Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1999

Matti Larjavaara

Kieli, kohteliaisuus ja puhuttelu

Kohteliaisuus ja ylipäätään toisten huomioon ottaminen on ihmisyhteisöissä välttämätöntä, jotta yhteiselo olisi mahdollista. Kohteliaisuutta on monenlaista ja eri lähtökohdista kumpuavaa, ja se muuttuu yhteiskunnan mukana – uudet ajat, uudet tavat. Kohteliaisuus ei silti katoa. Nuoret ikäluokat eivät kenties enää osaa tai halua teititellä, mutta tilalle on tullut jotain muuta. Katsauksen kohteliaisuuden muotoihin ja mm. puhutteluun esittää Helsingin yliopiston suomen kielen professori Matti Larjavaara.

---

Kohteliaisuus on käsite, jota tarvitaan selittämään ihmisen kielellistä ja muuta sosiaalista käyttäytymistä. Monen kielellisen tai ei-kielellisen teon selityksenä on joko vain kohteliaisuus motiivina tai sitten kohteliaisuusmotiivin lisäksi se, että teko on kohteliaisuuskoodin mukainen.

Kohteliaisuus on toimintaa, joka pohjautuu siihen, miten vuorovaikutuksen toinen osapuoli odottaa itseään kohdeltavan. Kohteliaisuus ei siis pohjaudu suoranaisesti siihen, millaisia ilmaisutarpeita toimijalla itsellään on. Kohteliaisuus on tietyn koodin ohjaamaa, pääosin opittua funktionaalista käyttäytymistä, jonka lähtökohtana ovat vastapuolen emotionaaliset odotukset ja jonka päämotiivina on tyydyttää nuo odotukset.

Kahdet kasvot

Erityisesti kielellisestä kohteliaisuudesta puhuttaessa kuuluu viitata kielentutkijoihin Penelope Browniin ja Stephen C. Levinsoniin (1978, 1987). Näin teen minäkin, vaikka pian jäljempänä hiukan yrittelen viestiä, että heidän näkemyksensä on liian suppea tai abstrakti selittämään kielellisen kohteliaisuuden kaikkia muotoja.

Brown ja Levinson lähtevät kasvojen käsitteestä. Heidän mukaansa ihmisen sosiaalisuuteen kuuluu kahdet kasvot: positiiviset ja negatiiviset.

Puhekumppanin negatiivisia kasvoja uhkaa liiallinen lähelle tuleminen, liiallinen henkilökohtaisuus, liiallinen liikkumavapauden rajoittaminen pyytämisellä tai kehottamisella jne. On siis kohteliasta pitää etäisyyttä ja olla persoonaton. Negatiivisia kasvoja uhkaa myös se, että ei osoita kunnioitusta puhekumppanin sosiaaliselle statukselle, etenkin jos se on ylempi. Kaiken kaikkiaan negatiivisten kasvojen kunnioittamisessa eli negatiivisessa kohteliaisuudessa ikään kuin suojellaan kuulijaa pitämällä emotionaalista tai sosiaalista välimatkaa.

Positiiviset kasvot eivät kaipaa suojelua vaan vahvistusta. Ystävällisyys tai suoranainen pitäminen vahvistaa kuulijan tunnetta hyväksyttyydestä ja turvallisuudesta. Myönteisten emootioiden ilmaiseminen (tai teeskentely) onkin olennainen puoli positiivista kohteliaisuutta. Toinen puoli sitä on yhteisyyden ja kumppanuuden korostus silloinkin, kun puhujan ja kuulijan välillä on esimerkiksi iän tai aseman aiheuttamaa eriarvoisuutta.

Eri kulttuurit edustavat eli kohteliaisuustyyppejä. Negatiivisen kohteliaisuuden eli – kuten Suomessa on tullut jo tavaksi sanoa – etäkohteliaisuuden valta-aluetta on Kaakkois-Aasia. Kaikkihan tuntevat viileän muodolliset ja pikkutarkan seremonialliset japanilaiset. Pohjoinen Amerikka on taas positiivisen kohteliaisuuden eli lähikohteliaisuuden aluetta. Perusjenkki on televisiosarjoissa ja usein todellisuudessakin hyvin rento, ”demokraattinen” ja ainakin päällisin puolin lämmintunteinen.

Brownin ja Levinsonin jaottelu kuvaa jokseenkin hyvin tiettyjä kulttuurieroja ja äärikulttuureja mutta kertoo vähän siitä, mitä noiden ääripäiden välissä on ja mitä kohteliaisuus kaikkialla enimmäkseen on. Onko esimerkiksi kaikkialla keskeinen kiittäminen lähi- vai etäkohteliaisuutta? Entä anteeksi pyytäminen? Miksi toisen tervehtimättä jättäminen on niin epäkohteliasta?

Yritän seuraavassa valaista kohteliaisuutta ihan silkan arkikokemuksen pohjalta ilman erityisiä teoreettisia lähtökohtia tai päämääriä. Koetan pukea sanoiksi sen, mitä me kaikki jo entuudestaan tiedämme kohteliaisuudesta, mutta mitä me emme ole ehkä tulleet siitä eritelleeksi. Tähtään ennen muuta siihen, että ymmärtäisimme erilaisia kielellisen kohteliaisuuden muotoja sen pohjalta, mitä koemme päivittäin eri kontakteissamme.

Kohteliaisuuden lajeja

Näyttäisi siltä, että on olemassa peruskohteliaisuuden alue, jota on vaikea analysoida ainakaan etä- tai lähikohteliaisuudeksi. Tämän peruskohteliaisuuden pohja tuntuu olevan universaalisti biologis-sosiaalinen: peruskohteliaisuus syntyy reaktiona siihen, että jokainen ihminen odottaa ihan vaistopohjaisesti jokaiselta kohtaamaltaan ihmiseltä jonkinasteista sosiaalista huomaamista ja hyväksyntää.

Tällaiset peruskohteliaisuuden vaatimukset on helppo tyydyttää. Muuta ei tarvita kuin avoin katse, ehkä kääntyminen toisen puoleen, ehkä hymy tai ystävällinen sana. Mikäli olen oikein tulkinnut kuulemaani ja näkemääni, nyky-yhteiskunnassamme yleisin epäkohteliaisuuden kokemus syntyy juuri minimaalisen peruskohteliaisuuden laiminlyömisestä: yliolkaisuudesta, huomiotta jättämisestä, ohittamisesta. Tuttu tai läheinen, joka ei kuuntele tai joka ohittaa ilmaisemani odotukset, käyttäytyy epäkohteliaasti. Samoin tekee yleisönpalvelija, joka on välinpitämätön tai ei ota minua lainkaan huomatakseen.

Voi olla, että koko peruskohteliaisuus voidaan analysoida kokonaan tai osin status-, reviiri-, kumppani- ja pitämiskohteliaisuudeksi, joita seuraavassa ehdottelen kohteliaisuuden lajeiksi. Oli niin tai näin, nuo neljä kohteliaisuuden lajia – joihin kuka tahansa helposti keksii lisättävää – tunkevat näkösälle, jos hiukankaan havainnoi sitä, mitä normaalisti nimitämme kohteliaisuudeksi.

Statuskohteliaisuus

Kun joku kertoo, kuinka hänen arvoaan tai asemaansa on loukattu, hän ilmaisee yhdenlaisen selvästi tunnistettavan kohteliaisuusvaatimuksen tai -odotuksen: ”Minä olen sentään vapaaherra, pormestari ja viidentoista lapsen isoisä, ja nyt joku mikä lie roskakuski tai risuparta tulee sinuttelemaan minua!” Statuskohteliaisuus juontuu ihmisen perusluonteisista sosiaalisista vaistoista ja tarpeista, samoista jotka luovat kanatarhan nokkimajärjestyksen tai susilauman tiukan hierarkian. Sitä on joskus vaikea erottaa yleisestä ihmiskumppaneiden arvostamisesta – joka kuuluu kai jo peruskohteliaisuuteen. Onhan ylemmän kunnioittaminen normaalisti samalla statuksen takaisen yksilön kunnioittamista. Ero on olematon, jos ajattelemme esimerkiksi suhdettamme johonkin kunnioituksemme ansainneeseen auktoriteettiin: viisaaseen vanhukseen tai arvostettuun opettajaan.

Statuskohteliaisuuteen kuuluu normaalisti toimijan ja vastapuolen etäisyyttä, välimatkaa. Ylempi ei halua joutua lähelle alempaansa, samalle tasolle, mihin etäisyyden supistaminen helposti johtaisi. Toisaalta etäisyys palvelee alemmankin tarpeita. Herättäähän ylemmän statuksen ja vallan haltija usein arkuutta, jopa pelkoa. Niinpä alemman kannalta on mukavinta, että välimatka säilyy.

Statuskohteliaisuus on jos mikä sitä, jollaista perinteisessä kielen kuvauksessa on nimitetty etäkohteliaisuudeksi.

Reviirikohteliaisuus

Pikku lainaus kertoo paljon niistä yksilön odotuksista, joihin universaali reviirikohteliaisuus perustuu: ”Mutta olen hirveän tarkka siitä, kenet päästän lähelle. En mä ole koskaan epäkohtelias, jos tuntemattomat tulee puhutteleen, puhelen niitä näitä ja pidän sopivasti etäisyyttä. Oikeastaan olen hirveän ihmisarka, ja jonkun roolin ottaminen auttaa vapautumaan.” (Miss Drag Queen 1999 Teemu Leino Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä 19.3.1999.)

Reviirikohteliaisuus on vastapuolen koskemattomuuden ja yksityisen alueen kunnioittamista. Aiheeton puhuttelu tai tuijottelu yleisellä paikalla, seuraan tunkeutuminen, tuttavallisuus, henkilökohtaisten asioiden utelu tai liika tietäminen, toisen arkoihin alueisiin puuttuminen ovat niin ikään loukkauksia reviirikohteliaisuuden vaatimusta kohtaan. Läheistenkin kanssa voi tulla reviiririitoja, esimerkiksi siitä, kuinka paljon saa tietää tai puhua toisen yksityisimmistä asioista.

Tyypillisistä reviirikohteliaisuutta on liian suoruuden välttäminen: kiertely, pidättyvyys, hienotunteisuus ja kaikkinainen välimatkan varjelu niin puheessa kuin muussa ilmaisussa. Vastapuolelle tarkoitettu viesti toimitetaan perille ikään kuin ulkopuolitse, persoonien kohtaamatta. Tämmöisenä reviirikohteliaisuus saa usein samantyyppisiä muotoja kuin statuskohteliaisuus, vaikka sen motiivipohja on toinen. Reviirikohteliaisuus tuntuu olevan etäkohteliaisuuden toinen olennainen osatekijä.

Kumppanikohteliaisuus

On sellaistakin kohteliaisuutta, jossa nimenomaan sanotaan ”ei” statukselle ja jossa otetaan ilo tai hyöty irti yleisestä veljeydestä tai sisaruudesta tai suppeammin vain ryhmätoveruudesta ja -solidaarisuudesta. Tämäntyyppinen kumppanikohteliaisuus on tyypillistä lähikohteliaisuutta ja samalla kai olennainen osa edellä esiteltyä yleistä peruskohteliaisuutta.

Kumppanikohteliaisuus on samalla tapaa modernin sävyistä kuin statuskohteliaisuus jotenkin vanhahtavaa. Verrattuna entisiin aikoihin elämmekin nykyään vahvaa kumppanikohteliaisuuden nousukautta. Melkein vierasta kuin vierasta voi puhutella kuin tuttua, titteleitä ja statuksia usein pikemmin hävetään kuin levitellään. Kohteliasta on juuri se, ettemme vieroksu toista ihmistä emmekä tuijota ikään, asemaan tai muuhun arvoon.

Kumppanikohteliaisuuteen liittyy kohteliaisuuden eettisin lataus. äärimmillään kumppanikohteliaisuus on universaalia ihmisarvon tunnustamista ja ojentumista tämän eetoksen mukaan. Suppeimmillaan kumppanikohteliaisuus on vain tunkkaista ”me vastaan muut” -ryhmähenkeä.

Kumppanikohteliaisuus ja statuskohteliaisuus eivät ole kokonaan erotettavissa toisistaan, kuten eivät mitkään kohteliaisuuden tyypit. Tavallista on esimerkiksi sellainen suhteellinen status- tai kumppanikohteliaisuus, jossa arvossa ylempi kohtelee alempaa kunnioittavammin kuin jotakuta toista, ehkä arvossa vielä alempaa.

Pitämiskohteliaisuus

Edellä kuvatut statuskohteliaisuus, kumppanikohteliaisuus ja reviirikohteliaisuus juontuvat kai suoraan ihmisen biologis-sosiaalisesta perusluonteesta, siis geneettisesti määräytyvistä tarpeista ja käyttäytymistaipumuksista. Yhtä biologispohjainen on nyt neljänneksi kohteliaisuuden lajiksi kaavailemani pitämiskohteliaisuus. Se on vastaus jokaisessa ihmisessä voimallisesti vaikuttavaan tarpeeseen olla pidetty, tietyn positiivisen tunteen kohde tai ainakin vapaa siitä epämukavan turvattomasta tunteesta, että tajuaa olevansa vastenmielinen taikka peräti vihattu tai inhottu.

Hymy on kontaktin tuottaman mielihyvän merkki. Se on myös mieltymyksen ja pitämisen merkki. Jopa monissa vahvimmin etäkohteliaissa kulttuureissa viljellään kohteliasta hymyä, jonka ainoa sisältö on miellyttämisen halu ja oman mieltymyksen ilmaisu. Hymyllä taataan se, ettei puhekumppani koe olevansa toiselle vastenmielinen vaan päinvastoin ehkä jopa ilon lähde.

Lähikohteliaissa kulttuureissa ilmaistaan pitämiskohteliaisuutta runsaasti ja monin tavoin, Amerikassa jopa huomattavan äänekkäästi.

Vieraus ja tuttuus

Tuttuus ja vieraus ovat keskeisiä ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia muuttujia. Tuttuuden ja vierauden aste ja laatu vaikuttavat selvästi kohteliaisuuteenkin, eri tavoin eri tyyppeihin.

Nyky-Suomessa statuskohteliaisuutta ei juuri ilmaista tuttujen kesken. Työyhteisöissä, kodeissa ja kouluissa päinvastoin korostetaan yhteisyyttä ja piilotellaan status- ja valtasuhteita. Maailmaan astuva nuori oppii joskus vasta kantapään kautta, että vieraus on huomioon otettava tekijä käyttäytymisessä nimenomaan siinä, että vierauteen liittyy joskus erityinen vastapuolen statuksen huomioon ottamisen vaatimus.

Reviirikohteliaisuus on erityyppistä tuttujen ja vieraitten kesken. Tutut odottavat hienotunteisuutta, vieraat tunkeilemattomuutta. Sen sijaan kumppani- ja pitämiskohteliaisuus ei ole nykymaailmassa kovin erilaista tuttujen ja vieraitten kesken. Todelliset lähisuhteet ja niiden tunnepiiri ovat tietysti eri asia.

Kohteliaisuus, koodi ja ilmaisu

Kohteliaisuutta on kaikki määrätyyppinen tavanmukainen käyttäytyminen, olipa sen takana aitoa pitämistä ja kunnioitusta tai vaikkapa vain laskelmoivaa tarkoitushakuisuutta. Mitä vieraampi vastapuoli on, sitä enemmän korostuu kohteliaisuuden ulkoinen puoli emotionaalisen ilmaisun sijaan. Mutta sellainenkin kohteliaisuus, jonka takaa on turha uumoilla aitoa kunnioitusta tai pitämistä, on tarpeellista sosiaalisessa vuorovaikutuksessa: se ilmaisee, että ihminen on aidosti mukana yhteistoiminnassa ja haluaa noudattaa yhteistä käyttäytymiskoodia.

Kaikille kohteliaisuuden muodoille on yhteistä se, että pienin lisin ja panostuksin mikä tahansa kohteliaisuuden muoto voi saada vieraskontaktissakin vahvaa positiivista emotionaalista sisältöä. Kiitos tai tervehdys sillään ei välttämättä kuin vahvista sosiaalisen yhteyden jatkuvuutta, mutta siihen voi vaivatta lisätä sävyjä, jotka toinen kokee jo aidon kunnioituksen ja pitämisen merkeiksi. Tyypillistä on, että koodin tarjoamat kohteliaisuuskeinot ovat jossain määrin erikoistuneita: yhdellä tavalla voin pelkän minimikohteliaisuuden lisäksi ilmaista statuskohteliaisuutta, toisella kumppanikohteliaisuutta jne. Koodin kohteliaisuuskeinot ovat eräänlainen rikas merkitysvarasto tai -potentiaali, vaikka niitä pääosin käytettäisiinkin vain tavan vaatimina siirtoina sosiaalisessa pelissä.

Suomen kielen kohteliaisuuskoodi

Suomalaisen kielelliseen kohteliaisuuskoodiin kuuluu muun ohessa tieto siitä, mistä saa ja mistä ei saa minkinlaisen kontaktin puitteissa puhua. Tähän puoleen kohteliaisuutta en nyt puutu, vaan jatkan niistä kielen keinoista, joilla puhuja ilmaisee kohteliaita pyrkimyksiään.

Etikettikoodi on laaja alue kieltä, jonka päätehtävä liittyy kohteliaisuuden ilmaisemiseen. Se sisältää suuren joukon valinnaissuhteita, joiden avulla voi panostaa johonkin kohteliaisuustyyppiin tai tyytyä vain minimiin. Valinnat mahdollistavat myös eriasteisen epäkohteliaisuuden. Ei ole sama asia, huikkaanko kadulla kohtaamalleni pormestarille ”moi” vai ”huomenta”. Jos hän on läheinen tuttuni, ”huomenta” on hiukan outoa status- tai reviirityyppistä etäkohteliaisuutta, mutta muussa tapauksessa ”moi” voi olla statusta tai reviiriä loukkaava. Jos hän ei tunne minua lainkaan, kohteliaisuustekoni jää käsittämättömäksi, ellemme kohtaa esimerkiksi Lapin kiveliöissä tai vaikkapa yhteiseen kokoukseen tullessani.

Etikettikoodin rinnalla ja osin siihen sulautuneena kielessämme on laaja joukko muita kohteliaisuuskeinoja. Ne keskittyvät erityisesti tietyille kriittisille kielenalueille: yhtäältä ns. direktiivisiin (kuulijaa ohjaaviin)puheakteihin eli pyyntöihin, kehotuksiin, kysymyksiin ja toisaalta puhutteluihin. Jälkimmäisiä käsittelen pian enemmän, joten nyt muutama sana direktiivisyyden ja kohteliaisuuden suhteesta.

Jo aivan pienissä lapsissa voi havaita selvää pyrkimystä omaehtoisuuteen. Kehotus tai pyyntö menee helposti ohi korvien tai saa aikaan ärtyisän torjunnan. Sama pätee aikuisiinkin. On ihmisiä, jotka suojelevat statustaan tai reviiriään niin tarkasti, että heiltä on vaikea mitään pyytää, ja toisaalta ihmisiä, jotka eivät arkuuttaan uskalla pyytää tai kysyä juuri mitään keneltäkään. Sosiaalinen etäisyys – vastapuolen vieraus tai ylempi asema – vaikeuttaa aina direktiivistä puhetekoa. Kielessä kuin kielessä onkin runsaasti keinoja pehmentää direktiivisyyttä tai suorastaan piilottaa se.

Täysin epäsuora puheakti on kohteliain muoto pyytää jotain. Sen ei tarvitse yksinkertaisimmillaan olla kuin kuvaus omasta tilanteesta, siis perustelu pyyntöön, joka jää selvin sanoin esittämättä. Huomaa esimerkiksi seuraavanlainen ilmoitus: ”Minulle muuten tuli ministeriöstä tiedustelu, johon ihme kyllä vaaditaan esimiehenkin lausuntoa”. Jos vastapuoli on esimies eikä sellaiseksi aivan pölkky, hän ymmärtää luvata toisen toivoman lausunnon.

Jokin ”Voisitko antaa minullekin sitä sinappia” -tyyppinen lausuma on alkuaan ollut epäsuora puheakti: on kysytty vain toisen kykyä tehdä jotain. Sittemmin se on koodautunut kohteliaaksi pyytämisen muodoksi. Kuten huomataan, siinä on mukana konditionaali, jonka mahdolliseen tai toivottuun, siis ylipäätään toteutumattomaan viittaavaa merkitystä hyödynnetään kohteliaisuuskoodissamme olan takaa.

Konditionaalinen kohteliaisuus on kansainvälistä kulkutavaraa, mutta suomessa on hauska erikoisuuskin: kohteliaisuuspartitiivi. Ei ole sama asia pyytää ”Annapa se kynä” kuin ”Annapa sitä kynää”. Jälkimmäisen esimerkin partitiivi epämääräistää ja ikään kuin pienentää niin antamisen kohteen kuin itse antamisenkin alaa. Ja mitä pienempi pyyntö on, sitä vähemmän se loukkaa toisen reviiriä tai statusta.

Keskeisistä kohteliaisuuskeinoista on vielä mainittava persoonailmaisun epäsuoruus, jota pidetään tyypillisen suomalaisena kohteliaisuuden muotona (vaikka sitä tapaa eri muodoin runsaasti pitkin Euroopan kieliä). Tällainen epäsuoruus on ennen muuta sitä, että ei kohdisteta kysymystä tai kehotusta suoraan kuulijalle vaan jonnekin vain kuulijan arvattavalle taholle: ”Ollaanko sitä minne menossa?” (= minne sinä olet menossa), ”Palaako siellä” (= poltatko sinä tupakkaa), ”Tänne ei ole lupa tulla” (= älä tule tänne) jne. Epäsuoruus liittyy nimenomaan puhutteluihin.

Kohteliaisuus ja puhuttelu

Kun ihminen kohdistaa sanansa jollekulle, voi tulla tilanne, jossa hänen on viitattava kuulijaan (”Sinä taidat olla tuiterissa”) tai kohdistettava kuulijaan vokatiivinen maininta eli puhuteltava häntä (”Hei sinä siellä, minne matka?”). Jos kielessä olisi vain yksi yksikön toisen persoonan pronomini, puhuttelumuodon valinta voisi olla helpompi kuin nyt, kun on yhtäältä sinä, toisaalta te. Valintaa vaikeuttaa se, että tituloinnit ja varsinkin hänettelyt ovat vähentyneet kielestä melkein olemattomiin. Puhuttelun kiertäminen on toki periaatteessa aina mahdollista, mutta joskus hyvin hankalaa (esim. ”Hei sinilippiksinen mies siellä, putosikohan sieltä tämä lompakko”).

Suomen sinä/te-suhteissa on kaksi kiintoisaa puolta. Toinen on noiden suhteiden kehitys ja nykyvaihe, toinen sinä- ja te-puhuttelujen merkityssuhde. Anna-Leena Noponen kuvaa Kielikellon tässä numerossa suhteen nykyvaihetta; itse valotan tässä hieman taustaa ja puhun ennen muuta tuon suhteen semanttisista ja kulttuurisista ulottuvuuksista.

Teitittelyn aika

Kirjallisuudessa on ristiriitaisia tietoja teitittelyn alkuperästä. Joskus väitetään, että teitittelyn panivat alulle Länsi-Rooman keisari ja Itä-Rooman keisari yhdessä, kun he julistivat keisarillisia tahtomuksiaan me-muodossa. Siitä sitten olisi syntynyt keisarillinen te-puhuttelu. Toisten tietojen mukaan alkuperäinen me-viittaus olisi tarkoittanut yhtä keisaria ja häneen hoviaan tai virkamiehiään.

Teitittelyn lähtöpiste on loppujen lopuksi lingvistiikan kannalta yhdentekevä asia, mutta kaikki sitä seuraava on kiinnostavaa. Erityisen kiinnostavaa on pohtia, mitkä voimat vyöryttivät teitittelyn keisarillisista hoveista koko Eurooppaan.

Kuvitellaan, että ensin te on kuulunut vain keisarille mutta että sitten on joku lipsauttanut saman muodon keisarista seuraavalle miehelle tai naiselle. Tämä on tietenkin vähän säikähtänyt mutta reagoinut sitten palkitsevasti. Niinpä häntäkin on alettu teititellä. Näin on jo tullut tilaa yleistämiselle: arvossa korkeampi tai ainakin korkeimmat odottavat teitittelyä. Koska aina ja kaikkialla on ylempiä, teitittely on alkanut levitä hyvänä, kaupankäyntiä ja muuta yhteisymmärrystä voitelevana tapana.

Tänne pohjoiseen periferiaan teitittely tuli ehkä 1700-luvun mittaan. Käytänne levisi lännestä; Itä-Suomessa teitittely on aina ollut vakiintumattomampaa kuin lännessä, jossa lapset teitittelivät vielä jokin aika sitten vanhempiaan ja jopa vaimot miehiään. (Idän nykyisyydestä kertoo tieto, että Kerimäellä on äskettäin tehty sopimus yleisestä sinuttelusta, koska teitittely on epäkäytännöllistä ja monille vaikeaa. Lähde: Kokkonen 1999.) Heti rajan takana Karjalassa on jo alue, jossa ei arvokastakaan vierasta teititellä vaan hän on šie tai sinä (mikä on hyvin omituista sikäli, että karjalaiset ovat aina osanneet venäjää, joka on Euroopan vankimpia teitittelykieliä).

Teitittelyn valtakausi jatkui Suomessa ainakin 60-luvulle. Silloin sinuttelu alkoi yleistyä erityisesti ylioppilasnuorison keskuudessa (50-luvulla opiskelijat kuulemma vielä teitittelivät toisiaan). Mallia oli ehkä antanut Ruotsi ja ylipäätään demokraattinen ja liberaali lännen suunta, varsinkin Amerikan Yhdysvallat antiautoritaarisine nuorisokulttuureineen ja -liikkeineen (etenkin 60-luvulla; englannin kieli sillään tuskin on vaikuttanut, vaikka siitä puuttuu sinäte-vastakohta).

Sinuttelu yleistyi nopeasti ja sai lisäruutia rahvaan taholta. Suomen kansanomaisessa mieskulttuurissa on näet aina elänyt tietynlainen herravastainen sinutteluhenki: ylempien teitittely on noloa pokkurointia ja ulkoista pakkoa. Ristiriita käskijöitten kanssa onkin aina lauennut helposti usot sie vänskä -tyyppiseksi uhoksi.

Vanhan puhuttelun semantiikkaa

Alkuperäisin teitittely oli yksisuuntaista: alhaalta ylöspäin. Se oli puhdasta statuskohteliaisuutta. Pian teitittely levisi vertaistenkin vieraiden puhutteluun. Tämä on ymmärrettävää siltä kannalta, että statusero ei ole aina selvä ja että kohteliaisuusodotuksia on kaikilla. Viimeisenä teitittely muuttui kokonaan kaksisuuntaiseksivieraitten kesken (muttei välttämättä esimerkiksi perhepiirissä).

Siitä, milloin tämä tapahtui Suomessa, on vaikea saada tietoja. Jotain kyllä voi päätellä kirjallisuuden perusteella. Aleksis Kiven (aikalaisaiheisessa) tuotannossa teititellään tai tituloidaan ylempiä (myös omia vanhempia), muista vertaisista ei teititellä tai tituloida kuin niitä, joilla on yhteiskunnallista asemaa; nuoria ja osin alempisäätyisiäkin sinutellaan. Teitittely ei siis vielä ollut kuin osin kaksisuuntaista. Venäjän muutoksesta kertoo esimerkiksi Gontšarov Oblomov-romaanissaan (jonka tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan puoliväliin), kun hän kuvailee erästä korkeaa virkamiestä, joka oli alaisten suureksi iloksi ruvennut teitittelemään heitä.

Se, että teitittely muuttui vastavuoroiseksi, oli merkki kumppanityyppisten kohteliaisuusodotusten voimasta. Ylempi, joka valitsee kahdesta vaihtoehdosta arvostavamman, ilahduttaa alempaansa silkasta hyväsydämisyydestä, jonkinlaisen kohteliaisuusvaiston voimasta tai tietoisen tarkoitusperäisesti. Kun tämmöinen on yleistynyt tavaksi, ei enää voikaan sinutella loukkaamatta. Tyypillistä onkin, että vanhan teitittelykulttuurin piirissä sinuttelu oli yksi tapa osoittaa halveksuntaa.

Kaikki sinutteluun vaihtaminen ei kuitenkaan ollut loukkaamista. Teitittelyhän oli merkki sosiaalisesta välimatkasta, joka johtui vieraudesta tai statuserosta. Kun vanhempi tai arvokkaampi sinutteli nuorempaansa tai alempaansa ei-aggressiivisessa yhteydessä, tämä koki sinuttelun lähentymiseksi, josta sopi iloita. Tapahtui enemmän tai vähemmän samaa kuin varsinaisissa sinunkaupoissa. Tyypillistä oli, että nuorempi esimerkiksi seditteli vanhemman sinutellessa.

Vanhassa puhuttelukulttuurissa oli teitittelyllä siis kaksi päämerkitystä: 1) ilmaistiin (niin kuin yksisuuntaisessa teitittelyssä) puhuteltavan korkeampaa statusta ja siihen kohdistuvaa kunnioitusta, 2) ilmaistiin puhuteltavan muuta sosiaalista etäisyyttä, siis lähinnä vierautta, ja (normaalisti) samalla vastapuolen absoluuttisen tai ryhmäkohtaisen arvon kunnioitusta. Jälkimmäisessä tapauksessa oli kyse sekä reviiri- että kumppanikohteliaisuudesta, ei siis pelkästä etäkohteliaisuudesta. Kaunokirjallisuudesta löytää esimerkkejä myös siitä, että teitittelyä käytettiin välimatkan luomiseen: puhuja – esimeriksi naispuolinen rakastettu – saattoi siirtyä sinuttelusta teitittelyyn.

Sinuttelulla oli vastaavasti myös kolme osin vastakkaista merkitystä: 1) ilmaistiin tuttuutta ym. sosiaalista läheisyyttä aikuisten kesken ja suhteeseen liittyvää emotionaalista lämpöä, 2) ilmaistiin aikuisten kesken epäkohteliaisuutta, loukattiin statusta, 3) ilmaistiin sosiaalista ylemmyyttä suhteessa lapsiin ja – etenkin varhemmin – suhteessa kansanihmisiin, palkollisiin jne. Sinuttelu oli siis tuttujen aikuisten kesken lähinnä kumppani- ja pitämiskohteliaisuutta, vieraitten aikuisten kesken epäkohteliaisuutta tai eräänlaista toisen alemman arvon tai aseman neutraalia osoittamista.

Uuden puhuttelun merkitykset

Nykyisessä suomalaisessa puhuttelukulttuurissa teitittely on väistynyt laajalti sinuttelun tieltä, mutta se on yhä status- ja reviirikohteliaisuutta, joskus myös torjuvaa etäisyyden ilmaisemista. Sinuttelu puolestaan on edelleen kumppani- ja pitämiskohteliaisuutta. Sinuttelun loukkaava tai ylemmyyttä ilmaiseva merkitys on kyllä haalistunut, ja teitittely on vastaavasti saanut lisää torjuvaa luonnetta.

Mikä siis on muuttunut? Te- ja sinä-muotojen merkityksethän ovat jotakuinkin säilyneet ennallaan. Voisi sanoa, että ennen muuta merkitysten merkitykset ovat muuttuneet. Merkitysten merkitykset ovat muuttuneet, koska maailma merkkien ja merkitysten takana on muuttunut.

Aiemmin maailma oli verkkainen, staattinen, järjestynyt ja paikallinen, siis sanalla sanoen monoliittinen. Vaikeasti määriteltävää vierasta ei juuri kohdattu, vaan jokainen kontakti tapahtui kuin saman puun oksalla tai oksalta ylemmälle tai alemmalle. Yhteiskunnalliset roolit ja statukset olivat arvossaan ja ihmiset samastuivat niihin. Erityisesti ikä oli yksi statusta luova tekijä. Oli ehkä poliittista demokratiaa mutta ei arkipäivän tasa-arvoa.

Nykymaailma taas on yksilön näkökulmasta vauhdikas, järjestymätön, moniarvoinen, epähierarkkinen, globaalinen, tutun ja vieraan rajan ohittava. Keskeinen sosiaalinen yksikkö on kilpaileva ja nautintoa arvostava yksilö, ei perhe tai mikään muukaan yhteisö. Statuksiin ei yksilön kannata liikaa sijoittaa, koska läpeensä moniarvoisessa yhteiskunnassa harvat statukset ovat yleispätevää valuuttaa. Iän määrä ei ole arvo sinänsä, vaan päinvastoin: iän puute eli aito tai jäljitelty nuoruus kaikkine positiivisine psykofyysisine piirteineen on palvonnan kohde. Yksilötasolla maailma on tasa-arvoisempi ja demokraattisempi kuin koskaan.

Muodollisella etätyyppisellä kohteliaisuudella on uudessa maailmassa yhä vähemmän käyttö- ja markkina-arvoa. Se on hidasta, kankeaa ja ennen kaikkea vaikeaa, koska maailmasta puuttuu iän ja aseman luoma sosiaalinen järjestyneisyys, pysyvyys ja yhteiset perusarvot. Sen sijaan lähityyppinen kumppani- ja pitämiskohteliaisuus toimii aina ja kaikkialla. Se on yksilöllisempää ja lähempänä ihmisen luontaista itsekeskeistä emotionaalisuutta, se vaatii suppeamman sosiaalisen kontekstin huomioon ottamista niin tulkinnassa kuin tuotossakin. Jos ja kun ihminen tarvitsee jossain poikkeustilanteessa kohteliaisuuteensa muita sävyjä, niitä kyllä löytää kohteliaisuuskoodin reunamilta tai kielen muusta ilmauspotentiaalista.

Yksilön näkökulma

Toimivan ja reagoivan yksilön kannalta kulttuurinen muutos on ollut ikäluokasta riippuen tuntuva tai eriasteisesti huomaamaton. Vanha ihminen ehkä suree, että kohteliaisuus – se muodollinen kohteliaisuus, johon hän on kasvanut – on katoamassa maailmasta. Sukupolvea nuorempi ei huomaa muutosta tai jos huomaakin, ei pysähdy pohtimaan sitä enempää kuin aikuisten keskisten niiailujen ja kumartelujen katoamista: uudet ajat, toiset tavat. Joskus häneen voi iskeä yllyke teititellä, niiata tai kumartaa, mutta hän torjuu sen tai ihmettelee jälkikäteen, mitä kummaa tulikaan tehdyksi. Aivan nuorimman polven ihminen oppii teitittelyn vasta kesätöissä Valintatalon kassana. Hän oppii sanomaan ”te”, ehkä ymmärtää, että se merkitsee etäisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta henkilökohtaisesti hän ei tuota merkkiä ja sen merkitystä juuri tarvitse. Se kulttuuri, joka puhalsi teitittelyyn, niiailuun ja kumarteluun hengen, ei hänessä enää elä eikä herää henkiin.

Esittämäni kuva nykyhetken tilanteesta on vahva yksinkertaistus. Ehkä se kuitenkin auttaa meitä näkemään nykypäivässä risteilevien kulttuuristen tasojen ja juonteiden läpi, yhdistämään ne ja hyväksymään sen, mikä on, kuten myös sen, mikä on tulossa.

 

LÄHTEITÄ:

Brown, Penelope – Stephen C. Levinson 1978: Universals in language usage: politeness fenomena. – E. N. Goody 1978: Questions and politeness. Cambridge University Press, Cambridge.

Brown, Penelope – Stehen C. Levinson 1987: Politeness. Some universals in language. Studies in interactional sosiolinguistis 4. Cambridge Univesity Press, Cambridge.

Brown, Roger – Albert Gilman 1972: The pronouns of power and solidarity. – Pier Paolo Gilioli (toim.) 1972: Language and social context. Penguin Books, London.

Kokkonen, Hanna 1999: Sinuttelu ja teitittely – miksi joskus on vaikea valita? Painamaton opinnäyte (perusopintojen lopputyö). Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Noponen, Anna-Leena 1998: Sinä vai te? Puhutteluongelman nykyvaihe. Painamaton opinnäyte (pro gradu -työ). Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.

Yli-Vakkuri, Valma 1989: Suomalaisen puhuttelun piirteitä. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen pientöitä, SYKLI 55, Turku.




Kielikello 2/1999
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Kielikello

Kielikello-lehti siirtyy vuoden 2018 alusta kokonaan verkkoon vapaasti luettavaksi. Samalla lehti lakkaa ilmestymästä painettuna.

Kielikellon arkisto

Kielikellon arkisto sisältää suurimman osan lehdessä julkaistuista teksteistä vuodesta 1968 lähtien. Aineisto on vapaasti luettavissa, mutta sen käyttöön sisältyy ehtoja:
KIELIKELLON ARKISTON KÄYTTÖEHDOT

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Alkaa tehdä ja alkaa tekemään rinnakkain yleiskielessä (Kielikello 1/2014)
Uusia taivutus- ja oikeinkirjoitussuosituksia (Kielikello 1/2014)

Lue lisää

Julkaisut

29.3.2016
Kielitoimiston sanakirja

Kielitoimiston sanakirjasta ilmestyi maaliskuun alussa uusi versio.

12.6.2015
Kielitoimiston kielioppiopas

Uusi Kielitoimiston kielioppiopas käsittelee kielen vaihtelua.

Kielitoimisto kouluttaa

25.10.2016
Oikeinkirjoitusta verkossa

Oikeinkirjoituskurssi itse opiskellen omaan tahtiin.

Ajankohtaista

11.10.2016
Tunnustus ansiokkaasta työstä suomen kielen tutkijana

Kotuksen entiselle johtajalle Pirkko Nuolijärvelle kunniapalkinto.

27.6.2016
Mikä kielenpiirre kiinnittää huomiota?

Minkälaisia havaintoja yleiskielen seurantatalkoissa on saatu?

29.3.2016
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto on alkanut kerätä kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »