Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 4/1999

Toni Suutari

Hyvä tiennimi – Kulkijanonni

Kuluneen vuosikymmenen aikana ovat Suomen kuntien haja-asutusalueiden tiet saaneet viralliset nimet. Hanke on ollut kuntien asukkaiden kannalta merkittävä ja kauaskantoinen, mutta kaikissa kunnissa sen vaativuutta ei työhön ryhdyttäessä täysin ymmärretty. Toni Suutari on tutkinut Porvoon maalaiskunnan teiden nimeämisen suunnittelua ja toteutusta. Kokemukset yhdestä kunnasta ovat monin osin yleistettävissä koko maan tilanteen kuvaukseksi.

---

Tiennimistön luomisessa kohtaavat menneisyys ja nykypäivä, kulttuuriperintö ja modernit vaatimukset, asukkaiden mielipiteet ja asiantuntijoiden teoriat. Hyvän nimistön taustalla nämä kaikki ovat keskenään sopusoinnussa ja tukevat toinen toistaan. Asian monipolvisuutta lisää se, että kaava-alueiden (eli kaupunkien ja taajamien) ja haja-asutusalueiden välillä on perustavanlaatuisia nimenantoon vaikuttavia eroja. Tarkastelen tässä artikkelissa sitä, miten haja-asutusalueelle luodaan hyvä virallinen tiennimistö ja mitkä ovat kaupunkimaisen ja maalaismaisen nimenannon tärkeimmät erot.

Osoitteet myös haja-asutusalueille

Vanhastaan haja-asutusalueiden teiden virallinen nimeäminen on ollut vähäistä, mutta 1980-luvun lopussa tilanne muuttui, kun kuntien keskusjärjestöt suosittelivat tarkan osoitejärjestelmän luomista myös haja-asutusalueille. Vaikka eri hallinnonalojen edustajista koottu projektiryhmä laati tästä kunnille ohjeita, nimeäminen jäi lähes täysin kunnallisten luottamus- ja virkamieselinten harkinnan varaan, koska 1988 ilmestynyt Haja-asutusalueiden osoitejärjestelmä ja osoitekartta -kirjanen keskittyy teknisiin seikkoihin. Nimenannosta siinä on vain muutama rivi, eikä projektiryhmään edes kuulunut nimistönsuunnittelijaa.

Koska kokemukset haja-asutusalueiden virallisesta nimeämisestä olivat vähäiset, kukaan ei ilmeisesti tajunnut hankkeen vaativuutta ja sitä, että olemassa olevat ohjeet ja suositukset olivat riittämättömät. Kaksikielisten alueiden nimistön luomiseen laadittuja kääntämistä ja mukauttamista suosivia ohjeitakaan ei tarkistettu, vaikka niitä oli alettu pitää vanhentuneina. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistönhuollon palveluista tuskin kaikissa kunnissa edes tiedettiin.

Keskeisiä ongelmia

Valtavaan ja kulttuurisesti merkittävään työhön ryhdyttiin siis nimistöohjeistuksen ja -opastuksen kannalta suin päin, joten monessa kunnassa jouduttiin pulaan. Poliitikot ja virkamiehet aloittivat työn ilman kunnollisia suunnitelmia ja perehtymättä nimistönsuunnitteluun. Nimeämisen vaativuus huomattiin vasta työn kuluessa, ja asiantuntija-apuun turvauduttiin turhan myöhään – umpikujan perukoilla. Ainakin alku oli usein haparointia kunnollisten ohjeiden puuttuessa. Esimerkiksi Porvoon maalaiskunnassa toimeen ryhdyttiin kesällä 1989, ja tiennimistön olisi pitänyt olla suunnitelman mukaan valmiina jo saman vuoden syksyllä. Osoitekartta olisi painettu seuraavana keväänä. Todellisuudessa osoitekartta ilmestyi keväällä 1996, mutta sen jälkeen tehtiin vielä paljon muutoksia ja nimettiin uusia teitä, joten varsinainen nimeämisprosessi päättyi vasta syksyllä 1997. Uusi kartta ilmestyi keväällä 1999, ja osoitenumerointi valmistunee ennen vuosituhannen vaihdetta.

Asioihin perehtymällä ja asiantuntija-apua käyttämällä olisi vältytty monelta hairahdukselta, mutta kaikkein tärkeintä on kuntalaisten kuuleminen. Vaikka nimistönsuunnittelu tarjoaa perusteltuja näkemyksiä, sijaa jää aina nimenantajien ja -käyttäjien mielipiteille, erilaisille kulttuurisille painotuksille ja jopa (kieli)politiikalle. Aivan aluksi päättäjien, kuntalaisten ja asiantuntijoiden pitääkin yhdessä sopia periaatteista. Vain näin voidaan luoda puitteet, joissa eri näkemykset järkevällä tavalla kohtaavat. Varsinkin kaksikielisyys tuottaa ongelmia, joihin ei läheskään aina ole valmiita ratkaisuja mutta jotka selviävät parhain päin asukkaiden mielipiteitä kuulemalla.

Porvoon maalaiskunnan nimeämisvaiheiden tarkastelu nostaa esiin monia ongelmia, joihin on törmätty muuallakin luotaessa kaksikielisille haja-asutusalueille virallista nimistöä. Käsittelen ongelmista tärkeimpiä, mutta valmiiden vastausten sijasta pyrin esittämään näkökulmia, joita samankaltaisiin ongelmiin törmäävä nimenantaja voi omassa ympäristössään soveltaa.

Kaksikielisyys ja vanha paikannimistö

Porvoon maalaiskunta oli aikoinaan Uudenmaan läänin toiseksi suurin kunta. Ennen kuin maalaiskunta liitettiin Porvoon kaupunkiin vuonna 1997, siellä oli asukkaita noin 22 000; heistä noin 36 % puhui äidinkielenään ruotsia. Vanhastaan Porvoon alue on ollut selvästi ruotsalaisenemmistöinen ja taajaa suomalaisasutusta on ollut vain Porvoonjoen laakson muutamissa kylissä. 1960-luvulla seudulle muutti paljon suomenkielisiä Nesteen työläisiksi, mutta he asettuivat enimmäkseen uusiin lähiöihin ja taajamiin, joten haja-asutusalueen kieliolot eivät suuresti muuttuneet.

Haja-asutusalueilla on elävä vanha paikannimistö, jota on hyödynnetty jo ennestään tiekuntien nimissä (esim. Kaarenkylän–Monninkylän yksityistie, Kullo–Mickelsböle enskilda väg) ja ennen uudistusta käytetyissä osoitenimissä (esim. Björkebo, Kappeli, Kylmäkivi). Toisenlaisen mallin tarjoavat kaupunkien kadut. Kaksikielisillä seuduilla erityisen ongelman luo se, että vanha paikannimistö on yleensä yksikielistä. Karkeistaen tilanteen voi kiteyttää kahdeksi vastakohtapariksi; nimenantaja joutuu tekemään perustavanlaatuisia ratkaisuja. Haja-asutusalueiden perinteinen nimeämiskäytäntö suosii vanhoja paikannimiä, mutta kaava-alueiden nimet ovat usein keksittyjä, harkinnaisia ja väljästi paikkaan liittyviä nimiä, kuten muistonimiä ja aihepiirinimiä. Vastakkain ovat myös vanhojen paikannimien kääntäminen ja kääntämättä jättäminen eli se, säilytetäänkö vanhat paikannimet tiennimien määriteosissa alkuperäisinä (esim. Bodöntie – Bodövägen, Koivulantie – Koivulavägen) vai muodostetaanko määriteosaltaan kaksikielistettyjä nimipareja kaupunkien mallin mukaan (esim. Björkkärret > Koivusuontie – Björkkärrsvägen, Orrträsket > Teerijärventie – Orrträsksvägen).

Vanhan paikannimistön hyödyntäminen teitä nimettäessä lienee jo intuitiivisestikin selvä tavoite, mutta myös kaava-alueiden mallilla on vaikutuksensa. Vanhaa tärkeää nimistöä ei välttämättä ole riittävästi, jos jokainen tienpätkä ja metsäautotie halutaan nimetä. Toisaalta vanha paikannimi joudutaan ehkä hylkäämään tiekunnan jäsenten erimielisyyksien tai nimen herättämien kielteisten mielleyhtymien takia. Esimerkiksi Piimätie koetaan ilmeisesti epämiellyttäväksi, joten se ei ole saanut tuttuudestaan huolimatta juuri sijaa haja-asutusalueiden virallisessa nimistössä. Lisäksi nimi voi jo olla käytössä toisaalla saman aluehälytyskeskuksen alueella. Toisinaan teitä on siis pakkokin nimetä muuten kuin vanhaan paikannimeen perustuvasti. Tällöin ensisijaisena vaihtoehtona eivät kuitenkaan ole taajamista tutut muisto- ja aihepiirinimet (esim. Mannerheimintie, Siilitie, Oravatie) vaan muuten paikkaan liittyvä, usein jo epävirallisessa käytössä oleva nimistö (esim. Joensuuntie, Sahanmutka).

Kaksikielistyvän alueen nimistön huollon linjauksissa on tapahtunut suuria muutoksia. Vielä 1980-luvun loppupuolella suositeltiin ruotsinkielisten nimien mukauttamista suomeen, jos ruotsinkielistä nimeä ei ole helppo ääntää ja kirjoittaa ääntämyksen mukaan. Etymologialtaan selvät nimet käännettiin (esim. Dal > Laakso) ja muut mukailtiin joko osittain (esim. Skatsfjärden > Skatanselkä) tai kokonaan (esim. Gumböle > Kumpyöli). Jos kääntäminen tai mukaileminen ei onnistunut, luotiin uusi nimi ilman ruotsinkielisen nimen vaikutusta (esim. Gamlas > Kannelmäki).

Vallitsevaa linjaa arvosteltiin jo varhain, mutta virallisesti muutos tapahtui vasta 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Asenteet muuttuivat ja huomattiin, että kaikki mukaelmat eivät vakiinnu kielenkäyttöön. 1990-luvun alku oli kuitenkin murrosvaihetta, jonka aikana vanha ja uusi linja elivät rinnan, eikä uusia virallisia ohjeita annettu.

Murroksen ajoittuminen haja-asutusalueiden osoitteistamisen alkuun aiheutti kunnissa jonkin verran ongelmia. Nykyään vanhan paikannimistön kääntämistä ja mukauttamista kartetaan. Uudet kaava-alueet ovat kuitenkin erityistapauksia: suomenkielisten muualta muuttaneiden asukkaiden olisi varmasti vaikea tottua yksinomaan vanhaan ruotsinkieliseen paikannimistöön perustuviin kaavanimiin.

Nimeämisen kulku Porvoon maalaiskunnassa

Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalue on yhä hyvin ruotsinkielinen. Seudulla asuvat suomenkieliset ovat tottuneet ruotsinkielisiin paikannimiin jopa siinä määrin, että joissakin tapauksissa on aivan luontevaa käyttää ruotsinkielistä paikannimeä, vaikka suomenkielinen vastinekin olisi olemassa. Tällaisesta lähtökohdasta huolimatta neljän poliittisen jäsenen ja virkamiessihteerin muodostama kadunnimitoimikunta ryhtyi nimeämistyön alussa syksyllä 1989 johdonmukaisesti kääntämään ja mukauttamaan ruotsinkielisiä paikannimiä. Käännökset tehtiin nykyruotsin perusteella ilman kielihistoriallista ja etymologista näkökulmaa, joten suomenkielisistä nimistä tuli usein outoja ja jopa virheellisiä.

Nimitoimikunta perusti työnsä tiekunnilta pyytämiinsä ehdotuksiin, mutta usein tiekunnat ehdottivat nimeä vain toisella kielellä. Ainakin osa tiekunnista luuli, että nimeä ei tarvitsekaan hyväksyä sekä suomeksi että ruotsiksi. Tiekuntien saamat ohjeet olivat puutteelliset, vastausaikaa annettiin vain muutama viikko, eikä nimiehdotuksille pyydetty minkäänlaisia perusteluja, joten pohjatyö jäi hataraksi. Kyselyyn vastasi sentään 86 % tiekunnista, mutta kunnassa oli paljon myös yleisiä ja muuten tiekunnattomia teitä, jotka toimikunta nimesi harkintansa mukaan. Asukkaat ja kyläyhdistykset olisivat varmasti mielellään ehdottaneet tiekunnattomillekin teille nimiä, jos vain olisi pyydetty. Näin perinteinen nimeämiskäytäntö olisi voitu ottaa paremmin huomioon.

Toimikunnan ensimmäinen ehdotus oli nähtävillä alkuvuonna 1991. Vanhan paikannimistön kääntämistä ja muokkaamista ei hyväksytty. Nimitoimikunta päättikin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen edustajia kuultuaan poistaa kaikki käännökset ja mukaelmat. Toimikunnan saatua tämän työn valmiiksi se lakkautettiin säästösyistä 1992, ja hanke vietiin loppuun virkamiesvoimin – mikä ei ollut työn etenemiselle suinkaan haitaksi.

Lukuisten käsittelyjen, uuden nähtävilläolon ja poliitikkojen käymän kielisodan jälkeen osoitejärjestelmä hyväksyttiin syksyllä 1995, mutta sen jälkeen jouduttiin tekemään vielä paljon muutoksia. Porvoon maalaiskunnan tiennimistöä (joka on käytännössä sama kuin uuden, nykyisen Porvoon haja-asutusalueen tiennimistö) voidaan pitää onnistuneena. Kielipoliittisen sodan takia osa ruotsinkielisistä luontonimistä käännettiin suomenkielisiä tiennimiä muodostettaessa, vaikka asukkaat olisivat olleet toista mieltä. Kansalaisaktiivisuus kuitenkin piti fennomanian kurissa ja muokkasi nimistön melko hyvin asukkaiden mielen mukaiseksi.

Nimistöä tarkasteltaessa voidaan todeta, ettei ole pienintäkään pelkoa siitä, että tiekuntien ja asukkaiden sananvalta johtaisi mahdottomuuksiin: Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen 790 tiennimestä suurin osa (80,6 %) perustuu vanhaan paikannimistöön (esim. Kalaxintie – Kalaxvägen < kylännimi, Knutsintie – Knutsvägen < tilannimi, Lohijärventie – Gäddträsksvägen < eriparinen järvennimi) tai liittyy muuten paikkaan (14,9 %; esim. Patotie – Dammvägen, Tiiliruukintie – Tegelbruksvägen, Ruiskuvajantie – Spruthusvägen). Vain pieni osa (4,4 %) nimistä on keksittyjä tai harkinnaisia (esim. Kulkijanonni – Vandrarens lycka, Kupperiskuja – Kullerbyttsgränden, Suvitie – Högsommarvägen). Esimerkiksi ryhmänimiä esiintyy vain Fortumin, entisen Nesteen, taajamamaisella asuntoalueella.

Koko nimistöä ajatellen vanhan paikannimistön hyödyntäminen ja käännösten sekä mukaelmien välttäminen on suositeltavaa, mutta yksittäisiä tiennimiä arvioitaessa etusijaan on asetettava asukkaiden mielipiteet. Käännökset ja harkinnaiset eli ”keksityt” nimet ovat käypiä, jos nimentarvitsijat niitä toivovat.

Erilaisia näkemyksiä

Tiennimiasia herätti Porvoon maalaiskunnassa kielipoliittisen sodan, jota käytiin kunnallispoliitikkojen kokouksissa ja lehtien yleisönosastoissa. Tiekunnilta tulleista suullisista ja kirjallisista ehdotuksista paljastuu kuitenkin aivan toisenlainen totuus. Kielipoliittinen sota, jossa vaadittiin ruotsinkielisten paikannimien suomentamista ja mukauttamista, oli ulkopuolisten sotaa. Vain yhdessä prosentissa muutosehdotuksista vaaditaan määriteosaltaan ruotsinkielistä tiennimeä suomennettavaksi (esim. Sandbackantie > Hiekkamäentie). Tästäkin määrästä puolet perustuu vanhaan käytäntöön, joten suomentamista suomentamisen vuoksi ei vaadittu juuri lainkaan. Toki osassa ehdotuksista vaaditaan nimiparin vaihtamista kokonaan toiseksi, määriteosaltaan kaksikieliseksi, mutta on kiistatonta, että nimien tarvitsijat halusivat säilyttää vanhan paikannimistön alkuperäisenä ja muuttamattomana.

Mielipiteet menivät ristiin myös muistonimissä. Tiekunnat eivät juuri ehdottaneet teilleen muistonimiä. Vain yhden tiekunnan kulttuuriaktivistit halusivat tiekuntansa tiet nimettäväksi Albert Edelfeltin ja hänen läheistensä mukaan, vaikka jotkut tiekunnan osakkaat olivatkin moista vastaan. Lisäksi eräs saman tiekunnan jäsen ehdotti suurta joukkoa muistonimiä (esim. Birger Kaipiaisen tie, Tove Janssonin tie) eri puolille kuntaa. Muistonimien käyttöä puolsivat kulttuurilautakunta ja kunnanjohtaja – vanha paikannimistö ei tainnut tuntua tarpeeksi kulttuuriselta – mutta nimitoimikunta suhtautui muistonimiin melko penseästi, joten mitään ylilyöntejä ei päässyt tapahtumaan toisin kuin uudessa Porvoossa, missä paikallinen teollisuusjohtaja sai taannoin yrityksensä perustamisvuosipäivänä lahjaksi Ensio Miettisen kadun!

Kaikkia virallisen henkilönnimen tai kutsumanimen sisältäviä tiennimiä ei kuitenkaan voi pitää muistoniminä. Esimerkiksi Holsteininkuja rinnastuu parhaiten tilannimen sisältäviin tiennimiin, koska tien varrella asuu paljon Holstein-sukunimisiä ihmisiä: tiennimi lähinnä kertoo, keille tie kuuluu. Samoin on laita pikkuteiden, jotka on nimetty omistajansa etu-, suku- tai kutsumanimen mukaan. Näissä tapauksissa nimeäminen on luonnollista ja perustuu spontaaniin käytäntöön. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus piti ainakin vuonna 1992 Porvoon maalaiskunnalle antamassaan lausunnossa edellisen kaltaisia nimiä sopimattomina.

Haja-asutusalueiden nimeämisen ongelmana näyttävät siis olevan kuntalaisten erilaiset näkemykset ja se, että nimistönsuunnittelun lähinnä taajamien ja kaupunkien nimeämiseen soveltuvia ohjeita ei voida yksioikoisesti soveltaa haja-asutusalueisiin. Hyvän lähtökohdan näiden ongelmien ratkaisemiseksi tarjoaa tiestön rakenteen ja luonteen tarkastelu.

Nimi tien luonteen mukaan

Päätiet ovat yleisiä ja julkisin varoin ylläpidettäviä eli lähimpänä kaavateitä. Niitä nimettäessä pitää ottaa huomioon se, että nimet ovat yleisen käytännön mukaisia ja kaikille tietä käyttäville riittävän helppoja ääntää, muistaa ja muuten käyttää. Porvoon maalaiskunnassa päätiet on nimetty enimmältään tärkeimpien ja vakiintuneimpien paikannimien perusteella, ja nimet täyttävät niille asetetut vaatimukset hyvin (esim. Emäsalontie – Emsalövägen, Jakarintie – Jackarbyvägen, Loviisantie – Lovisavägen).

Yksityisteille on tyypillistä se, että ne ovat harvoin yleisen liikenteen kannalta tärkeitä. Enimmäkseen ne ovat yleisiltä teiltä erkanevia umpiperiä, jotka palvelevat vain tien varrella asuvia. Yleistä liikennettä rajoittavat myös kiellot ja rajoitukset. Yksityisteitä nimettäessä sananvalta pitääkin antaa ensi sijassa tien omistajille ja tien varrella asuville eli niille, jotka nimeä todella tarvitsevat. Toki huomioon on otettava osoitejärjestelmän yleiset vaatimukset, jotka mahdollistavat postinkannon ja aluehälytysjärjestelmän toimivuuden, sekä vakiintuneet periaatteet, joiden mukaan virallisessa nimeämisessä ei käytetä ainakaan elävien henkilöiden nimiä muistonimitarkoituksessa, sopimattomana pidettyjä nimiä tai sellaisia nimiä, jotka voivat vaikuttaa vahingollisesti muuhun nimistöön. Viimeksi mainituilla nimillä tarkoitan käytössä olevien paikannimien käyttöön vakiintumattomia mukaelmia, virheellisiä käännöksiä ja näennäisnimiä, jotka ovat keksittyjä mutta vanhoihin paikannimiin sekoittuvia.

Taajamien ja haja-asutusalueiden erot

Taajamissa vanha paikannimistö menettää usein merkityksensä, kun vanha asutus, tiestö ja monet luonnonpaikat häviävät tai muuttuvat. Tiennimiä tarvitaan juuri alueen muuttumisen tähden: uudentyyppinen asutus vaatii uudentyyppisen nimistön. Nimistö voi mainiosti perustua vanhaan nimistöön, mutta vanhat nimet eivät enää elä uusien rinnalla. Lähiympäristö hahmotetaan kaavanimistön eli teiden, katujen, rakennusten, yritysten, puistojen ja asuma-alueiden tai kaupunginosien nimien avulla, ei paikalla joskus sijainneiden peltojen, niittyjen, kivikkojen tai vaikkapa latojen avulla.

Haja-asutusalueilla tilanne on toinen. Asutuksessa ei tapahdu suuria muutoksia, ja suurin osa asukkaista on elänyt samoilla paikoin koko ikänsä ja käyttää vanhaa paikannimistöä. Uutta tiennimistöä tarvitaankin lähinnä nykyajan vaatimusten vuoksi. Vakiomuotoiset osoitteet helpottavat postin työtä, ja osoitekartan avulla kuka tahansa löytää perille syrjäisimmänkin kylän pikkuteillä.

Jos haja-asutusalueiden tiennimissä ei oteta huomioon elävää, vanhaa (tien)nimistöä, saattaa vanha paikannimistö ajan myötä unohtua. Toinen, mielestäni todennäköisempi vaihtoehto on se, että uudet tiennimet jäävät vain virallisissa yhteyksissä käytettäviksi osoitenimiksi. Samoin käynee myös silloin, kun vanhaa paikannimistöä käännetään tai muuten muokataan liian voimakkaasti.

Kun vanhaa paikannimistöä suositaan, uudet tiennimet hyväksytään helpommin käyttöön ja ne edistävät vanhan paikannimistön säilymistä. Lisäksi vanhaan paikannimistöön perustuvat tiennimet on mahdollista paikantaa pelkästään kotiseudun tuntemuksen perusteella. Ennen kaikkea vanhat paikannimet ovat vaskeakin vahvempia muistomerkkejä, jota yhdistävät eri aikoja toisiinsa ja kertovat nykypäivän ihmiselle seudun henkisen ja aineellisen kulttuurin kehityksestä – esimerkiksi kielisuhteista ja eri elinkeinojen harjoittamisesta.

Opiksi otettavaa

Jotta haja-asutusalueiden nimeäminen olisi sujunut mutkattomammin, poliittisten päättäjien ja nimitoimikunnan olisi pitänyt perehtyä asioihin juurta jaksain työn alussa ja laatia selkeät periaatteet, joiden mukaan toimitaan. Nimeämistyön perusteena olisi voitu käyttää enemmän tiekuntien ehdotuksia, jos tiekunnat olisivat saaneet riittävästi tietoa hankkeesta ja jos tiekunnilta olisi pyydetty myös ehdotusten perustelut. Porvoon maalaiskunnassa periaatteista taisteltiin työn edetessä, joten tiekuntien ehdotukset joutuivat poliittisen pelin nappuloiksi.

Vaiheet olivat arvaamattomia: hyvätkin ehdotukset saattoivat mennä hukkaan, ja tiekunnat joutuivat vaatimaan muutosta joko nähtävilläolojen yhteydessä tai vasta nimistön hyväksymisen jälkeen. Osa tapauksista on suorastaan surkuhupaisia: Ekohumlan asukkaat ehdottivat Ekohumlantie-nimeä, mutta se muuttuikin toimikunnan suomennosinnossa Kaikuhumlantieksi, vaikka lienee ollut hyvin tiedossa, että Ekohumla on Humlan tilan maille syntynyt ekologinen asuinalue.

Tiennimistön suunnittelun ja yhdenmukaistamisen ei olisi pitänyt perustua niinkään tiekunnilta saatujen ehdotusten muokkaamiseen vaan nimitoimikunnan, tiekuntien ja asukkaiden ennen nimiehdotusten antoa tekemään yhteistyöhön, jossa olisi käyty läpi – mielellään asiantuntijan avulla – nimistönsuunnittelun yleiset periaatteet ja niiden soveltaminen. Suurin osa ehdotuksista olisi voitu hyväksyä suoraan, ja näin vuosikausien valituskierre olisi vältetty. Jos nimettävää on paljon, ehdotusten läpikäyminen ja asioiden valmistelu on järkevintä jättää asiantuntijan tai tehtävään perehtyneen virkamiehen vastuulle, koska valmistelemattomissa toimikuntien kokouksissa päätöksenteko menee helposti huutoäänestykseksi.

Vaikka kunnat eivät jälkikäteen tarkastellen toimineet parhaalla mahdollisella tavalla, hankaluuksien perimmäinen syy on se, että kuntien saamissa ohjeissa nimeämistä pidettiin aivan rutiiniluontoisena ja helposti toteutettavana askareena. Kunnissa luotettiin arvovaltaiselta taholta tulleisiin ohjeisiin. Ihmetystä silti herättää halu omin päin toimimiseen. Asiantuntijoita ja asukkaita kuultiin, mutta neuvot ja ehdotukset otettiin varteen vain osittain. Ehkä nimeämisen katsottiin olevan sellainen asia, jota varten ei ole olemassa periaatteita: pääasia että eri (poliittiset) mielipiteet saadaan sovitettua yhteen ja päästään kompromissiin piittaamatta siitä, kestääkö tulos kriittisen arvioinnin tai onko tulos edes asianosaisten tahdon mukainen. Totuus kuitenkin on, että turmeltu nimistö on peruuttamattomasti pilalla. Kunnalliseen päätöksentekoon liittyvä valitusmahdollisuus oli ainakin Porvoon maalaiskunnan nimistön pelastus. Paljon työtä meni eräällä tavalla hukkaan, mutta nyt lienee Porvoon lisäksi monessa muussakin Suomen kunnassa opittu kantapään kautta aivan perustavanlaatuisia asioita. Ehkä humanistisiin arvoihin osataan kiinnittää tulevaisuudessa enemmän huomiota.

 

Toni Suutari on Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen tutkija ja jatko-opiskelija. Kirjoitus perustuu hänen vuonna 1999 valmistuneeseen pro gradu -työhönsä ”Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen tiennimet” (luettavissa myös osoitteessa http://www.ethesis.helsinki.fi). Hän on kirjoittanut samasta aiheesta laajemman artikkelin syksyllä 1999 ilmestyneeseen teokseen Yhteinen nimiympäristömme (toim. Sirkka Paikkala, Ritva Liisa Pitkänen ja Peter Slotte).




Kielikello 4/1999
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »