Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/1988

Taru Kolehmainen

Iso alkukirjain Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa

Hengellisessä kirjakielessä on perinteisesti käytetty isoa alkukirjainta paljon runsaammin kuin muissa tekstilajeissa, hartauskirjallisuudessa ehkä vielä enemmän kuin kirkollisissa kirjoissa. Sitä näkee etenkin Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa sanoissa: synonyymien lisäksi myös muissa heitä kuvailevissa sanoissa. Tämän kirjoitustavan aiheuttamasta horjunnasta ja kielenkäytölle tuottamista vaikeuksista kirjoittaa kielitoimiston tutkija Taru Kolehmainen, joka on pohtinut ongelmaa toimiessaan äsken uudistetun virsikirjan toimituskunnassa.

---

Ison alkukirjaimen tehtävä hengellisessä tekstissä on ennen muuta ilmaista kunnioitusta tarkoitettaan kohtaan mutta myös auttaa lukijaa ymmärtämään, kehen kyseisellä sanalla viitataan. Vaikka tämä tehtävä on usein ymmärrettävä ja tärkeäkin, kirjaimen viljely vaikuttaa monesti tarpeettoman runsaalta ja epäjohdonmukaiselta. Ison kirjaimen paljous tekee tekstistä helposti rauhattoman näköistä, ja sitä paitsi kirjain menettää tehonsa. Nyt kun eri tahoilla on alettu entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, miten hengellinen kielenkäyttö saataisiin lähentymään tavallisen maallistuneen ihmisen kieltä, voi kysyä, eikö yleiskielestä poikkeavaa ison alkukirjaimen käyttöä vähentämällä voitaisi osaltaan edistää tätä lähentymispyrkimystä.

Kielioppaiden ohjeet

Kielioppaiden mukaan isoa alkukirjainta käytetään virkkeen alussa, erisnimissä sekä kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoituksena. Kunnioituksen osoittamiseksi mainitaan isoa alkukirjainta käytettävän myös hengellisessä kielessä, seuraavasti:

Kristittyjen Jumalaa ja Jeesusta ym. tarkoittavissa sanoissa: Jumala, Luoja, Herra, Vapahtaja, Pyhä Henki jne. Jumalaa ja Kristusta tarkoitettaessa kirjoitetaan hartauskirjallisuudessa usein myös Hän, Raamatussa kuitenkin hän. (Osmo Ikola: Suomen kielen käsikirja.)

Sanoissa, jotka tarkoittavat kristittyjen Jumalaa ja Kristusta: Luoja, Herra, Vapahtaja, Ihmisen Poika; hartauskirjallisuudessa (ei sen sijaan Raamatussa) myös Hän (Terho Itkonen: Kieliopas).

Ison alkukirjaimen käyttö on kunnioituksen ja kohteliaisuuden osoitus – – kaikissa kristittyjen Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavissa nimityksissä - -: Isä, Poika ja Pyhä Henki, Jumalan Karitsa, Vapahtaja, Kristus, Hän, Luoja, Herra (Pirkko Leino: Hyvää suomea).

Viimeksi mainitusta ohjeesta voi saada sen käsityksen, että kaikki Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavat nimitykset pitäisi kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Sitä tuskin tarkoitetaan, sillä siinä mentäisiin mahdottomuuksiin. Kaikkien ohjeiden ajatus lienee kuitenkin se, että silloin kun mainittuja ja vastaavia sanoja kirjoitetaan isolla alkukirjaimella, se tehdään lähinnä kunnioitussyistä.

Iso alkukirjain virsikirjassa

Ohjeet eivät kovin pitkälle auta neuvon tarvitsijaa, koska esimerkit ovat kaikkein selvimpiä ja vakiintuneimpia tapauksia. Hengellisessä kielessä esiintyy paljon muitakin Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavia sanoja, joiden isokirjaimisuus ei ole ollenkaan niin selvää kuin esimerkkisanoissa. Onko se sitä paitsi niin itsestään selvää ja ehdotonta aina näissäkään sanoissa? Ja onko kunnioitus ainoa ja riittävä kriteeri alkukirjaimen koosta päätettäessä? Tällaisia ajatuksia heräsi, kun pari vuotta sitten uuden virsikirjan toimituskunnassa yritimme löytää johdonmukaista ja järkevää linjaa ison alkukirjaimen käytölle virsissä.

Virsissä on paljon etenkin Kristusta tarkoittavia, häntä puhuttelevia ja hänen tehtäväänsä kuvailevia sanoja, esimerkiksi

Oi armon lähde autuas,
elämän suuri ruhtinas
ja taivaan kirkas aamunkoi,
sinulle virtemme nyt soi 26:1

Jeesus, kirkas tähteni,
aamunkoitto Jaakobista 47:1.

Etenkin runsaasti käytetyn puhuttelun takia kyseinen kirjoituspulma tulee virsikirjassa esiin paljon useammin kuin Raamatussa. Koska virsikirjan vaikutus hartauskirjallisuuteen Raamatun ohella on huomattava, sopii virsikirja hyvin edustamaan hengellistä kieltä tämän kirjoitusongelman tarkastelussa.

Raamatun lisäksi myös virsikirjassa on Jumalaa ja Kristusta tarkoittava hän-pronomini jo vanhastaan kirjoitettu pienellä alkukirjaimella. Samoin on molemmissa kautta aikojen kirjoitettu sinä, mikä on yllättävämpää: onhan kohteliaan puhuttelun kirjoittaminen isolla alkukirjaimella (Sinä, Te) kirjeissä vanha ja vakiintunut tapa. Uutta raamatunkäännöstä valmisteleva komitea pohti työnsä alkuvaiheessa uudelleen pronominien kirjoittamista mutta päätyi entiseen käytäntöön. Suomen kielen lautakunnalle laatimassaan alustuksessa perusteli raamatunkäännöskomitean jäsen professori Osmo Ikola sinä-pronominin pienikirjaimisuutta sillä, ettei ”Raamatussa eikä muutenkaan käännytä Jumalan eikä Kristuksen puoleen kirjallisesti”.

Virsikirjaa painokuntoon saattaessani huomasin, miten epäjohdonmukaisesti isoa alkukirjainta on käytetty – toisaalta myös, miten vaikeaa johdonmukaisen linjan löytäminen siinä on. Toimitustyön kuluessa hahmottui kuitenkin eräitä periaatteita, joista toivon olevan apua muillekin kyseistä kirjoitusongelmaa ratkottaessa.

Jos virsikirjan sanoja katsoo pelkästään kunnioituksen näkökulmasta, pitäisi varmaan suurin osa sanoista kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Mitä enemmän taas sitä käytetään, sitä tehottomammaksi sen kunnioitusfunktio tulee. Ison alkukirjaimen käytön tarpeellisuutta pohtiessaan toimituskunta pitikin tärkeämpänä kysymyksenä, ymmärretäänkö, ketä kyseisellä sanalla tarkoitetaan, vaikka sen alkukirjaimen muuttaisi pieneksi. Virret antavat toki sanoille niin vahvasti hengellisen viitekehyksen, että on turhaa saivartelua väittää, että esimerkiksi sanan Kuningas alkukirjaimen pienentäminen voisi viedä ajatukset taivaallisesta kuninkaasta maalliseen kuninkaaseen. Mutta ymmärrettävyyskään ei kaikissa tapauksissa riittänyt toimintaohjeeksi ison alkukirjaimen tarpeellisuutta ratkaistaessa. Sanan muu käyttöyhteys, esimerkiksi virren yleinen luonne, saattoi sittenkin vaikuttaa enemmän lopulliseen päätökseen. Sen tähden ei voitu mennä matemaattisen selkeisiin joko–tai-ratkaisuihin, niin kuin ei kielenkäytön sääntelyssä yleensäkään voida.

Hiukan historiaa

Lienee paikallaan tarkastella, miten ison alkukirjaimen käyttö virsikirjassa ja hengellisessä kielessä ylipäätään on kehittynyt ja millainen vaikutus muilla kielillä on siihen ollut. Tätä asiaa tutkin seuraamalla parin hyvin vanhan suomenkielisen, alkuaan Agricolan kääntämän virren kehittymistä virsikirjasta toiseen.

Vanhan kirjasuomen aikaisissa virsikirjoissa (Finno 1583, Hemminki 1605, VK 1701) on kyseisen kielenpiirteen kehittymisessä havaittavissa selvä yleissuunta: mitä vanhemmasta tekstistä on kysymys, sitä vähemmän on isoa alkukirjainta käytetty. Lähden liikkeelle tarkastelemalla, mitä sanoja jo Agricola kirjoitti isolla alkukirjaimella, ja seuraan, miten isokirjaimisuus lisääntyy seuraavissa virsikirjoissa. Säkeenalkuista isoa kirjainta en tietenkään ota huomioon.

Tarkastelen ensinnä virttä, joka uusimmassa virsikirjassa (UVK) on numero 550, erityisesti sen kuudetta säkeistöä. Agricola on kääntänyt tämän virren latinasta, jossa on kirjoitettu isolla alkukirjaimella vain säkeiden alut (Kustaa Hallio: Suomalaisen virsikirjan vaiheet). Agricolalla ei säkeenalkuista isoa kirjainta vielä ole, mutta Finnosta juuri käytöstä jääneeseen virsikirjaan asti sitä on käytetty.

Agricola 1544

Sen Ise caikiwaldias
laijna is szoo Jesusen cauta,
quin sinun cansas alati
pyhesse henges elepi.

Finno 1583

Sen Isä caickivaldias
Ia poica hyvyten aldias
Meillä suo laina ia autta
Pyhän hengen voiman cauta.

Agricola on siis kirjoittanut isolla alkukirjaimella vain Isän. Finnolla ei tässä säkeistössä, ei myöskään koko virressä, ole säkeen alkuja lukuun ottamatta isoa alkukirjainta sen enempää kuin Agricolalla, vaikka hänellä luultavasti on ollut käytössään myös Olaus Petrin ruotsinnos, jossa isoa alkukirjainta esiintyy jo yllättävän runsaasti: Fader, Son, Ande, Treenighet. Hemminki on korjannut Finnon käännöksestä Poica, omassa käännöksessään hän kirjoittaa lisäksi Pyhäll Hengell ja Engel. Seuraavassa virsikirjassa isokirjaimisuus on jo näin pitkällä:

VK 1701

Sen Isä Caickiwaldias
Ja Poica hywyden andias
Meille suo laina ja auta
Pyhän Hengen woiman kautta.

Vuoden 1886 virsikirjassa tämä virsi on jo lähes nykyisessä asussaan. Uusimmassa virsikirjassa tarkasteltava virren säkeistö kuuluu seuraavasti:

Isämme kaikkivaltias
ja pyhä Poika laupias
ja Henki, lohduttajamme,
nyt kuule rukouksemme.

Uusimman virsikirjan virren 111 vanhemmassa versiossa, vuoden 1701 virsikirjassa on isoja kirjaimia seuraavasti: pyhä Hengi, Luoja, Lohduttaja, Lahjain andaja, Colminaisuuden, Pyhän Hengen, Isän, Pojan. Agricola kirjoitti näistä isolla vain sanat Loija (= Luoja) ja Isen.

Kumpikin virsiesimerkki osoittaa selvästi sen, että isojen alkukirjainten käyttö hengellisessä kielessä on muotoutunut 1700-luvun alkuun mennessä suurin piirtein sellaiseksi, kuin se vakiintuneimmissa tapauksissa nykyäänkin on. Vuoden 1701 virsikirjassa isoa kirjainta näkee paikoin jopa huomattavasti enemmän kuin nykyisessä. Esimerkiksi pitkän Te Deum -virren (UVK 321) lähes kaikki substantiivit on kirjoitettu isolla alkukirjaimella, mikä panee epäilemään vahvasti saksan vaikutusta. Saksassa vakiintui tapa kirjoittaa substantiivit isolla alkukirjaimella 1600-luvun aikana. Koska etenkin luterilaisuuden vakiintumisvaiheessa yhteytemme Saksaan olivat vilkkaat ja Saksan uskonnollisen kirjallisuuden merkitys meillä suuri, ei saksan kieli varmasti ole voinut olla vaikuttamatta meidän virsikirjojemme ja muiden uskonnollisten kirjojemme kieleen. – Mainittakoon, että vuoden 1886 virsikirjassa näkyy isoa alkukirjainta selvästi vähemmän kuin edellisessä.

Jumalaa ja Jeesusta kuvaavat sanat virsikirjassa

Nykyisen tilanteen selvittämiseksi poimin uuden virsikirjan toimitustyön ohessa käsikirjoituksesta yli seitsemänkymmentä enimmäkseen Kristusta tarkoittavaa sanaa. Niistä on yli neljäkymmentä sellaisia, joita on kirjoitettu sekä isolla että pienellä alkukirjaimella. Seuraavassa luettelossa ei ole mukana niitä sanoja, jotka on kirjoitettu aina isolla. Sen sijaan mukana on muutama kerrallinen sana, jotka on toimitusvaiheessa muutettu pienikirjaimisiksi:

armahtaja poika
armoisin Daavidin poika
aurinko puoltaja
auttaja puolustaja
elämän runtinas rauhanruhtinas
elämänpuu ristiinnaulittu
hyvä paimen ruhtinas
kaikkivaltias sankari
kaitsija uhrikaritsa
karitsa valtias
korkein vanhurskas
kuningas vapahtaja
lapsi vapauttaja
laupias virvoittaja
Juudan leijona voitonruhtinas
lohduttaja voitonsankari
lunastaja voittaja
luoja ylkä
neuvonantaja ylösnoussut
paimen ystävä

Kielioppaiden ohjeiden mukaan voisi siis kaikki edellä luetellut sanat kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Näin menetellen lisääntyisi erisnimien määrä hengellisessä kielessä huomattavasti entisestäänkin. Edellä mainittujen lisäksi poimin koko joukon sellaisia Kristusta tarkoittavia ilmauksia, jotka lähteessäni on kirjoitettu aina pienellä alkukirjaimella, esimerkiksi

armias hallitsija
armoinen rauhantuoja
armollisin tuomari
armolähde uskollisin
armon aurinko vartija
armon ruhtinas veriylkä
elämä  

Olisiko nämäkin sanat muutettava isoalkukirjaimisiksi? Rajanveto on yhä hankalampaa, varsinkin kun tällaisia Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavia ilmauksia on virsikirjassa väljästi tulkittuna vielä paljon enemmän.

Virsikirjassa niin kuin muussakin hengellisessä kielessä on jonkin verran sellaisia sanoja ja sanaliittoja, joilla on vankka erisnimisen käytön perinne. Useimmat näistä sanoista ovat lähtöisin Raamatusta. Näitä ovat Jumalaa tarkoittavat Herra, Isä, Luoja ja Kristusta tarkoittavat Vapahtaja, Jumalan Karitsa, Messias, Ihmisen Poika, Daavidin Poika, Sana, muita ainakin Pyhä Henki. Niiden kirjoittaminen vakiintui tälle kannalle siis jo 1600-luvulla. Näitäkin sanoja esiintyy virsissä niin tiheästi, että teksti näyttää paikoin jo niiden takia näin isokirjainvoittoiselta: ”Oi Isä, Poika, Henki Herran” (233:1). Lisäksi virsikirjasta tapaa edellä mainittuja harvinaisempia sanoja, jotka on lähinnä selvyyssyistä kirjoitettu aina isolla alkukirjaimella: Kutsuja, Kärsijä, Mestari, Pyhä ja Rakkaus.

Jumalasta ja Jeesuksesta eniten käytettyjä sanoja ovat tietenkin pronominit sinä ja hän. Onneksi ne ovat vakiintuneet jo ajat sitten pienialkukirjaimisiksi.

Erisnimi vai yleisnimi?

Jos jätetään subjektiivinen kunnioituksen näkökulma syrjemmälle, nousee poimimieni sanojen lähitarkastelussa tärkeäksi kysymykseksi, missä ylipäätään menee erisnimien ja yleisnimien raja. Tyhjentävää vastausta saa turhaan etsiä kielioppaista ja nimiä käsittelevästä kirjallisuudesta. Tarkkaa erisnimien määritelmää ei ole olemassa, eikä voikaan olla. Erisnimen ja yleisnimen olennaisena erona voitaneen pitää kuitenkin sitä, että ”erisnimi on yksilöivä ja yleisnimi luokitteleva ilmaus” (Eero Kiviniemi, Rakkaan lapsen monet nimet s. 14).

Erisnimen yhteys tarkoitteeseensa tai ylipäätään nimittämistehtäväänsä on niin vahva, että nimenä käytettävän sanan yleiskielinen merkitys on muuttunut toisarvoiseksi tai se saattaa jäädä täysin mieltämättä. Kun puhumme esimerkiksi Paulasta tai Karista, ajatuksemme täyttää niin vahvasti mielikuva tämännimisestä henkilöstä, ettei siihen samanaikaisesti yleensä mahdu mielikuvaa paulan tai karin varsinaisesta merkityksestä.

Erisnimen ja yleisnimen rajankäyntiä virsikirjassa

Vapahtaja – vapauttaja. Edellä hahmoteltua erisnimen ja yleisnimen eroa voidaan soveltaa myös hengellisen kielen erisnimien määrittelyyn. Nimet Jeesus ja Kristus, luultavasti myös Messias, liitetään niin kiinteästi Jumalan poikaan, ettei useinkaan tulla ajatelleeksi näiden nimien varsinaista merkitystä – kovin moni suomalainen sitä tuskin tietääkään. Kristus tulee kreikasta ja Messias hepreasta ja kumpikin merkitsee ’voideltua’; aramealaista alkuperää oleva Jeesus taas merkitsee ’Jahve pelastaa’.

Kristuksesta usein käytetyn nimen Vapahtaja merkitys on suomalaistenkin helppo ymmärtää, mutta silti sanaa käyttävät ajattelevat yleensä enemmän sen kohdetta kuin sen kuvailevaa sisältöä, joten sana mielletåän vahvasti erisnimeksi. Jos sen sijaan tämän ylätyylisen sanan äänneasun muuttaa yleiskielisemmäksi vapauttajaksi, vaikutus on yllättävä. Sanan varsinainen, Kristuksen tehtävää kuvaava merkitys tuleekin tässä sanassa nyt selvästi ensisijaiseksi, ja sanan mieltää ilman muuta yleisnimeksi. Tästä on pari esimerkkiä virsikirjassa:

syntisten ainut auttaja
ja vapauttajamme 128:3

luo vapauttajasi
käy iloon, Israel 425:4.

Virsikirjasta tosin tapaa myös vapahtaja-sanaa muutaman kerran sellaisessa yhteydessä, jossa Kristuksen toimintaa kuvaava tehtävä on selvästi vahvempi kuin häntä nimittävä, ja siksi näissä pieni alkukirjain on luontevampi kuin iso:

Hän on vapahtajani
kuoleman ja synnin alta 99:1

oi maailman vapahtaja,
synnistä meidät päästit 40:2.

Jälkimmäisessä tapauksessa virsikirjaan jäi kylläkin iso alkukirjain, ehkä siksi, että kyseisessä säkeistössä ei mainita ollenkaan Kristuksen erisnimeä. Nimittämisen paine kohdistuu sen tähden vapahtajaan, vaikka tekemisen kohdetta ilmaiseva sana maailman korostaa nimen teonnimijohdoksen luonnetta. – Vapahtajan tarkastelu osoittaa siis, ettei edes sellainen sana, jota on totuttu pitämään vakiintuneesti erisnimenä, olekaan erisnimi välttämättä kaikissa yhteyksissä.

Luoja. Vielä valaisevampi esimerkki siitä, ettei erisnimien rajaa voi vetää sana sanalta, on Jumalaa tarkoittava luoja, jonka kaikki edellä mainitut kielioppaat esittävät erisnimeksi. Useimmissa poiminnoissani se onkin selvästi Jumalan nimen synonyymi, eikä siinä ensisijaisesti ajatella silloin luoja-sanan sisältöä, esimerkiksi:

Ei valtaa, kultaa loistavaa
vaan Luojan kunniaa 31:1

ihme olet itse,
armahtava Luoja 194:4

Jo ennen syntymää
on Luoja varjellut 328:1

Näin Luojan laupeudesta
myös ihminen saa kiittää 331:3

Kaikessa näytä käsiala Luojan,
mahtavan, viisaan, kaiken hyvän suojan 484:2.

Viimeisessä esimerkissä tosin tekemissisältö on jo melko vahva.

Monissa yhteyksissä luoja-sanaan liittyy luomisen kohteen ilmaus, jolloin luojan tehtävänä selvästi on kertoa Jumalasta hänen tekonsa eli se, mitä hän on luonut. Tällaisissa tapauksissa iso alkukirjain on tarpeeton, joskin sitä paljon näkee. Virsikirjaan muutettiin yleisnimisiksi mm. seuraavat tapaukset:

Uskomme Jumalaan,
Isään ja kaiken luojaan 167:1

Oi Isä kaikkivaltias,
maan, taivaan luoja laupias 131:1

Oi Herra, kaiken luoja
ja siunauksen tuoja 466:1

Sinua, rakas Isämme,
ruumiimme raittiin luoja 460:3.

Joissakin tapauksissa luoja on ollut jo aikaisemmassa virsikirjassa tai uuden käsikirjoituksessa yleisnimi, tosin tarkoite näkyy silloin olevan yleensä Kristus tai Pyhä Henki:

Kiitos nyt Herran!
Hän kaiken on alku ja luoja 329:2

Oi Henki voiman, totuuden
ja luoja armolahjojen 111:3

On Kristus kirkon Herra,
sen luoja ainoa 164:1

Kaiken luoja, valtias,
synnyit syntiuhriksemme 47:5.

Seuraavat esimerkit, alkuaan erisnimiksi kirjoitetut, valaisevat hyvin erisnimen ja yleisnimen merkityseroa: jos niissä kirjoitettaisiin Luoja, sana miellettäisiin pelkäksi Jumalan synonyymiksi ja ilmausten varsinainen sanoma, se että Jumala on luoja, hämärtyisi:

Hän Isä, luoja on 575:2

Herraa, luojaa, ylistämme
virsillämme 144:5

Kunnia Herralle
kaikukoon luojalle 583:3.

Aivan yhtä selviä eivät ole sellaiset tapaukset, joissa luomisen kohde ilmaistaan luojaan liitetyllä possessiivisuffiksilla, ei siis erillisinä sanoina. Tällöinkin tosin Jumalan työtä kuvaava merkitys on vahvempi kuin häntä nimittävä, varsinkin kun luoja myös näissä esimerkeissä esiintyy Jumalan erisnimen yhteydessä:

Luomisihmeet ihanimmat,
valtavimmat
heijastavat luojaansa 459:3

ja maahan asti kumarran
Herralle, luojalleni 25:1

Sieluni, nyt kiitä Herraa,
lunastajaa, luojaasi 461:6.

Tässä tapausryhmässä ei virsikirjassa päästy täysin johdonmukaiseen käytäntöön.

Luoja-sanan käytön näinkin perusteellisella esittelyllä olen pyrkinyt valaisemaan erisnimen nimittävää ja yleisnimen kuvailevaa tehtävää. Seuraavassa tarkastelen, miten edellä hahmoteltu rajanveto pätee muihin poimimani aineiston sanoihin, joita virsikirjan käsikirjoituksessa samoin kuin yleensä hengellisessä kielessä on kirjoitettu ilman johdonmukaisuutta milloin isolla, milloin pienellä alkukirjaimella.

Jumalaa ja Kristusta, joskus Pyhää Henkeäkin tarkoittavat sanat ovat enimmäkseen epiteettisiä: ne kertovat jotain olennaista kohteestaan, ja etenkin Kristukseen liitettyinä ne kuvaavat hänen tehtäväänsä ja toimintaansa. Selvimpinä ryhminä aineistostani erottuvat ja-johdokset, Messias-odotukseen liittyvät hallitsijanimet ja vertauksista irronneet kuvasanat. Koska tässä ei ole mahdollista käsitellä jokaista sanaa erikseen, otan esille joitakin mainittujen ryhmien edustajia.

Tekijäsanat. Tekijää tarkoittavilla ja-johdoksilla on jo muotonsa perusteella selvä Kristuksen, joskus Pyhän Hengen, toiminnan eri puolia kuvaileva tehtävä. Niitä ovat edellä käsiteltyjen sanojen vapahtaja, vapauttaja ja luoja lisäksi armahtaja, auttaja, kaitsija, lohduttaja, lunastaja, neuvonantaja, puolustaja, pyhittäjä, rauhantuoja, virvoittaja, voittaja.

Tarkastelen lähemmin auttajan esiintymiä virsikirjan numerojärjestyksessä:

1 kun tullut taivaastansa
on Jeesus, auttaja 10:1

2 Rohkaise heikot armolla,
kun saavut, auttajamme 11:3

3 sinua rukoilemme,
ainoaa auttajaa 39:3

4 Luotan sinuun, auttajaani,
ota vastaan henkeni 156:4

5 kun Jeesus, auttajamme,
on turva, lohdutus 249:3

6 Saan auttajan näin parhaimman,
lohduttajan 295:1

7 Yhdessä kerran saamme
me kiittää auttajaamme 297:8

8 Nyt kiitos Jumalan,
Jeesuksen, auttajamme 328:2

9 Yössä laulan auttajalle,
elämäni Jumalalle 348:6

10 näkymättä rinnallamme
kulkee Kristus, auttaja 437:3

Auttaja-esimerkit voidaan jakaa käyttöyhteyksien perusteella kolmeen ryhmään:

1) Sanaa käytetään Kristuksen nimien yhteydessä epiteettinä. Se kuvailee häntä liittämällä hänen nimeensä tietyn ominaisuuden. Tämä ominaisuus ei kuitenkaan liity nimeen kiinteästi (toisin kuin esim. Johannes Kastaja), se on vain yksi monista. Sanan kuvailutehtävää osoittaa myös se, että se erotetaan nimestä pilkulla. Näitä tapauksia ei ole siten mitään syytä kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Tähän ryhmään kuuluvat 1., 5., 8., 9. ja 10. esimerkki, samoin kuin edellä kaikki pienialkukirjaimiset luoja-esimerkit.

2) Sanaa käytetään Kristusta puhuteltaessa itse nimeä mainitsematta. Sana kuvailee kuitenkin Kristusta sinä-pronominin välityksellä, siis epiteetin tavoin, joten esimerkit ovat lähellä ensimmäistä ryhmää ja yleisnimisyys yhtä selvä. Tähän ryhmään kuuluvat 2., 3. ja 4. tapaus.

3) Sanaa käytetään Kristuksesta kerrottaessa hänen nimensä sijasta synonyymisesti, joten sanalla on muita esimerkkejä selvemmin erisnimen sävy. Yhteys varsinaiseen nimeen on kuitenkin niin selvä, että sanan kuvaileva funktio on edelleen vahvempi kuin nimittävä. Sillä perusteella voi tämänkin ryhmän sanoihin (6. ja 7. esimerkki) suosittaa pientä alkukirjainta. – Mainittakoon, että virsikirjan käsikirjoituksessa oli alun perin iso alkukirjain kolmessa auttajan esimerkissä (3, 7 ja 8), joten mistään johdonmukaisuudesta ei voi puhua.

Auttajaan verrattuna on suurin piirtein saman verran esiintyvä armahtaja kirjoitettu vanhastaan useammin isolla alkukirjaimella, yli puolessa poimimistani tapauksista. Vahvempaan erisnimisyyden tuntuun saattaa vaikuttaa se, että armahtaja on tyylisävyltään selvästi uskonnollisen kielen sana. Sanoja käytetään hyvin samanlaisissa yhteyksissä, ja ne voidaan sijoittaa samoihin ryhmiin. Ainakaan selvyyden takia ei isoa alkukirjainta tarvita, koska armahtaja jo sanana viittaa itsestään selvästi tarkoitteeseensa. Sama pätee lunastajaan.

Hallitsijasanat. Tekijäjohdosten lisäksi erottuvat selvänä ryhmänä Kristuksen hallitsijuuteen viittaavat sanat: kuningas, ruhtinas (elämän ruhtinas, rauhanruhtinas, voitonruhtinas), valtias (kaikkivaltias). Sanat ilmentävät juutalaisten Messiaan odotusta, joten niitä esiintyy paljon jouluajan virsissä. Kristuksen tavallisimpia epiteettejä on kuningas, jota vanhastaan on kirjoitettu peräkkäisissäkin virsissä eri tavalla. Yhdessäkään virressä ei kuningasta yleisnimenä voi sekoittaa maalliseen kuninkaaseen, varsinkaan kun sanaan liittyy usein määrite taivaan kuningas (esim. 2:1), Siionin suuri kuningas (26:4), kuningasten kuningas (226:8, 228:2) jne., joten se kirjoitetaan yleensä pienellä alkukirjaimella. Kristusta hallitsijana kuvaavissa virsissä on kuitenkin usein niin voimakas ylistyksen ja palvonnan luonne, että iso alkukirjain siitä syystä tuntuu toisinaan luontevalta.

Valtias-sanaa käytetään ja kirjoitetaan samoin kuin kuningasta:

Taivaat kaikki valtiaansa, kuninkaansa
kuuluttavat kunniaa 459:1

Nyt pyydämme, valtias taivaan ja maan 532:7

Maailman olet valkeus
vain sinä, valtiaani 543:3.

Kaikkivaltias on valtiasta ongelmallisempi sana. Sitä käytetään usein Jumalan synonyyminä, jolloin sen erisnimisyys on vahva:

Siis tarkkaa, Kaikkivaltias,
nyt rukouksiani 350:3

Taivaan leipää lapsillensa
murtaa Kaikkivaltias 228:2.

Usein sana esiintyy adjektiivisena, jolloin sitä ei tietenkään kirjoiteta isolla alkukirjaimella:

Isämme kaikkivaltias
ja pyhä Poika laupias 550:6

Oi Herra kaikkivaltias,
maailman olet luonut 460:1

Kristus-kuningas, kaikkivaltias 162:1.

Välimaastoon (adjektiivi vai substantiivi) jäävät muun muassa seuraavat tapaukset:

Luoja olet maan ja taivaan,
kaikkivaltias 171:1

Luojamme suuri, laupias,
yön poistit, kaikkivaltias 540:1.

Kaikkivaltiaan erisnimisyyttä substantiivisessa käytössä näyttää pitävän yllä se, että sana esiintyy vain hengellisessä yhteydessä, toisin kuin kuningas, valtias ja moni muu sana. Samasta syystä voiton- tai rauhanruhtinas mieltyy helposti erisnimeksi. Kun niitä kuitenkin usein käytetään rinnan muiden Jeesuksen epiteettien kanssa, ne näyttäisivät oudoilta isoalkukirjaimisina:

Hän saapuu, kuninkaamme
ja rauhanruhtinaamme 5:1

Hoosianna, sankari,
terve, rauhanruhtinaamme 3:3

Jeesus, rauhanruhtinaamme,
poista mielten sokeus 522:4

Hän, Kristus, kuningas
on voitonruhtinas 170:2

Halleluja, kiitos Herran,
suuren voitonruhtinaan 339:1.

Kaiken kaikkiaan käytetään hallitsemista kuvaavia nimityksiä samoissa tehtävissä kuin auttajan yhteydessä tarkasteltiin. Näidenkin sanojen kirjoittamista yleisniminä voidaan perustella niiden käytön funktiolla: ne kertovat Kristuksesta jotakin eli että hän on kuningas, valtias, voitonruhtinas jne.

Kuvasanat. Edellisen ryhmän sanoja voidaan ajatella myös kuvina: Kristus on ikään kuin kuningas jne., mikä myös puolustaa niiden käyttöä yleisniminä. Vielä selvemmin kuvan luonne on eräillä Raamatun vertauksista irronneilla sanoilla, joista monet ovat Kristuksen itsestään käyttämiä nimityksiä. Ne poikkeavat selvästi edellä käsitellyistä ryhmistä, sillä ne ovat hyvin vanhoja epiteettejä, joskin niiden vahvaa erisnimisyyttä pitää yllä lähinnä traditio. Tavallisimpia niistä ovat karitsa, paimen ja poika. Seuraavaa säkeistöä katsoessaan ei voi olla kysymättä Poika- ja Karitsa-sanojen erisnimisyyden tarpeellisuutta muiden, yleisnimisten epiteettien rinnalla:

Oi Kristus, Poika ainoa laupiaan Jumalamme,
syntisten ainut auttaja ja vapauttajamme,
Karitsa puhdas Jumalan, kuningas suuri kunnian,
armahda, kuule meitä 128:4.

Vaikka karitsasta useimmiten käytetään erisnimeä, yleisnimeäkin tapaa:

On Jeesus Kristus, Herramme,
tukemme, vahva turvamme,
karitsa puhdas, viaton,
pääsiäislammas tahraton 95:5.

Paimenen erisnimisyys ei ole niin vahva kuin karitsan. Erisnimenä paimenta on käytetty lähinnä silloin, kun sen yhteydessä ei esiinny muuta Kristuksen erisnimeä. Se saattaa olla tarpeen jo selvyydenkin takia, koska pienikirjaimisena sanan voisi paikoin ymmärtää tarkoittavan seurakunnan kaitsijaa eli pappia.

Johdata, Paimen, laumaasi,
niin että taivaan saamme 184:7

On tässä ihme ihasteltavana:
on hyvä Paimen uhrikaritsana 71:4

Jeesus on paimen, hän kanssamme käy 177:1

Johda, paimen, laumassasi
sanallasi, sauvallasi.
Kiitos olkoon Jeesuksen,
uskollisen paimenen 378:6.

Kristuksen nimitys poika vaikuttaa erisnimenä tarpeettomalta ainakin Jumalan nimen yhteydessä:

Kerran saamme kumartaa
Isän Poikaa ainoaa 17:4

Vaan Herramme ainoan Poikansa soi 166:1.

Sanaliitot. Sanaliitossa Jumalan Karitsa voi kielen puolesta vallan hyvin kirjoittaa karitsa, jos rohkenee murtaa tradition. Nimeen liittyvää attribuuttia on yleensä tarpeetonta kirjoittaa isolla alkukirjaimella, esim. taivaan tai taivaallinen 1sä. Jeesuksen nimityksessä Hyvä Paimen attribuutti on kuitenkin niin selvästi nimen osa, että se on suositeltavaa kirjoittaa isolla kirjaimella silloin kun paimenkin (myös Hyvä paimen on mahdollinen; vrt. Minä olen hyvä paimen Joh. 10:11). Virsissä tämä ilmaus tosin on usein käänteisessä sanajärjestyksessä, ja silloin hyvä isokirjaimisena näyttäisi oudolta:

Vie minut, Paimen hyvä,
taas omaan laumaasi 63:3.

Vanhan käytännön mukaisesti kirjoitetaan Pyhä Henki, vaikka esimerkiksi Ruotsin virsikirjassa on den helige Ande. Poika sanaliitoissa Jumalan poika ja Daavidin poika voidaan kirjoittaa yleisnimenä silloin, kun se ilmaisee selvemmin sukulaisuutta kuin arvoa.

Adjektiivit. Jumalaa tai Jeesusta tarkoittavissa sanoissa on joitakin substantiivin tapaan käytettyjä adjektiiveja, jotka myös on paikoin kirjoitettu isolla alkukirjaimella. Se on tarpeetonta, vaikka niitä käytettäisiin ilman tarkoitteensa varsinaista nimeä, koska adjektiiveilla kuvaileva tehtävä on luonnostaan hyvin vahva.

Oi vanhurskas ja laupias,
et kasvojasi peitä 283:7

Lahjojasi, armias,
annat nyt ja vasta 380:1

Sen teet sä, armoinen 124:1

Rukoile minulle, armollisin,
uusia voimia, uskoakin 561:6

Niin kiitokseni toisin
sinulle, armoisin 7:4

Annathan anteeksi, uskollisin 561:2.

On kuitenkin yksi adjektiivi, nimittäin korkein, jota käytetään huomattavasti muita useammin Jumalasta puhuttaessa, ei vain kuvailevassa vaan myös nimittävässä tehtävässä:

Ja salaisuudet Korkeimman
ja tarkoitukset Jumalan 145:6

ja köyhä seutu Juudean
on synnyinpaikka Korkeimman 580:5

Kiittäkää jo Korkeintanne,
kansat, kansain ruhtinaat 461:5.

Pyhän isoalkukirjaimisuus taas on ymmärrettävä sanan luonteen takia:

Sinä tahdot puhtautta,
Pyhä, pyydät pyhyyttä 117:6.

Iso alkukirjain. Otan esille lopuksi muutaman erityistapauksen, joissa isoa alkukirjainta, edellä mainittujen lisäksi, on syytä käyttää. Se edistää ymmärrettävyyttä ainakin seuraavassa:

Ei noussut ollut aurinko,
kun loistavana säihkyi jo
luomaton Aurinkomme 86:3.

Se ei kuitenkaan ole tarpeen kaikissa Kristusta tarkoittavissa aurinko-sanoissa:

Oi saavu, aurinkomme,
ja loista, valaise 8:7.

Samoin sana Kristusta tarkoitettaessa on selvyyden takia kirjoitettava erisnimeksi. Samoinhan on Raamatussakin (Joh. 1:1).

kun Sana asuu keskellämme
ja pienen lapsen hahmon saa 14:1

Taivaasta saapui Sana ihmiseksi 27:4

Vain elämän Sanassa voittomme on 166:3.

Myös sana rakkaus näyttäisi aika kummalliselta ja epäselvältä pienellä alkukirjaimella:

Rakkaus, kun kuvaksesi
meidät kerran tänne loit,

Rakkaus, myös autuutesi
meille langenneille soit 430:1.

Edellä on todettu, miten monilla sanoilla on vankka erisnimisyyden perinne siksi, että ne ovat hengellisessä kielessä keskeisiä (Isä, Messias jne.). Toisaalta myös joitakin harvinaisia sanoja kirjoitetaan selvyyssyistä isolla alkukirjaimella, etenkin jos niiden yhteydessä ei mainita tarkoitteen varsinaista nimeä. Kristukseen usein liitetyt sanat (armahtaja, lunastaja jne.) eivät niinkään kaipaa isoa kirjainta, koska ne osataan yhdistää häneen muutenkin. Harvinaisia epiteettejä ovat mm. seuraavat:

Suurempi kuin oma tahto
Kutsujan on laupeus 525:1

Oi terve, uhri, ristinpuu!
Me kumarramme Kärsijää 72:2

Sinä Jeesus, Mestari hiljainen,
et vaatimuksiin vie 510:2

Tyhjästä hän, Mestarimme,
meihinkin loi elämän 327:2.

Mestarin iso alkukirjain periytyy Raamatusta.

Myös lapsi-sanan on virsikirjassa katsottu tarvitsevan selvyyssyistä ison alkukirjaimen. Lapsi tosin esiintyy lähinnä jouluvirsissä, joten sen tarkoite olisi selvä muutenkin, esimerkiksi:

Armas Lapsi, kuulet sen,
itse vastaat aamenen 47:2

Totuus on syntynyt jouluna seimeen:
rauha ja autuus on Lapsessa vain 590:5.

Loppupäätelmä

Virsikirjasta poimittujen Jumalaa ja Jeesusta tarkoittavien sanojen tarkastelusta lienee selvinnyt ainakin se, että ison alkukirjaimen käyttö hengellisessä kielessä on paljon monimutkaisempi ongelma, kuin kielioppaiden suppeista ohjeista voisi arvata. Niissä ainoana mainitun kunnioitusperusteen lisäksi alkukirjaimen kokoon vaikuttavat monet muutkin seikat, palvonnan luonne, selvyyden tarve, mutta myös vanhan tradition vaikutus, tekisi mieli sanoa, painolasti. Selkeää, kaikki tapaukset kattavaa sääntöä ei siten voi antaa. Esitellyn aineiston voi kuitenkin jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:

1) Sanat, joilla on vankka erisnimisen käytön perinne tai jotka selvyys- tm. syistä kirjoitetaan isolla alkukirjaimella (Herra, Isä, Ihmisen Poika, Pyhä Henki; Sana, Mestari, Rakkaus jne.).

2) Edellistä ryhmää lähellä olevat sanat, jotka on tapana kirjoittaa pienellä alkukirjaimella (armolähde, armon ruhtinas, rauhantuoja, vartija jne.).

3) Sanat, joita kirjoitetaan sekä isolla että pienellä alkukirjaimella. Näitä sanoja on tässä artikkelissa tarkasteltu lähinnä käyttöyhteytensä ja tehtävänsä kannalta: Jos sanaa käytetään tarkoitteensa varsinaisen nimen yhteydessä kuvailevassa tehtävässä, nimeen löyhästi liittyvänä epiteettinä, se suositellaan kirjoitettavaksi pienellä alkukirjaimella (ks. auttaja-esimerkkien 1. ja 2. ryhmä). Jos sanaa käytetään varsinaisen nimen sijasta, sen synonyyminä, sillä on muita tapauksia selvemmin erisnimen luonne. Tosin virsien vahvan viitekehyksen takia ajatukset kohdistuvat tarkoitteen varsinaiseen nimeen silloinkin, kun sitä ei ole pantu näkyviin, joten näissäkin tapauksissa sanojen kuvaileva tehtävä on yleensä nimittävää vahvempi ja pieni alkukirjain siksi luonteva (ks. auttaja-esimerkkien 3. ryhmä). Tämän ryhmän sanojen kirjoittamisessa kannattaa siis muistaa se yleissääntö, että erisnimellä nimitetään, yleisnimellä kuvaillaan.

Tämän artikkelin tarkoitus on herättää ajattelemaan, ettei ison alkukirjaimen käytön vähentäminen hengellisessä kielessä tee tekstistä vähemmän kunnioittavaa eikä latista sen hengellistä sanomaa. Päinvastoin, sanomaa voidaan paikoin selventää muuttamalla sanaan pieni alkukirjain, niin kuin edellä on osoitettu. Toisaalta on muistettava, että isolla alkukirjaimella kirjoittaminen on hyvä tähdennyskeino sellaisissa teksteissä, joiden hengellinen viitekehys ja siten kyseisten sanojen yhteys tarkoitteeseensa ei ole niin ilmeinen kuin virsissä. Tätä tehokeinoa ei vain pidä käyttää liikaa.




Kielikello 3/1988
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »