Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1986

Reijo Maunula

Millaista suullista viestintätaitoa elinkeinoelämän johtoportaan katsotaan tarvitsevan?

Millaista kielenpartta pitäisi käyttää sen, joka esiintyy yrityksen tai organisaation edustajana? Puhujan pitäisi osata valita varma vaihtoehto. Jonkun on pystyttävä opastamaan häntä valinnassa, elleivät peruskoulu ja akateemiset opinnot ole antaneet hänelle riittävän monipuolista kielenkäyttötaitoa. Elinkeinoelämän näkökulmasta puhekielen ongelmia valotti maisteri Reijo Maunula, Johtamistaidon opiston kehitysjohtaja.

---

Suomalaiset ovat huonoja esiintymään ja esittämään. Elinkeinoelämän johtajat eivät ole poikkeus, pikemminkin heidän suullista viestintäänsä haittaavat ja rajoittavat tekijät, joita monien muiden ei tarvitse ottaa huomioon.

Missäpä tällaisia taitoja olisi harjaannutettukaan? Jos ei päässyt koulun joulunäytelmään tontuksi, jäi ainoaksi mahdollisuudeksi suulliseen esittämiseen äidinkielen tunnilla paperista luettu esitelmä: ”Miksi jänikselle on valkoinen suojaväri edullinen talvella?”

Toiset parempia luonnostaan?

Hiljattain tarkastettu fil. lis. Aino Sallinen-Kuparisen väitöskirja tosin väittää – lehtitietojen mukaan – että suomalaisissa on vähemmän viestintäarkoja kuin puheliaina pidetyissä amerikkalaisissa. Omat epätieteelliset havaintoni, jotka perustuvat asumiseen ja opiskeluun Yhdysvalloissa, viittaavat vahvasti toiseen suuntaan. Siellä todella pannaan paljon painoa viestintätaitojen harjoittamiseen – myös johtavassa asemassa olevien postgraduate-opinnoissa. En usko sen kuitenkaan johtuvan lähtökohtien heikkoudesta, vaan hyvän suullisen viestintätaidon korkeasta arvostuksesta. Paperista luettu vaalipuhe olisi monelle poliittinen itsemurha. Johtamistaitoja opettavassa yliopistossa, jossa opiskelin, teroitettiin opiskelijoille, joilla kaikilla oli 8–10 vuoden esimieskokemus takanaan: ”Väärin ymmärretystä sanomasta on sen lähettäjä aina vastuussa.”

Englantilaisten public speaking -taito on tunnettu ja tunnustettu. Mutta kyllä he sitä harjoittelevatkin! Elokventia sen nykyaikaisessa muodossa kuuluu johtavaan asemaan pyrkivien perusvaatimuksiin.

Erityisesti väittelytaidon harjoitteleminen on mielestäni sekä sanonnan muotoa että sisältöä kehittävää. Väittelyharjoittelussa saatetaan henkilö asettaa puolustamaan täysin omalle maailmankatsomukselleen, koulutukselleen ja asemalleen vastakkaisia mielipiteitä.

Harjoittelu voidaan tehdä vielä mielenkiintoisemmaksi siten, että kuulijat ovat jakautuneet luentosalin keskikäytävän molemmin puolin ennakkoasenteittensa mukaan. Debatin edistyessä he voivat vaihtaa istuinpaikkaansa siirtymällä toiselle puolelle, mikäli vastapuolen väittelijä kykenee vaikuttamaan heidän mielipiteisiinsä.

Kurjistuminen kasautuu

Väitin alussa, että me suomalaiset olemme heikkoja suullisissa viestintätaidoissamme, että emme saa riittävästi harjaannusta ja että häviämme vertailussa monille ulkomaalaisille. Väitän edelleen, että on lisäsyitä, jotka heikentävät nimenomaan elinkeinoelämän johtajien mahdollisuuksia ja pyrkimyksiä sellaiseen suulliseen viestintään, jossa käytetään hyvää, elävää ja vivahteikasta suomen kieltä.

Aino Sallinen-Kuparinen toteaa, että ”meillä ihmiset näyttävät olevan erittäin huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat, millainen vaikutelma itsestä annetaan”. Johtajan paine on kaksinkertainen: millaisen kuvan annan yritykseni tai organisaationi tilasta, luotettavuudesta, tulevaisuudenuskosta? Näin ollen keskitytään siihen, mitä sanotaan – tai mitä jätetään sanomatta – paremminkin kuin siihen, miten sanotaan. Unohdetaan, että viestintä on kuitenkin aitoa vain silloin, kun se välittyy ihmisen oman persoonallisuuden kautta.

Miten ulos ongelmatilanteista?

Jokin aika sitten johtaja oli mielellään ”kansanomainen”, mikä johti murreilmaisujen epäaitoon käyttöön. Sitten tuli aika – ei kovin kauan sitten – jolloin tuli olla ”demokraattinen”; sanahan sisälsi sellaisenaan positiivisen arvovarauksen ja antoi sen asioille ja ilmiöille, joihin se liitettiin. Tämä yhdessä käyttöön tulleen sinuttelun kanssa (jolloin – paitsi että viestinnän vivahteikkuus kärsi – ihmiset lakkasivat tietämästä, kuka oli kenenkin ystävä) johti lähikielen yleistyvään käyttöön: huolimattomasta kielenkäytöstä tuli itsetarkoitus, jolla kuviteltiin olevan myös välinearvoa. Perisuomalainen itsensä vähättely, joka meitä usein – ehkä nyt ei kuitenkaan aina eteläpohjalaisia – vaivaa, saattaa ilmetä tässäkin: en yritä olla muita kummempi, en halua erottautua kuulijoistani – kielellisestikään!

Nyt ollaan tilanteessa, jota Olli Jalonen kuvaa kirjassaan ”Kansa kulttuurien virroissa”. Hänen tutkimuksensa mukaan kansallinen kulttuurimme on niin vahvan länsimaisen kulttuuripaineen alaisena – erityisesti teknillisillä ja kaupallisilla aloilla – että suomen kieli väistyy alkuperäistermien tieltä yhä enemmän ja enemmän. Ja johtajat käyttävät uusia sanoja – he ovat ”kommittoituneet firmansa profitin tekoon, myös verbaalisessa kommunikaatiossaan” .

Johtajalla on kyllä eräs mahdollisuus ja keino selviytyä vaativasta viestintätilanteesta: hän lähettää viestintäjohtajansa tai tiedotuspäällikkönsä sijastaan. Näiden virat ovatkin lisääntyneet viime aikoina yritysten muuten henkilölukumäärältään kuihtuvissa esikunnissa suhteellisen paljon. Jatkuvasti koetaan yritysten sisäinenkin tiedonkulku ongelmaksi. Aino Sallinen-Kuparinen väittää, että viestintäarkuuden johdosta jopa työmarkkinajärjestöjen välillä solmittua tiedotussopimusta rikotaan pelkästä ahdistuksesta, ei pahantahtoisuudesta.

Missä tilanteissa viestinnän tulisi onnistua?

Kuvailemani johtaja on siis heikosti varustautunut lähtökohdiltaan, pyrkii samastumaan – joskus epäaidosti – kuulijakuntaansa ja tuntee harteillaan viestintätilanteessaan monenlaisia paineita, joista osa on itse luotuja. Minkätyyppisissä tilanteissa hänen tulisi onnistua, missä hänen pitäisi saada sanomansa perille? Millaista viestintäkykyä häneltä todellisuudessa odotetaan?

Kokouksissa häneltä odotetaan selkeyttä, sanontaa, jota ei kenenkään tarvitse jälkikäteen selittää – ei edes hänen itsensä. Juristikoulutuksenkin saaneen pitää jättää sivunmittaiset virkkeensä työehtosopimusten lehdille. Kielenhuoltaja Mikael Reuter nimittää kansliakieleksi sanontaa, joka käyttää paljon passiivimuotoja ja substantiivikasaumia. Se antaa jotenkin ylhäisen, epäpersoonallisen vaikutelman, ja epäselväksi jää, kenen tulisi tehdä ja mitä. Eläville ihmisille puhuminen ei ole samaa kuin datan syöttäminen tietokoneeseen. Sitä paitsi konekin hyväksyy vain sellaista tietoa, jolle se on ohjelmoitu. Vaikka yleisesti hyväksytäänkin savolaisten kanssa keskusteltaessa, että vastuu asian ymmärtämisestä on aina kuulijalla, niin lienee kohtuutonta ulottaa tuo vaade kovin pitkälle Kuopion eteläpuolelle.

Ulospäin suunnatussa tiedotustilaisuudessa johtajan tulee olla sanonnassaan täsmällinen. Ei ole samantekevää, ilmoittaako hän oman palvelualan yrityksensä olleen jo neljäkymmentä vuotta alansa kehityksen kärjessä vai sanooko hän sen olleen saman ajan kehityksen tiellä. Ja jos tietyn etuuden piiriin luetaan henkilöt, jotka ”jatkuvasti elävät toisen kanssa avioliitonomaisessa suhteessa”, jää pitempään naimisissa ollutta mietityttämään, mitkä piirteet tuonkaltaista suhdetta oikein parhaiten luonnehtisivat.

Markkinointitilaisuudessa taas edellytetään rentoa, letkeää otetta, jonka tulee ilmetä kielenkäytössäkin. Monen tuotteen myynnissä ei ole ratkaisevaa laatu- tai hintataso, tekninen edistyneisyys tai huoltojärjestelmän aukottomuus, kilpailijan aikaansaannokset ovat näet samalla tasolla. Ratkaiseva on myyntijohtajan tai markkinointipäällikön persoonallisuus. Torimarkkinoiden helppoheikkien myöhäsyntyisiltä jälkeläisiltä vain vaaditaan yhtä asiaa, jota heidän edeltäjiltään ei markkinarahvas välttämättä edellyttänyt: heidän väittämillään tulee olla katetta. Luottamus menetetään vain kerran – kaupankäynnissäkin.

Entäpä massatiedotusvälineet, joihin elinkeinoelämämme johtoportaan henkilöt yhä useammin ilokseen pääsevät tai kauhukseen joutuvat? Millaisia viestintätaitoja radiossa tai televisiossa esiintyvältä odotetaan? Oma ennalta valmistettu esitys tarjoaa tietysti mahdollisuuden vaikka kuinka teräväksi hiotun sanan säilän heiluttamiseen. Mutta useimmin tilanne on se, että johtajalta odotetaan nopeita vastausrepliikkejä esitettyihin kysymyksiin, jolloin kielellisesti huolellisesti muotoiltuihin väittämiin ei ole juuri mahdollisuutta. Helpommassa asemassa tietenkin ovat syntyjään vääräleukaiset tai hirveästi harjoitelleet. Television alkuaikoina, jolloin myös jo tiettyjen – mutta todellisuudessa kuviteltujen – kahdenkymmenen perheen kaukaisimpien serkkujenkin tunteminen oli merkki riistäjien sukukuntaan kuulumisesta, todella järjestettiin elinkeinoelämän johdolle puolisalaisia harjoittelukursseja, jotta sähköisissä viestimissä paremmin selviäisivät. Tarpeettoman usein nimittäin kävi niin, että television risupartaiset toimittajat nokkelilla ja salakuoppaisilla kysymyksillään kietoivat pahasti vakaat elinkeinoelämän tukipylväät. Syntyi pelko, että jo kasvojen näyttäminen kuvaruudussa merkitsisi välittömästi niiden menettämistä.

Englantilainen diplomaatti väittää muistelmissaan, että suomalaiset ovat ruma, mutta tyhmä kansa. Kumpikaan ominaisuus ei suoranaisesti viittaa erityiseen karriääriin kuvallisissa tiedotusvälineissä. Mutta jättäkäämme luuvaloisen britin happamat kommentit sikseen ja todetkaamme, että johtajamme pärjäilevät jo ihan kohtuullisesti kaikenkarvaisten anterojen ja karien hiillostuksessa. Sivumennen huomaamme, että yritystemme kansainvälistyessä alkaa olla yhä enemmän johtajia, jotka osaavat vaieta kolmella, jopa neljällä kielellä. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa. Tätä vanhan kansan viisautta pitävät edelleen kunniassa monet suomalaiset kansainvälisissä konferensseissa maatamme edustaessaan.

Pelataan kielipelejä

Voidaan hyvin ajatella wittgensteinilaisittain, että johtajat joutuvat pelaamaan erilaisia kielipelejä eri tilanteissa. Saman totesi Raija Ruusuvuori vaatiessaan, että opettajan on käytettävä vaihtelevia rekisterejä, jos haluaa ohjata sosiaalista osallistumista myös kielellisesti. Voidaan kuitenkin ajatella, että on joitakin odotuksia ja vaatimuksia, jotka verraten usein kohdistuvat johtajan suulliseen viestintätaitoon – tilanteesta tai tapauksesta riippumatta.

Kuulijakunnan huomioon ottaminen on yksi perusvaatimuksista. Lievä yliarviointi sallitaan, jonkinasteinen ylätyyli hyväksytään. Carl Gustaf Mannerheimille oli ja Adolf Ehrnroothille on lievä ruotsinvoittoisuus persoonallisuutta korostava piirre, josta kumpikaan tuskin on halunnut päästä eroon. Erityisalojen termistö ärsyttää, mutta liukaskielistä sanaseppoa kyllä ihaillaan ja – kadehditaan. Aitous ja luontevuus sanankäytössä ovat arvostettuja ominaisuuksia.

Mikäpä suomalaista enemmän ärsyttäisi kuin julkinen aliarviointi? Vaikka hän itse kansanlauluissaan ja iskelmissään suree omaa kovaa kohtaloaan ja muiden – erityisesti naisten harjoittamaa jatkuvaa syrjimistä ja hyljeksintää, ei sitä totisesti tarvitse muiden miesten tulla osoittelemaan muka hienommalla puhumisella kuin mitä meikäläinen itse osaa! – Tässä on nyt lähdetty siitä, että elinkeinoelämän johtajat ovat miehiä ja että tämän asiantilan jatkuvuus miesopiskelijan osalta turvataan kansakuntamme onneksi ja menestykseksi korkeakouluissa sekä yliopistoissa lainsäädännöllisin, mieluimmin loppututkintoon liittyvin kiintiöin.

Hyvä viestijä

Yhteenvetona totean, että elinkeinoelämän johdon viestintätaitoon kohdistetaan selkeitä, jos kohta useimmiten tiedostamattomia odotuksia. Odotuksia ei ehkä aina kyetä selkeästi muotoilemaan, mutta niiden toteutumattomuus huomataan heti.

Esko Koivusalo esitti seminaarissa (ks. Lue myös) yhtenä teesinään, että ”taito puhua kirjakieltä on uralla etenemisen keskeinen ehto”. Konkreettisesti ja räikeänä näin tuon asian 1960-luvun Yhdysvaltain Syvässä Etelässä. Liittovaltio ei haluistaan huolimatta voinut ottaa virkakuntaansa neekeriväestöä, jonka puhumaa englantia oli vaikea ymmärtää. Näin sille jäivät heikoimmin palkatut ammatit. Kieli oli heille, Klaus Mäkelän sanoin, ”sosiaalinen kohtalo”. Aivan toisen kuvan sain George Washington Collegen historiakerhon opiskelijoista, joiden järjestämään YK-päivän tilaisuuteen minut oli kutsuttu kertomaan Suomen asemasta. Noitten nuorten urakehitystä ei ainakaan yleispuhekielen osaamattomuus estä. Vaikka olemme Suomessa kaukana noista olosuhteista, uskon, että teemme nuorisollemme karhunpalveluksen, jos sallimme sen jäädä juttelukielen käyttäjäksi kaikissa tilanteissa. Kielenkäytöllä on meillä edelleenkin merkitystä sekä työpaikkaa haettaessa että siinä menestymisessä.

Hyvän viestijän tulee olla luonteva, kuulijakuntansa huomioon ottava, ehdottomasti sen aliarvostamista kielellisesti välttävä. Johtavassa asemassakin olevalla on oltava sosiaalista taitoa, kykyä ottaa huomioon kuuntelijoiden tarve kuunnella juuri häntä tässä ja nyt ja heidän edellytyksiään eri kielellisillä tasoilla liikkuvaan vuorovaikutussuhteeseen, jollainen puhetilanne on. Hänen tulee osata useita kielipelejä, joita pelataan vastapuolen mukaan. Vieraitten kielten lainasanojen käyttöä arvostetaan vain oman ammattikunnan piirissä sekä ehkä joukossa, josta historianopettajani Tyyne Tani käytti nimitystä ”turpeat nousukkaat”. Nykyisellä hölkkäkaudella ei ylipaino ole välttämättä tarkoittamani ihmisryhmän kaikille jäsenille ominainen ulkonainen tunnusmerkki. ”Stiiknafuulia” puree yhä harvempiin.

En ole löytänyt johtavassa asemassa oleville sellaisia yleispäteviä puhekielen normeja, joiden loukkaamisesta seuraisi selvästi kuulijain rankaiseva suhtautuminen. Sen sijaan uskon kyllä, että viestintätilanteen vastaanottajapuoli tekee eri tilanteissa hyvinkin pitkälle meneviä päätelmiä käytetystä kielestä ja sen perusteella johtajan ja hänen organisaationsa tasosta ja nykytilasta. Vähiten tärkeää ei liene se, että käytetyn kielen katsotaan ilmentävän myös suhtautumista ihmiseen. Ihmiseen, jonka avulla ja kautta johtajakin tuloksensa saavuttaa.




Kielikello 2/1986
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Mitkä ryhmät yhteiskunnassa ovat puhuneet tähän saakka kirjakieltä? (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »