Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1990

Ulla-Maija Kulonen

Miten suomalaiset kiroilivat ennen kristinuskoa?

Voimasanojen käyttöä voidaan pitää huonona käytöksenä tai hyvänä keinona purkaa aggressioita. Mutta mitkä sanat ovat niin voimakkaita, että niiden avulla puretaan voimalatauksia? Monet voimasanoista tunnistamme helposti kristinuskoon kuuluviksi. Suomen sanojen alkuperä -teoksen toimitussihteeri filosofian tohtori Ulla-Maija Kulonen selvittelee tässä artikkelissa kristinuskon aikaa vanhempia kirosanojamme.

---

Tarve käyttää tavallista voimakkaampia ilmaisuja, voimasanoja, on varmasti vanhempi kuin siivoa kielenkäyttöä vaativa moraalikäsitys. Voimasanan käytön hyväksyttävyys riippuu tietenkin olennaisesti siitä, miten vahva on siihen liittyvä tunnelataus. Nykyisin yleisesti käytettävistä voimasanoista suuri, tai ainakin varsin keskeinen osa on peräisin kirkollisesta kielenkäytöstä, joko jo kirkkokielessä negatiivisesti ladattuja sanoja (kuten saatana ja helvetti) tai hengellisestä alkumerkityksestään tahallisesti irrotettuja ja siten karkeilta kuulostavia ilmauksia (jumalauta).

Voimasanan voima piilee juuri siinä, että sen on ainakin tarkoitus herättää voimakas tunnereaktio kuuntelijassa, siihen täytyy sen takia liittyä affektia, tunnelatausta. Tämä selittää sen, minkä vuoksi niin monissa kielissä keskeinen voimasanasto tulee juuri uskonnon piiristä. Esimerkiksi englannin ja ruotsin tavallisimpia voimasanoja, vaikkakaan eivät karkeimmasta päästä, lienevät juuri kristinuskon keskeisten hahmojen nimet (Jesus Christ, Herregud). Toinen voimasanoja tuottava aihepiiri on niin ikään tunnereaktioita herättävä sukupuolisanasto, ja karkeimpia ilmauksia ovatkin monissa kielissä käytetyt kristinuskon hahmojen ja sukupuolisanaston yhdistelmät. Suomessa tällaisia ei ainakaan kovin yleisesti ole käytössä.

Kun tavallisimmat ja karkeimmat suomalaisten käyttämät voimasanat ovat kristinuskon piiristä saatuja, on viime aikoina useammassakin yhteydessä tuntunut herättäneen kiinnostusta se kysymys, onko kiroilu vasta kristinuskon mukanaan tuoma idea vai ovatko suomalaiset osanneet käyttää voimasanoja jo ennen kristinuskon saapumista, ts. pakanuuden aikana, ja jos ovat, niin millaisia ovat olleet tuonaikaiset kirosanat. Käsittelen tässä artikkelissa joitakin suomalaisia voimasanoja, jotka varmasti ovat olleet tunnettuja jo ennen ensimmäisiä ristiretkiä ja kristinuskon lähetyssaarnaajia ja jotka vieläkin, osa jonkin verran intensiteetiltään ja tunnelataukseltaan laimentuneina, elävät jokapäiväisessä kielenkäytössä.

Balttilainen perkele

Yksi tässä yhteydessä huomattava seikka, joka saattaa hämmentää nykysuomalaisen käsitystä kirosanojen alkuperästä, on se, että kristinusko ja sen kieli on ottanut käyttöönsä myös sellaisia sanoja, joilla ei etymologisesti, alkuperänsä suhteen, ole varsinaisesti tekemistä kristinuskon kanssa. Tunnetuimpia tällaisista sanoista on varmaankin perkele. Sanan on tuonut kristillisväritteisessä merkityksessään kirjakieleemme jo Mikael Agricola, mutta sana on suomalaisella pohjalla ja puhekielessä huomattavasti vanhempi. Se on ollut ilmeisen voimakkaana ilmauksena olemassa jo kantasuomessa, sillä sille on löydettävissä vastineita useista itämerensuomalaisista kielistä: karjalassa perkeleh-sanan merkitys on ’paha henki’ ja sitä käytetään kirosanana aivan kuten suomessakin, vatjan perkele merkityksessä ’piru’ näyttää äänteellisten seikkojen valossa suomesta lainatulta, kun taas saman kielen põrku ’helvetti, manala, voi olla virosta peräisin, virossa nimittäin suomen perkele-sanan varsinainen vastine lienee põrgu, jonka merkitykseksi annetaan ’helvetti’ (SKES).

Sanaa pidetään itämerensuomessa yleisesti balttilaisena lainasanana. Näillä lainoilla on yleensä takanaan kunnioitettava ikä: balttilaisen lainavirran kantasuomeen arvioidaan ajoittuvan suunnilleen 2000–3000 vuoden taakse. Balttilaisella taholla sanan vastineeksi tarjoutuu liettuan perkūnas, perkūnija, joka merkitsee toisaalta ukkosta ja salamaniskua, toisaalta ukkosen jumalaa. Ukkosta tarkoittavat myös Latvian pērkons ja jo hävinneen muinaispreussin kirjakielen percunis. On siis mahdollista, että tässä piilee vanhempi uskonnollinen termi, johon ainakin balttilaisella puolella näyttää liittyneen pakanallista tunnelatausta. Suomessa ja sen lähisukukielissä ei ainakaan enää näy minkäänlaista viittausta pakanalliseen uskontotermiin eikä liioin ukkoseen (toisin kuin suomen sukukielessä mordvassa, jonne sama balttilainen sana on myös kulkeutunut). Onkin siis mahdollista, että sanalla on muinaisessa balttilaisessa kielimuodossa ollut ehkä uskonnollisen merkityksen myötä syntynyttä voimasanakäyttöä, ja se on voitu alun perinkin lainata kantasuomeen nimenomaan voimasanana. Tähän viittaa sekin, että se on ilmeisesti jo melko varhaisessa vaiheessa käynyt läpi sellaista säännötöntä äännekehitystä, joka on nimenomaan voimasanoille tyypillistä (kuten ovat syntyneet tämän sanan myöhemmät variantit, joita ovat esimerkiksi perhana, pirskatti ja lukuisat pe-alkuiset tunteenilmaukset). Oikeastaan sanan pitäisi nykysuomessa ääntyä perkuna.

Pakanuuden aikaiset jumala ja helvetti

Voimasanana käytettyjen kristinuskon termien alkuperä on kaikkiaan varsin vaihteleva. On hyvä huomata, että vaikka monet tällaisista sanoista näyttäisivätkin saaneen voimasanakäyttönsä ja nykyisen tunnelatauksensa vasta kristinuskon mukana, tätä ei kaikista sanoista ehdottomasti voida näyttää toteen, jos sanat sinänsä ovat suomessa kristinuskon tuloa vanhempia. Puuttumatta sen enempää systemaattisesti kristinuskon käsitteiden etymologiaan mainitsen vain, että esimerkiksi sana jumala on ilmeisestikin jo kunnioitettavan ikäinen suomalaisugrilainen sana, jolla on vastineita ainakin marissa eli tšeremississä (jumə, jumo ’taivas, ylijumala’), ja myös mordvassa esiintyvää ’salama’-merkityksistä sanaa jondol on alkuosaltaan pidetty mahdollisena suomen jumala-sanan vastineena (tol-sanan merkitys on ’tuli’). (SKES.) Joka tapauksessa sana on useita tuhansia vuosia vanha, ja sillä on aikaisemmin tarkoitettu pakanallisia jumalia. On melkeinpä todennäköistä, että myös tätä sanaa on aikaisemmissakin vaiheissaan käytetty myös voimasanana.

Toinen tunnettu, nimenomaan kristinuskon mukana ruotsista suomen kieleen tullut kirosana helvetti on sekin alkuperältään pakanallinen. Tämä sana on siirtynyt pakanallisesta käsitteestä kristinuskon piiriin germaanisissa kielissä, joissa muinaisgermaanilaisesta kuoleman valtakunnasta on tehty uskonnolliseen kieleen kristillinen kadotuspaikka (Hellquist 1939: 346). Suomeen sana on tullut nykyisessä merkityksessään kristillis-hengellisen käännöskielen myötä.

Hiisi – paikka ja henki

Esimerkki selvästi pakanalliseen uskontoon liittyvästä termistä, jota ei ole otettu kristinuskon käyttöön ja joka nykykielessä e1ää etupäässä (lievän) voimasanan funktiossa, on hiisi lukuisine johdoksineen ja variantteineen. Tunnetuimpia ja tavallisimpia hiisi-sanan johdoksia ovat hitto ja hittolainen, mutta myös sellainen viaton voimasana kuin himputti lienee hiisi-sanan variantteja, hiiskatista puhumattakaan.

Ensisijaisena ja vanhimpana tällä sanalla on ollut pyhään paikkaan viittaava tehtävä. Mauno Koski on laajassa tutkielmassaan itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanueesta (1967, 1970) kerännyt mm. hiisi-aineksen sisältäviä paikannimiä, joita esiintyy pääasiassa Suomessa ja Virossa. Perimätieto näistä paikoista kertoo, että niitä on käytetty uhripaikkoina ja niissä on myös vanhoja kalmistoja. Vanhimmalta hiisi-paikan funktiolta vaikuttaa nimenomaan kalmisto, jossa on suoritettu lähinnä vainajanpalvontaan liittyviä kulttimenoja. Kalmistoihin ja vainajainpalvontaan liittyy läheisesti se seikka, että hiisi ja sen johdokset esiintyvät varsinkin kansanrunoudessa manalan, jopa helvetin synonyymeina, siis paikkana, jonne sielut kuoleman jälkeen menevät tai joutuvat. Tällä merkityspiirteellähän on hyvin vahva taipumus muuttua manaukseksi (”mene hiiteen”) ja siirtyä sen kautta muihinkin voimailmauksiin. Suomessa hiisi-sana esiintyy varsin yleisesti myös uskonnollisen olennon nimityksenä. Jo Agricolan Psalttarin esipuheessa olevassa luettelossa karjalaisten jumalista kerrotaan, että ”Hijsi Metzeleist soi woiton”; hiisi esiintyy siis metsänhaltijana, joka sääteli riistaa (Koski 1967:106). Uskomusolentona (’(metsän)haltija, peikko, jättiläinen’) hiisi on saanut suomen kielessä melko vankan jalansijan. Maastossa esiintyvät hiidenkirnut, -kivet ja -kiukaat kantavat sukupolvelta toiselle muistoa näistä metsän jättiläisistä.

Suomen hitto-johdoksen vastine tavataan myös Suomenlahden etelärannan inkeroismurteissa (hittoi ’piru, paholainen’) ja näiden naapurissa vatjassa (hitto ’piru, hitto’, hittolain ’hittolainen’); nämä molemmat tosin lienevät suomesta kulkeutuneita. Virossa lähinnä vastaavan johdoksen hiid (vartalo hiiu-) merkitys on ’jättiläinen’.

Hiisi-sanan alkuperästä on esitetty lukuisia arveluita. Näistä todennäköisimmältä vaikuttaa skandinaavinen lainaetymologia. Lainalähteelle ei ole osoitettu mitään uskonnollista funktiota, vaan sana on lainattu todennäköisesti vain kiviröykkiöön, louhikkoon viittaavana topografisena terminä (lähtökohdaksi on esitetty kantaskandinaavin *hiði, *hiÞi, jonka jatkajia nykyisissä skandinaavisissa kielissä ovat mm. islannin hið, norjan hide ja ruotsin hide, ide ’villieläimen luola tai onkalo; tiheikkö, louhikko, metsikkö’). Pakanallis-uskonnollisen merkityssisällön sana on saanut vasta lainan ottajan kielessä.

Tulinen lempo ja lempi

Kolmas esimerkki vanhasta esikristillisestä kirosanasta on lempo. Sen suoranaisia vastineita itämerensuomalaisissa kielissä ovat karjalan lempo(i) sekä lyydin ja vepsän lemboi. Kaikki tarkoittavat pirua ja paholaista, ja niitä käytetään nimenomaan voimasanoina. Sanojen yleisyydestä ja voimasta kielinee sekin, että ne on itämerensuomalaisista kielistä, lähinnä karjalasta ja vepsästä, lainattu myös venäjän murteisiin, joissa lemboj ja lembaj niin ikään tarkoittavat pirua ja ovat voimakäytössä. Myös saamessa on suomalaisperäinen voimasana leabbu.

Mikä sitten on lempo-sanan alkuperä? Kyseessä lienee tässäkin tapauksessa jonkinlainen pahan hengen nimitys, vaikka voimasanakäyttö näyttää nykykielissä ensisijaiselta. Lauri Hakulinen lienee oikeassa olettaessaan (1942: 19), että sanan alkumerkitys on ollut ’tuli’ tai ’liekki’. Onhan tulen käyttö voimasanatarkoituksessa vielä nykyäänkin elävä periaate; tavallisimpana yleissuomalaisena ilmauksena tulee mieleen ainakin ”tuhat tulimmaista”, ja Etelä-Pohjanmaalta (Nurmo, SMSA) on Suomen murteiden sana-arkistossa päivittelyyn käytetty ilmaus ”no jo hyvä liäkki”. Liekkiin viittaava ja sekundaaristi myös uskonnollista sisältöä saanut etymologinen vastine suomen lempo-sanalla on vatjassa, nimittäin lemmüz, jonka merkitys on ’para’ eli ’kratti’. Kyseessä on uskomusolento, joka esiintyy pallosalaman muodossa, siis tulipallona, ja varastaa omistajalleen naapurin navetasta maitoa ja voita tai vaihtoehtoisesti turmelee lehmät, saattaa ne esimerkiksi umpeen, kateellisen naapurin lähettämänä. Tälle vatjan sanalle varsin läheinen on viron murteiden lemmes tai lemmis, jota käytetään haukkumasanana ”kun mitta on täysi” (Ariste 1943: 307).

Kiintoisaa lempo-sanan historiassa on sen yhtyminen nykyiseltä sisällöltään aivan päinvastaisen tuntuiseen sanaan lempi. Viimeksi mainittu näyttää kuitenkin murretietojen ja eräiden fraasien perusteella sekin alkuaan melkoisen tuliselta sanalta, sillä sen alkuperäinen merkityssisältö näyttää viittaavan rakkauteen nimenomaan sukupuolisessa, eroottisessa mielessä: onhan sanan verbijohdos lempiä, jos iskelmätekstit unohdetaan, edelleenkin melko suorasukaisesti eroottinen ilmaus. Karjalassa lempi tarkoittaa nimenomaan tytön seksuaalista viehätysvoimaa ja lyydissä naimaonnea. Suoremmin tulisuuteen liittyviä sanoja, jotka varmaankin kuuluvat suomen lempi ja lempo -sanojen yhteyteen, ovat viron sanat lemmed, lembed (monikkomuotoja) ”kipinät” ja verbi lemmeldada ’kipinöidä; heilua, liehua’. Suomen vanhasta kirjakielestäkin löytyy Agricolan teksteistä varsin luotettavan tuntuinen tuleen viittaava verbi lemmahtaa (Agricolalla lemmachti ’leimahti’ Kootut teokset 1 s. 228).

Pahat henget

Kiroilua pidetään ainakin kristillisessä ympäristössä yleensä paholaisen kutsumisena ja siksi tuomittavana. Edellä esitetyistä voimailmauksista oikeastaan vain viimeistä voidaan pitää tällaisena, eikä lempo-sanankaan alkumerkitys paholaisen nimenä ole varmaa, vaan kyseessä voi olla vain tuliperäisyyteen viittaava ilmaus. Lopuksi voitaisiin vielä muistuttaa siitä, että pahan hengen nimeä toki suomessa käytetään kirosanana varsin yleisesti, mutta tällöinkään ei välttämättä ole kyse kristillisestä käsitteestä, ainakaan alun perin. Paholaisen tutuin nimi piru on nimittäin sekin pakanallista alkuperää, riippumatta siitä, mikä sen etymologiaselityksistä hyväksytään. Toisen selityksen mukaan piru on slaavilainen lainasana; tällöin sitä on verrattu venäläisten pakanallisen jumalan nimitykseen perun, joka muinaisvenäläisissä lähteissä tarkoittaa ukkosenjumalaa, kuten edellä mainittu (liettuan) perkūnas. Tässä tapauksessa kyseessä ei olisi kovin vanha lainasana, mutta kuitenkin epäkristillinen. Sana esiintyy suomen lisäksi karjalassa, virossa ja saamessa, mutta se voi kaikissa olla suomen kielen myöhempää vaikutusta. (SKES.) Toisaalta piru voi olla kotoperäinen sivumuoto edellä käsitellystä perkele-sanasta. Joka tapauksessa piru-sanaa on voitu käyttää yhtä hyvin pahan hengen nimityksenä kuin kirosanankin funktiossa jo ennen kristinuskoa ja siitä riippumatta. Älkäämme unohtako myöskään paholainen, pahalainen ja pahus -sanoja, jotka tämänhetkisestä lievyydestään huolimatta ovat ilmeisen vanhoja pahan hengen nimityksiä ja semmoisenaan varmasti aikoinaan hyvinkin toimineita kirosanoja.

Tiivistelmänä voidaan todeta, että voimasanoina käytetään ylimalkaan affektia herättäviä ilmauksia, joilla usein on yhteys uskonnolliseen kieleen. Uskonnollinen yhteys ei kuitenkaan ole välttämättä yhteyttä kristinuskoon, vaan kielessä on säilynyt myös sellaisia voimasanoja, joiden uskonnollinen sisältö on ymmärrettävissä vain pakanallisten uskomusten kautta. Toisaalta myös nykyisin kristinuskon piirissä esiintyvistä voimasanoista monilla on juurensa pakanallisissa uskonnoissa ja myös niiden käyttö voimasanoina voi olla peräisin vuosisatojen takaa, ajalta ennen kristinuskoa.

Lähteet:

Ariste, Paul 1943: Vadja lemmüz. Virittäjä 47, 302–310.

Hakulinen, Lauri 1942: ”Tuliperäisiä” affektisanoja. Kalevalaseuran vuosikirja 22, 7–21. Helsinki.

Hellquist, Elof 1939: Svensk etymologisk ordbok. 2. p. Lund.

Koski, Mauno 1967, 1970: Itämerensuomalaisten kielten hiisi-sanue 1.–2. Turku.

SKES = Y. H. Toivonen, Erkki Itkonen, Aulis J. Joki ja Reino Peltola: Suomen kielen etymologinen sanakirja I–6. Lexica Societatis Fenno-ugricae 12. Helsinki.




Kielikello 1/1990
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »