatimuksiin lausua jotain Baltiasta, voidaan simuloida tyypillinen koivisto: turha panna ovia lukkoon, kun vieraat ovat sisällä.

Sanahanat avoinna

Sanan volyymista oli kyse myös paljon kohua herättäneessä Paavo Haavikon Mikkeli-kolumnissa. Haavikkohan väänsi sanahanat täysille kutsumalla Mikkelin torilla ahkeroineita poliiseja ”verihumalassa olleiksi teloittajiksi”. Äärimmäinen sananvalinta oli suoraa jatkoa vuotta aikaisemmin Parnassossa julkaistuihin runoihin, joissa Haavikko syytti istuvaa presidenttiä rikollisten suojelemisesta.

Vivahteiden taituri ei varmasti vahingossa ole turvautunut niin räikeisiin ilmaisuihin, että itse asia on hautautunut niiden alle unohduksiin. Sensaatiokarnevaalien markkinapilliksi ryhtyminen on runoilijan julmaa itseivaa: sanojani ette kuuntele, mutta epätoivoni ostatte, 200 markkaa liuska.

¹Julkaistu Aamulehdessä 1.4.1990.




Kielikello 3/1990
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »