Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1984

Kai Korte

Virkakieli ja oikeusturva

”Kansalaistenon vaikea käyttää oikeuksiaan ja täyttää lainsäädännön heille asettamia velvollisuuksia, jos säädösten sekä viranomaisten päätösten ja asiakirjojen kieli on vaikeaselkoista.” Niin lausuu valtioneuvosto päätöksessään (497/82), jolla pyritään parantamaan viranomaisten kielenkäyttöä. Oikeuskansleri Kai Korte tarkasteli säädösten ja päätösten kieltä oikeusturvan kannalta ”Kieli ja virkakoneisto” -teemapäivänä (30.10.1982), jossa valtioneuvoston virkakielipäätöstä valaistiin eri näkökulmista. Oikeuskansleri on toisessa yhteydessä tähdentänyt, että ihmisten jokapäiväiseen elämään liittyvät säädökset olisi saatettava – tarvittaessa selityksin varustettuna – kaikkien kansalaisten ulottuville. Seuraavassa oikeuskansleri Kai Kortteen esitelmä kokonaisuudessaan. Väliotsikot ovat Kielikellon toimituksen.

---

Meihin suomalaisiin on juurtunut luja usko lakien ja säädösten kaikkivoipaan merkitykseen: Kun hallitusmuotoon otetaan säännös, että jokaisella on oikeus työhön, niin työllisyysongelmat poistuvat. Kun sukupuoleen perustuva syrjintä kielletään laissa, niin naisen ja miehen tasa-arvo toteutuu. Ja kun valtioneuvosto antaa päätöksen, että virkamiesten on puhuttava ja kirjoitettava selkeää kieltä, niin asiakirjojen julkisuus ja hallinnon kansanvaltainen kontrolli tehostuvat. Valitettava totuus on, että tämänlaatuiset ohjelmalauseet, vaikka niille annetaankin normin muoto, usein jäävät vaille tavoiteltua tulosta. Jo alkeelliseenkin johtamiskoulutukseen kuuluu opetus: ei riitä, että käsketään; on myös valvottava, että käskyä noudatetaan.

Valtioneuvoston viime kesäkuussa antama päätös toimenpiteistä valtion viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi ei onneksi ole vain summittainen käsky. Asetetaanhan siinä viranomaisille velvollisuus valvoa asiakirjojensa kielen laatua ja antaa selostuksia toimenpiteistä, joihin kielenkäytön selkeyttämiseksi on ryhdytty. Myönteisenä pidän myös sitä, että Nykysuomen seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ovat aktiivisesti ryhtyneet tekemään valtioneuvoston päätöstä tunnetuksi ja seuraamaan sen tarkoituksen toteuttamista.

Valtioneuvoston päätös pohjautuu viime vuoden toukokuussa mietintönsä antaneen virkakielikomitean mietintöön (1981:26). Virkakielellä komitea ilmoitti tarkoittavansa kaikkea sitä kieltä, jota hallintoviranomaiset ja tuomioistuimet käyttävät. Ruotsissa viime vuosina käydyn virkakielikeskustelun yhteydessä on tehty ero virastokielen (”kanslispråk”) ja lakikielen (”lagspråk”) välillä. Suomen oloissa näyttää minusta mielekkäältä tarkastella kielenkäyttöön liittyviä oikeusturvaongelmia erikseen säädöstekstien, päätösten ja suunnittelussa käytetyn kielen kannalta.

Kieli lakien valmistelussa

Hyvän lakitekstin laatiminen on äärimmäisen vaikea tehtävä. Lainvalmistelutyön uudelleen järjestämistä koskeneessa, 1955 annetussa komiteanmietinnössä (1955:6) lausuttiin, että lain tulee abstraktin normin muodossa sisältää täsmälliset ohjeet lain piiriin kuuluvien kaikkien ajateltavissa olevien konkreettisten tapausten ratkaisemiseksi. Muodoltaan sen tulee olla selvä, johdonmukainen ja helposti ymmärrettävä. Teoksessaan ”Om den juridiska stilen”, jota lakimiehet usein lainaavat, Louis de Geer jo vuonna 1853 kuvasi hyvän lakikielen ominaisuuksia adjektiiveilla ”kraftig, värdig, företrädesvis tydlig, kort, allvarsam, ren och oprydd”.

Tavoitteet ovat siis selkeät, mutta miten ne käytännössä toteutuvat? Perinteisen juridiikan piiriin kuuluvat lait pyritään yleensä valmistelemaan huolellisesti. Ne käyvät myös läpi moniportaisen kielellisen ja lakiteknisen tarkastuksen. Mutta siihen valtavaan lakien tulvaan, joka vuosittain läpäisee eduskunnan ja päätyy säädöskokoelman kansien väliin, mahtuu kyllä monenmoista tekstiä. Usein se on kaukana hyvän lain selkeydestä. Olen sattumanvaraisesti selannut lakikirjasta esiin seuraavan näytteen maatilatalouden tuloverolaista:

”Edellä 4 §:ssä tarkoitettuja maatalouden veronalaisia tuloja ovat muun ohessa: – – 4) valtiolta maataloustuotannon tukemiseksi saadut avustukset ja korvaukset, lukuun ottamatta pinta-alalisää sekä uudis- ja kivenraivauspalkkioita ynnä muita niihin verrattavia maanparannusavustuksia ja verovelvollisen tai hänen perheensä asunnoksi taikka muuten heidän yksityistaloudessaan käytettäväksi tarkoitetun rakennuksen, rakennelman tai sen osan hankintaa ja perusparannuksia varten saatuja avustuksia, kuitenkin niin, että koneiden, kaluston ja laitteiden hankkimista tai perusparannuksia varten saadut avustukset ja korvaukset tuloutetaan 8 §:ssä ja salaojitusavustukset 10 §:ssä säädetyllä tavalla sekä rakennusten ja rakennelmien hankintaan ja perusparannuksiin saadut avustukset vähentämällä ne vastaavista hankinta- tai perusparannusmenoista: – –”

Sääliksi todella käy sitä isäntää tai emäntää, joka tällaisten säännösten pohjalta yrittää kunnian ja omantunnon kautta täyttää vuotuista veroilmoitustaan.

Sekavista ja vaikeaselkoisista säännöksistä koituu lukuisia erilaisia oikeusturvaongelmia. Kun kansalainen ei ymmärrä säännöstä, jolla hänet velvoitetaan tai oikeutetaan johonkin, on tarjolla vaara, että hän laiminlyö velvollisuutensa tai jättää käyttämättä oikeuden, jonka lainsäätäjä on hänelle suonut. Tämä on sekavan säännöksen välitön seuraus. Välillisesti lakitekstin epäselvyydet lisäävät muutoksenhakualttiutta. Tämä taas pakottaa kasvattamaan virkakoneistoa, lisää ruuhkia muutoksenhakuasteissa ja viivyttää asioiden käsittelyä. Hitaasti annettu oikeusturva on huonoa oikeusturvaa.

Selkeyden vaatimus ja säädöksen kohderyhmä

Selkeän, yksiselitteisen, täsmällisen ja johdonmukaisen lakitekstin kirjoittaminen on, kuten jo totesin, äärimmäisen vaikea tehtävä. Virkakielikomitean asettama tavoite sellaisen kielen käyttämisestä, jota jokainen peruskoulun käynyt pystyy ymmärtämään, ei lakitekstin osalta voine koskaan täysin toteutua. Yhteiskunnalliset toiminnot ja ilmiöt, joihin lainsäädännöllä puututaan, ovat nykyisin niin moninaiset, ettei tavoiteltua tulosta voida saavuttaa turvautumalla vain yksinkertaisimman yleiskielen ilmauksiin. Tulkintaongelmien supistamiseksi lakitekstin tulee olla lyhyttä ja täsmällistä; yksityiskohtaiset selittelyt säännöstekstissä aiheuttavat vain uusia vaikeuksia lakien tulkinnassa. Varsin lähelle selkeän lakikielen ihannetta päästiin 1734-vuoden laissa. (Sen maineikkaisiin suomentajiin kuuluvat mm. autonomisen Suomen ensimmäinen prokuraattori Mattias Calonius [1808] ja 1865 ilmestyneen laitoksen osalta Gustaf Cannelin.)

Lakia laadittaessa on tietysti otettava myös huomioon, kohdistuvatko sen säännökset yleisesti kaikkiin kansalaisiin tai ainakin suuriin kansalaisryhmiin vaiko vain johonkin pienehköön asiantuntijajoukkoon. Valtioneuvoston päätös betoni- ja teräsbetonirakenteita koskevista määräyksistä ei varmaankaan ole peruskoulutiedoilla eikä esimerkiksi lakimieskoulutuksen avulla ymmärrettävissä. Rikoslaki, joka periaatteessa koskee meitä kaikkia, ja suurimpaan osaan aikuisväestöä vaikuttava avioliittolaki ovat taas esimerkkejä säädöksistä, joiden selkeydelle ja luettavuudelle on asetettava erityisen korkeat vaatimukset.

Sanat ja ymmärrettävyys

Lakikieli on usein tyyliltään arvokasta ja vanhahtavaa. Viimeksi mainittu ilmiö johtunee osittain siitä, että monet oikeuselämässä esiintyvät käsitteet ovat saaneet sanallisen symbolinsa 1734-vuoden lain suomennoksen yhteydessä. Kun tietyllä sanalla on vuosikymmenien – kenties vuosisatojen – aikana vakiintunut merkitys, sisältyy kieliasun radikaaliin nykyaikaistamiseen ilmeisiä vaaroja. Ruotsissa on virallisohjeissa ”Språket i våra lagar och andra författningar” vuodelta 1967 ja ”Några riktlinjer för författningsspråket” vuodelta 1979 nimenomaisesti kehotettu välttämään eräitä vanhahtavia ilmauksia. Pelkään kuitenkin, että jos Suomessa kiellettäisiin esimerkiksi sellaisten vanhojen käännössanojen kuin ”lainhuuto” ja ”ulosotto” käyttäminen, aiheutettaisiin sillä huomattavaa oikeudellista epävarmuutta. Käsitteinä vakiintuneiden ja yksiselitteisten termien käyttäminen, vaikka ne olisivat kieliasultaan vanhahtavia, lisää oikeusvarmuutta ja oikeusturvaa. Lakikielen nykyaikaistamisessa tulee tämän vuoksi noudattaa tiettyä varovaisuutta.

Lakitekstin luettavuutta voidaan lisätä myös muilla keinoilla kuin pelkästään sanojen valinnalla. On vältettävä pitkiä virkkeitä ja sisäkkäisiä sivulauseita. Pykälien tulisi olla lyhyitä ja momentteja enintään kaksi tai kolme. Pääsääntöä ja poikkeuksia ei saisi sotkea samaan virkkeeseen, vaan ne olisi selvästi erotettava toisistaan. Koko säädöksen selkeä, looginen dispositio ja siihen liittyvä väliotsakkeiden käyttö helpottaisivat varmaan usein tekstin ymmärtämistä. Oikeusministeriön julkaisemat hallituksen esitysten laatimisohjeet ja ”Lainlaatijan opas” antavat näissä asioissa arvokkaita osviittoja nykyisille lainkirjoittajille.

Tuomioistuimen päätöksen muoto

Edellä jo mainitsemani lainopillisen kirjoitustyylin klassikko de Geer lausuu tuomioistuimen päätöksestä, että se on ”lainopillisen esitystavan kukka”. Hänen antamansa ohjeet ovat oppikirjojen välityksellä kulkeutuneet aina meidän päiviimme saakka. Tuomion rakenteesta hän lausui:

”Sittenkuin on määrätty, millaiseksi tuomion sisällys on tuleva, on tuomio vielä kokoonpantava, ja sekin vaatii taitoa, meillä kun ei noudateta sitä tapaa, että perusteet lausuttaisiin niin monessa yksinkertaisessa esilauseessa kuin olisi tarpeen, vaan vaaditaan, että kunkin eri ratkaisun perusteet ryhmitetään keskitetyksi päätökseen johtavaksi yhtenäisyydeksi. Katsotaan, että koko päätelmä tällaisen esilauseiden yhdistämisen kautta tulee loogillisesti sitovammaksi ja esitystapa samalla kauniimmaksi.”

Suomennetun lainauksen olen ottanut O. Hj. Granfeltin ja U. J. Castrénin tuomioistuinten pöytäkirjojen laatimista koskevasta ohje- ja malliteoksesta, joka ainakin vielä minun opiskeluaikanani kuului juristin kurssivaatimuksiin. Siteeraan tähän vielä tekijöiden itsensä de Geerin oppien pohjalta antamia ohjeita:

 

”Jokaisen ratkaisun tulee niin sisällyksensä kuin muotonsa puolesta olla loogillinen päätelmä. Sellaisena tulee siinä olla sekä perustelu että johtopäätös, ja perusteluun tulee sisältyä alalause ja ylälause. – – Säännöllisissä tapauksissa muodostavat alalauseen ne tosiasiat tahi oikeammin lausumat niistä tosiasioista, jotka edellyttävät sen oikeussäännöksen soveltamista, jota käytetään kysymyksessä olevassa tapauksessa. Ylälauseen muodostaa oikeussäännös. Tämän jälkeen seuraa johtopäätös.”

Olen näinkin laajasti selostanut de Geerin ja hänen seuraajiensa oppeja, koska niillä yli sadan vuoden ajan on ollut olennainen vaikutus lakimiesten kirjoitustyyliin. Kun lakimiespolvi toisensa jälkeen on opetettu kirjoittamaan tuomioistuimen päätös yhdeksi virkkeeksi alalauseineen, ylälauseineen ja johtopäätöksineen, on tässä ainakin yksi selitys siihen, miksi lakimiesten kirjoitustyyli yleensäkin on muotoutunut raskaaksi ja pitkävirkkeiseksi.

Päätöksen laatiminen loogisen syllogismin muotoon ei varmaankaan ole aiheuttanut oikeusturvaongelmia, pikemmin päinvastoin, sillä päätöksen kiinteä rakenne on pakottanut laatijan ottamaan sisällössä huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat. Kun alioikeudessa päätös aina julistetaan suullisesti, on tuomari voinut tarpeen mukaan yksinkertaistaa ja tulkita päätöksen sisältöä. Vanhan tarinan mukaan tapahtui kerran, että kun tuomari oli lukenut kaikkien sääntöjen mukaan laatimansa koukeroisen päätöksen, jäi syytetty ymmällään seisomaan, korvallistaan raapien. Tuomari esitti silloin lyhyen yhteenvedon: ”Tässä kävi nyt niin, että te saitte vähän sakkoja”, jolloin syytetty kumarsi ja poistui huojentuneena.

Nykyisin on tuomioistuinten kirjoitustyyli jo olennaisesti muuttunut. Rikosasioissa tuomiolauselmat laaditaan lomakkeelle, jonka etusivulta ratkaisun lopputulos käy lyhyesti ja selvästi ilmi. Tosiseikkojen kuvaus ja päätöksen perustelut esitetään sisälehdillä normaaliproosaa käyttäen. Myös muutoksenhakuasteissa, hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa, on kirjoitustapa vapautunut vanhoista malleista ja pyrkimyksenä on selkeän ja täsmällisen yleiskielen käyttäminen. Yhteen virkkeeseen ahdetun loogisen syllogismin sijasta päätös ilmaistaan synsemanttisin virkkein. Kun tämä kirjoitustapa vähitellen yleistyy ja opitaan, saavutetaan kenties ennen pitkää tuomioistuinratkaisujen osalta se virkakielikomitean yleistavoite, että virallistekstit olisivat jokaisen peruskoulun käyneen ymmärrettävissä.

Hallintopäätösten erityisongelmia

Hallintoviranomaiset tekevät joka vuosi miljoonia päätöksiä. Ne ovat aihepiiriltään, sisällöltään ja muodoltaan niin erilaisia, ettei hallintopäätösten kirjoitustavasta milloinkaan ole annettu eikä kehittynyt sellaista yhtenäistä ohjeistoa kuin tuomioistuinratkaisujen osalta. Kenttä on kaiken kaikkiaan siksi kirjava, ettei päätösten yleisestä ymmärrettävyydestä eikä kieliasusta hevin voi tehdä mitään synteesiä.

Oikeuskanslerinvirastoon saapuu vuosittain noin 1500 yksityisten kansalaisten tekemää kantelua. Suureen osaan niistä on aiheen antanut jokin viranomaisen tekemä päätös. Kun henkilökohtaisesti joudun näkemään näistä vain osan – apulaisoikeuskansleri näet ratkaisee useimmat yksityisten kantelut – tiedustelin esittelijöiltä heidän kokemuksiaan kantelun kohteina olleiden päätösten kieliasusta. Vastauksista poimin nyt muutamia tyyppiesimerkkejä.

Useat eläkepäätösten johdosta tehdyt kantelut aiheutuvat siitä, ettei kantelija päätöksen perusteella saata käsittää, miksi se on ollut hänelle kielteinen. Päätöksessä tosin luetellaan joukko lainkohtia, mutta niistä ei juuri ole apua päätöksen ymmärtämiseksi. Eräissä tapauksissa kantelija on jopa hankkinut säädöstekstit, mutta monimutkaiset lainkohdat alituisine viittauksineen eivät tee asiaa hänelle sen selvemmäksi. Asianomainen esittelijä toteaakin kommentissaan: ”Mikäli säännökset olisivat ymmärrettävää kieltä ja päätöksen perustelut selkeät, moni kantelu jäisi tekemättä ja hakija saisi tarvitsemansa tiedon siitä, miksi hänen tapauksessaan on päädytty kielteiseen ratkaisuun.”

Lakimiehiä syytetään usein oman ammatillisen ”kapulakielen” käyttämisestä. Virastoni lakimiesesittelijät taas toteavat, että erityisesti sosiaali- ja terveystoimen alalla näyttävät ymmärtämisvaikeuksia tuottavan lääkärinlausunnot ja -todistukset. Potilaan oikeusturvan kannalta olisi ilmeisen välttämätöntä, että lääkärinlausunnoissa ja niihin perustuvissa päätöksissä ei käytettäisi lääkärien ammattikieltä. Mikäli se täsmällisyyden saavuttamiseksi on lausunnossa tarpeellista, pitäisi se ainakin päätöksessä ”suomentaa”.

Yhä useammat hallintopäätökset laaditaan nykyisin erilaisille lomakkeille. Päätöksen selkeys ja luettavuus saattavat tällöin kärsiä epäonnistuneesta lomakesuunnittelusta. Varsin yleisenä epäkohtana pidetään lomakkeiden ahtautta. Kun sanallinen viesti joudutaan ahtamaan suppeisiin sarakkeisiin, jää sanoma usein sekavaksi.

Suunnitteluslangi

Oman lukunsa virkakielen ongelmista puhuttaessa ansaitsee etenkin 1970-luvulla julkishallintoon levinnyt ”suunnitteluslangi”. Käsitykseni mukaan varsinaisen linjavastuisen hallinnon piirissä on pyritty ja pyritään ajattelemaan selkeästi ja ilmaisemaan ajatustyön tulokset ymmärrettävää asiaproosaa käyttäen. Sitä vastoin etenkin juuri viime vuosikymmenellä julkishallinnon nopeasti lisääntynyt nuorten suunnittelijoiden joukko loi – minulle tuntemattomista syistä – oman koukeroisen ja vaikeaselkoisen kielensä. Sitä ei ymmärrä tavallinen virkamies eikä tavallinen kansalainen. Kerron tositapauksen. Erään nuoren suunnittelijan tyhjää sanahelinää sisältänyt kirjoitus lähetettiin valtioneuvoston käännöstoimistoon käännettäväksi. Toimistopäällikkö palautti sen kuitenkin marginaalimerkinnöin: ”Mahdoton kääntää, kun ei ole ajatusta.”

Asiatyylin opetus

Virkakielen selkeyttämiseen on oikeusturvan kannalta kaikin keinoin pyrittävä. Valtioneuvoston virkakielipäätös ohjaa virastoja tälle tielle. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Koulutuksella – peruskoulusta yliopistoihin asti – on keskeinen merkitys. Tähän ei viime aikoina ole ehkä kiinnitetty riittävästi huomiota. Olen näet havainnut, että akateemisen koulutuksenkin saaneet uudet virkamiehet kovin usein käyttelevät äidinkieltä huolimattomasti, kieliopistakaan piittaamatta. Jos esimiehellä tällaisessa tapauksessa on aikaa ja harrastusta alaisensa tekstin korjaamiseen, voi tästä kuitenkin aikaa myöten kehittyä hyvän asiatyylin taitaja. Pahinta on sittenkin, jos sekavaan tekstiin on syynä sekava ajattelu tai ajatuksen puute.




Kielikello 1/1984
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »