Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1 (1968)

Matti Sadeniemi

Vierasperäisten sanojen asu

Vierasperäisiä sanoja erotetaan kolme ryhmää, joiden rajat tosin ovat hyvin epämääräiset: ensiksi yleislainat, kieleen täysin mukautuneet lainasanat, joiden äännerakenne on samanlainen kuin ”omienkin” sanojemme (esim. kaappi, tyyny, sikari, sitruuna), toiseksi erikoislainat, uudet, kieleen vain osaksi kotiutuneet lainasanat, joissa saattaa esiintyä vieraita äänteitä ja äänneyhtymiä, mutta jotka kuitenkin ovat mukautuneet omiin taivutustyyppeihimme (esim. biologia, strateginen, reformoida), ja lopuksi sitaattilainat, jotka kirjoitetaan ja mahdollisuutta myöten äännetäänkin alkukielen mukaisesti (esim. arbiter elegantiarum, public school). Erikoislainojen ryhmä tuottaa kielenkääntäjille suurimpia vaikeuksia.

Käytäntö ei ole päässyt vakiintumaan: yhä sekä kirjoitetaan että äännetään milloin atomi, milloin atoomi, ja suosituksesta huolimatta geminaatallinen ääntämys kompparatiivi (pro komparatiivi) on yleinen.

Tälle on historialliset syynsä. Kansainväliset sivistyssanat ovat meille tulleet pääasiallisesti ruotsin kautta, ja niiden suomenruotsalainen ääntämys on antanut lähimmän ääntämismallin. Esim. sellaiset vokaalinpituuden vaihtelut kuin sanoissa akatemia – akateeminen, fysiikka – fyysikko perustuvat ruotsin ääntämykseen (paino vaihtelee ja vokaalin pituus sen mukana), antiikin kielissä näissä sanapareissa on vaihtelematon pitkä vokaali. Vuosisadan vaihteen tienoilla meillä oli vierasperäisten sanojen oikeinkirjoituksessa (ainakin teoriassa) tarjolla kaksi vastakkaista selvälinjaista ratkaisua: pituuskanta, jonka mukaan sanat kirjoitettiin niin kuin ne äännettiinkin: humaani, senaatti, invaliidi, ja lyhyyskanta, joka pohjasi kansainväliseen kirjoituskuvaan: humani, senati, invalidi. Kun kumpikaan johdonmukainen kanta ei näkynyt voivan toteutua, etsittiin kompromissin mahdollisuuksia.

Martti Airila esitti jo v. 1904 Virittäjässä, että eri sananloput kirjoitettaisiin eri lailla, toiset pitkä-, toiset lyhytvokaalisina, sen mukaan kuin perimmäiset lainanantajakielet, lähinnä latina ja kreikka, osoittavat. Tämä periaate lopulta voitti. E. A. Tunkelo teki v. 1907 sen mukaisen ehdotuksen, joka sai perustavan merkityksen. Useimmat sananloput jäivät pitkävokaalista ääntämystä noudattavan pituuskannan mukaisiksi, mutta lyhyyskannan hyväksi hän teki eräitä poikkeuksia, antiikin kieliin vedoten. Niinpä aani- ja aatti-loppuiset sanat (humaani, senaatti) jäivät pitkävokaalisiksi (latinan hūmānus, senātus), mutta idi-loppuisiin oli kirjoitettava lyhyt vokaali (invalidi, latinassa invalidus). Huomattakoon, että nämä suositukset olivat tyypeittäisiä eivätkä sana sanalta vaihtelevia: d:n edelle suositeltiin lyhyttä o:ta, myös esim. sanaan prosodinen, vaikka kreikassa juuri tässä sanassa on pitkä o. Tällä pohjalla suositukset sitten ovat pysyneet: Tietosanakirja, Airilan ja Cannelinin opas ”Vierasperäiset sanat”, Iso Tietosanakirja jne., kaikki ovat noudattaneet tällaista sananlopuittain järjestettyä kompromissikantaa, vaikka yksityiskohdissa onkin ollut eroja.

Paitsi vokaalinpituuksia myös soinnittomien konsonanttien k, p, t, s, f laajuus on vierasperäisissä sanoissa pulman aihe. Suomenruotsissa ne ääntyvät pitkän soinnillisen tavuaineksen jälkeen geminaattoina (esim. sanoissa senator, sensibel), ja tämä ääntämys on siirtynyt suomeenkin. Tunkelon kompromissiehdotus päätyi suosittamaan kaksoiskonsonantin merkitsemistä lähinnä vain loppuvokaalin ja suomalaisen johtimen edellä, missä astevaihtelu tukee sellaista merkintää (senaatin : senaatti). Sanan ”vieraassa osassa” sen sijaan oli kirjoitettava lyhyt konsonantti (komparatiivi).

Niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet Tunkelon kompromissiehdotuksesta, on konsonanttien kirjoitustapa melkein täydelleen vakiintunut; vokaalinpituuden merkintä vielä horjuu. Ääntämys on ollut yleensä suomenruotsin vokaalin- ja konsonantinpituuksia noudattava: kompparatiivi eikä komparatiivi, invaliidi eikä invalidi. V. 1957 Suomen Akatemian kielilautakunta otti tämän kysymyksen käsiteltäväkseen. Koska suomessa pitkä vokaali merkitään kahdella, lyhyt yhdellä kirjaimella, samoin geminaatta ja yksinäiskonsonantti, lautakunta piti kestämättömänä sitä asiaintilaa, että tätä yleistä sääntöä ei noudateta vierasperäisissä sanoissa. Oli pyrittävä mukauttamaan ääntämys kirjoitukseen tai päinvastoin. Lautakunta katsoi, että viiden vuosikymmenen aikana suositeltu ja arvokirjallisuudessa noudatettu ortografia oli sittenkin kiinteämpi tosiasia kuin enemmän tai vähemmän labiili ääntämys, ja päätti suositella ääntämyksen mukauttamista oikeinkirjoitukseen. Tällä kannalla lautakunta on edelleenkin. – Sitaattilainoja, esim. vieraita nimiä, tämä ääntämisohje ei tietenkään sellaisenaan koske.

Pääsäännöt ovat nykyään seuraavat:

1. Ensimmäisessä tavussa vastaa ruotsin pääpainollista pitkää vokaalia yleensä pitkä vokaali, esim. oodi, graafinen, fuuga, pooli.

2. Kauempana sanassa vokaali on lyhyt lopuissa -oli, -omi, -oni ja -ori, esim. symboli, atomi, elektroni, seniori, samoin viimeistä edellisen tavun vokaali b:n, d:n, g:n ja f:n edellä, esim. arabi, balladi, sentrifugi, biografi. Sama on sääntö, milloin tällaiseen sana-ainekseen liittyy suomalainen johdin, esim. katolinen, biografinen. Muissa tapauksissa on ruotsin pitkää pääpainollista vokaalia vastaava vokaali yleensä pitkä: helleeni, triptyykki, daktyyli, kontrollööri. Huom. myös paraabeli, reversiibeli koska b ei aloita viimeistä tavua.

3. io-loppuisia sanoja on kahta tyyppiä: a) sanoissa, joiden vastine ruotsissa on ion-loppuinen, on io-lopun edellisessä tavussa muu vokaali paitsi i pitkä, esim. agitaatio, koheesio, promootio, absoluutio, mutta televisio, traditio; b) muissa io-loppuisissa sanoissa noudatetaan 2. sääntöä (ts. io-loppu katsotaan suomalaiseksi johtimeksi), esim. krematorio, gonidio, herbaario.

4. ia-loppuisissa sanoissa (ja niiden johdoksissa) tämän aineksen edellinen vokaali on lyhyt, esim. Australia, armenialainen, araukoria, gloksinia.

5. Ruotsin k:n, p:n, t:n, s:n vastine on sanan sisässä k, p, t, s, mutta loppuvokaalin tai suomalaisen johtimen edellä pitkän vokaalin, diftongin tai soinnillisen konsonantin jäljessä kk, pp, tt, ss (pitkän vokaalin jäljessä kuitenkin s): monarkia monarkkinen; komparatiivi kyklooppi; kentauri arkontti; lisensiaatti lisenssi, gneissi tsymaasi, asidoosi. oida-verbejä käsitellään kuin vierasjohtimisia: dementoida, kompensoida.

6. eli-, eri-, ori-lopun edellä vastaa ruotsin k:ta, p:tä, t:tä soinnillisen äänteen jäljessä kk, pp, tt, esim. matrikkeli, tuberkkeli, reportteri, kraatteri, kuraattori (mutta reviisori).

Nämä säännöt ovat summittaisia – poikkeuksia on. Vastoin 2. sääntöä on esim. totuttu kirjoittamaan evankelinen ja angora; myös vieraiden kansojen nimissä on runsaasti poikkeuksia, esim. berberi, voguli. Lisäksi – ja se on yleiseltä kannalta suurin vaikeus – sääntöjen soveltaminen edellyttää tietoa siitä, millä tavulla muissa kielissä (ruotsissa) on pääpaino; vrt. esim. oksiduuli (ruots. oxidúl) – konsuli (ruots. kónsul), epiteeli (ruots. epitél) – knitteli (ruots. knittel). Ja kuten sanottu, vain ruotsin pohjalta selittyvät sellaiset vartalon vaihtelut kuin esim. fysiikka (fysík) fyysinen (fýsisk ), sosiaalinen (sociál) – sosialisti (socialíst).

Sosiaalinen – sosiaali?

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnan työjaoston kokouksessa 14.5.46 maisteri Oiva Talvitie tiedusteli, voisiko hän tekeillä olevassa käännöksessään käyttää sellaisia lyhyitä adjektiivinmuotoja kuin destruktiivi (”destruktiivit vaistot”), sosiaali (”sosiaali mielenlaatu”). Työjaosto piti mahdollisena päästää tällaiset muodot kilpailemaan pitempien kanssa, koska kyseistä rinnakkaisuutta oli jo ennestään olemassa (esim. normaalinen – normaali) ja moni adjektiivi oli kokonaan vailla omapohjaista johdinta (esim. kompetentti, steriili).

Maisteri Talvitien suomennos ilmestyi, ja nämä lyhyet adjektiivit saivat joitakin suosijoita; varsinkin viime vuosina heitä on näkynyt yhä enemmän. Kielilautakunta otti tämän asian käsiteltäväkseen 11.12.67. Pohjana ollut alustus esitteli asian seuraavaan tapaan:

Lyhyitä muotoja on suositeltu adjektiiveihin, jotka Länsi-Euroopan kielissä, lähinnä ruotsissa, ovat muodoltaan vastaavia. Esim. sellaisten adjektiivien mukaan kuin ruotsin social, saksan sozial voisi suomessa olla sosiaali, ruotsin ja saksan primitiv-adjektiivin mukaan primitiivi, mutta sen sijaan ruotsin teatralisk, saksan theatralisch, ruotsin identisk, saksan identisch edellyttävät suomessa asuja teatraalinen, identtinen. Tällainen rajankäynti on käytännössä vaikeaa. Jos tulee yleiseksi muodiksi lyhentää vierasperäisiä adjektiiveja jättämällä nen-loppu pois, saadaan helposti sellaisia sanoja kuin teatraali, jolla kyllä on esikuva ranskassa (théâtral), mutta ei ruotsissa, saksassa eikä englannissa, ja identti, jolle ei ole mallia missään. Kaikkien niiden, jotka käyttelevät vierasperäisiä sanoja, ei voi olettaa niin hyvin hallitsevan vieraita kiellä, että he voisivat aina päätellä, sopiiko adjektiivista niiden mukaan jättää -nen pois vai ei.

Toinenkin raja on vaikea vetää. Uudistuksen kannattajatkaan eivät puolla lyhennettyjä asuja sanoista, jotka ovat samakantaisen substantiivin johdoksia. Hekään eivät pidä suotavana esim. adjektiivia offensiivi, koska on olemassa substantiivi offensiivi ’hyökkäys’, josta adjektiivi offensiivinen ’hyökkäävä’ luontevasti johtuu; näin siitä huolimatta, että esim. ruotsissa offensiv on sekä substantiivi että adjektiivi. Tämän periaatteen mukaisesti olisi sanottava aktiivinen verbinmuoto, koska aktiivinen siinä johtuu substantiivista aktiivi ’verbien monipersoonainen pääluokka’; sen sijaan kyllä kävisi päinsä puhua aktiivista toiminnasta, koska aktiivi(nen) tässä merkityksessä ei ole johdos kielioppitermistä aktiivi. Samoin voitaisiin sanoa esim. negatiivinen kuva (valokuvausterminä; vrt. substantiivia negatiivi ’vastakuva’), mutta negatiivi käsitys. Tällaisia eroja olisi vaikea noudattaa, ja muutenkin on mahdotonta aina päätellä, milloin adjektiivi on samakantaisen substantiivin johdos. Onko esim. sanat diagonaalinen, ideaalinen, klerikaalinen, potentiaalinen, sentraalinen katsottava johdoksiksi substantiiveista diagonaali, ideaali. klerikaali, potentiaali, sentraali vai niille rinnakkaisiksi adjektiiveiksi, joiden mallina ovat olleet vieraiden kielten adjektiivit, esim. ruotsin diagonal, ideal(isk), klerikal. potentiell, central? Rajan veto olisi, varsinkin kielenkayttäjien laajoille piireille, vaikeaa. Syntyisi sekaantumamuotoja sellaisia kuin jo käytössä näkynyt adjektiivi orgaani (”orgaani kokonaisuus”). Huolimatta siitä, että meillä on ennestään muutamia vierasperäisiä sanoja, jotka ovat sekä substantiiveja että adjektiiveja (esim. normaali, radikaali), ei tunnu tarkoituksenmukaiselta ehdoin tahdoin suuresti lisätä niiden määrää.

Uudistuksen tärkeimpänä etuna on uusien muotojen lyhemmyys. Tälle ovat monet taipuvaisia antamaan suurenkin painon, mutta itse asiassa käytännön hyöty tästä lyhemmyydestä jäisi vähäiseksi. Pistokokeenomaisen laskelman mukaan tieteellisessä tekstissä, jossa tämäntyyppisiä sanoja esiintyi paljon, uusien muotojen käyttö merkitsi kaikkiaan vain runsaan puolen prosentin lyhemmyyttä; sanomalehtien pääkirjoitustekstissä pituusero ei ollut edes puolta promillea. Tilan- tai ajansäästö on siis hyvin vähäinen verrattuna uudistuksen laajuuteen ja jyrkkyyteen.

Kaiken tämän huomioon ottaen kielilautakunta päätti suositella suurta varovaisuutta lyhyiden muotojen suhteen. Tekeillä olevaan vierasperäisten sanojen ohjeluetteloon otetaan hakusanoiksi vain pitemmät asut, paitsi milloin lyhyempi on yleisessä käytössä.

Siten mm. useimmat ruotsin al- tai alisk-loppuisia adjektiiveja vastaavat sanat tulevat ohjeluetteloon yleensä aalinen-loppuisina (esim. animaalinen, feodaalinen, minimaalinen, reaalinen, verbaalinen). Joihinkin tulee vaihtoehtoisina pitempi ja lyhempi asu, esim. liberaali(nen), radikaali(nen); joitakin on jopa pelkästään lyhytasuisia, esim. banaali, brutaali, triviaali.

Tykkänään ei kielilautakunta kuitenkaan halunnut tuomita noita lyhyitä uudismuotoja, vaan päätettiin ottaa ohjeluettelon esipuheeseen maininta siitä, että myös lyhemmät muodot ovat mahdollisia sellaisista sanoista, jotka muissa uusissa kielissä ovat samoin lyhytmuotoisia (esim. sosiaali – social, sozial) ja jotka eivät ole suomessa käytetyistä substantiiveista johdettuja, kuten esim. materiaalinen on johdettu substantiivista materiaali. Sellaiset asut kuin dynaami (vrt. dynamisk, dynamisch, dynamic) ovat mahdottomia.

Fyysinen – fyysillinen?

Vierasperäisissä adjektiiveissa on vanhastaan ollut kaksinaisuutta inen- ja llinen-päätteiden välillä: romanttinen ~ romantillinen, arktinen ~ arktillinen. Vuosisadan alkupuolella käytäntö vakiintui siten, että monitavuisiin vartaloihin jäi -inen (poliittinen, romanttinen), mutta lyhyihin yleensä -llinen. Parina viime vuosikymmenenä on kuitenkin lyhyitä sanoja tyyppiä graafinen, kliininen, looginen, optinen, staattinen yhä enemmän alkanut näkyä – ja esim. viimeksi mainitusta sanasta lyhyt asu lienee jo pitkään ollut ainoa. Suomen Akatemian kielilautakunta hyväksyy tämän tyypin, ja Ison Tietosanakirjan toimituksen tiedustellessa suhtautumista siihen se suositteli tietosanakirjatekstiin mm. asuja arktinen, drastinen, faustinen, fyysinen, gastrinen, graafinen, kaustinen, klastinen, kliininen, kooninen, kosminen, krooninen, kyklinen, limninen, looginen, maaginen, maaninen, meelinen, metrinen, miiminen, optinen, paaninen, syklinen, terminen, toksinen, trooppinen ja etusijalle myös asuja eeppinen, eettinen, faktinen, klassinen, koominen, kriittinen, kyyninen, lyyrinen, mystinen, plastinen, praktinen, skeptinen, taktinen, tekninen ja traaginen. – Huomattakoon, että suositus ei koske sanoja, jotka on katsottava omapohjaisiksi johdoksiksi käytössä olevista substantiiveista, kuten draamallinen (< draama), tyypillinen (< tyyppi). Myös kristillinen on katsottava liian vakiintuneeksi, jotta sitä sopisi uudentaa.

Primäärinen – primaarinen?

Parissa adjektiiviryhmässä esiintyy rinnan kahta vokaaliltaan erilaista loppua. Toinen vaihtelupari ovat loput -aarinen ja -äärinen; molemmat pohjautuvat perältään latinan arius-loppuun, mutta jälkimmäinen on kulkenut ranskan kautta. Suurimmassa osassa näitä adjektiiveja on -aarinen vallitsevana, esim. aksillaarinen, atomaarinen, bifilaarinen. Loppu-äärinen on harvinaisempi, ja näiden sanojen rinnalla esiintyy takavokaalinen, a:llinen asu, esim. primäärinen primaarinen, sekundäärinen sekundaarinen, humanitäärinen humanitaarinen, autoritäärinen autoritaarinen. Molemmat asut hyväksytään. Joistakin sanoista on lyhyempi ääri-loppu normaali: familiääri, populääri, vulgääri. Myös harvinaisempaa aari-asua pidetään mahdollisena.

Samantapaista vaihtelua esiintyy lopuissa -oosinen – -öösinen, -oosi – -öösi. ö:lliset asut ovat ranskan kautta saatuja, o pohjautuu latinaan (-osus) tai englantiin (-ous). Muutamissa sanoissa öösi-loppu on vanhastaan hyvin vakiintunut (pernisiöösi, pompöösi, presiöösi), mutta o:lliset loput -oosinen ja -oosi (viskoosinen, viskoosi) ovat enemmistönä. – Koska on runsaasti oosi-loppuisia substantiiveja: ensiksikin useat taudinnimet (tuberkuloosi, neuroosi, psykoosi), sitten sellaiset kemialliset yhdisteiden nimet kuin amyloosi, pektoosi, suositellaan adjektiiveihin oosinen-loppua (vadoosinen, virtuoosinen, viskoosinen).

Provosoida – provokoida?

Eräissä vierasperäisissä verbeissä esiintyy horjuntaa k:n ja s:n välillä. k-asut ovat peräisin jo Airilan ja Cannelinin ”Vierasperäisistä sanoista” (1920). Vuoden 1945 ”Vierasperäisten sanojen” esipuheessa Airila kirjoittaa: ”-koida-loppuisina (ei: -soida) esiintyvät äsken mainituista [= verbeistä, jotka ruotsissa ovat -sera-, -cera- ja saksassa -sieren-, -zieren-loppuisia] jotkut sellaiset verbit, joiden ohella on k:llinen kantasana tai muu sananmuoto. Joissakin tapauksissa on ranskassa k:llinen (qu) muoto.” Tämä uudistus oli varsin tarpeeton: eihän se kuitenkaan voinut poistaa k–s-vaihtelua (esim. implikaatio implisiittinen) eikä sitä ulotettu kaikkialle, missä k:ta esiintyy sukulaissanoissa (esim. dramatisoida dramatiikka). Tähän mennessä muutama verbi on vakiintunut k:lliseksi: allokoida, indikoida, politikoida (= harjoittaa politiikkaa), replikoida. Muuten kielitoimisto asettaa s:llisen asun etusijaan: applisoida, dedisoida, duplisoida, implisoida, kommunisoida, kritisoida, rubrisoida. Näiden rinnalle hyväksytään myös k:llinen asu. Pelkästään s:llisiä ovat dusoida-loppuiset verbit (dedusoida, indusoida, produsoida, redusoida), samoin politisoida merkityksessä ’tehdä poliittiseksi’.

Beatnikeja – beatnikkeja?

Useiden k-, t-, p-loppuisten vieraiden nimien taivutuksessa esiintyy puheessa astevaihtelua, jota ei oikeinkirjoituksessa osoiteta: Falk : Falkin : Falkia ääntyy falk

falkin : falkkia, Finnpulp : Finnpulpin : Finnpulpia ääntyy finpulp : finpulpin : finpulppia, samoin Tiibet : Tiibetin : Tiibetiä ääntyy tiibet : tiibetin : tiibettiä. Muutakin poikkeamista kirjoituksen mukaisesta ääntämyksestä esiintyy. Nimenloppuinen s äännetään soinnillisen äänteen jälkeen usein kahdentuneena: Hus : Husin (hus : hussin), Mars : Marsissa (mars : marssissa), mutta sen sijaan esim. Burgos : Burgosin. f:n kahdentumista esiintyy niin ikään: Lifea (laiffia), Tšehovia (tšeehoffia tai tšeehovia). Myös soinnillinen konsonantti kahdentuu usein lyhyen pääpainollisen tavun jälkeen: Mumia (mummia), Lavalin (lavállin). – Ääntämys kuitenkin horjuu, ja kirjoituksen mukaistakin ääntämystä esiintyy.

Tämä vaihtelu ei siis ilmene erisnimien eikä niiden johdosten oikeinkirjoituksessa (esim. newyorkilainen kirjoitetaan yhdellä k:lla). Mutta miten yleisnimissä? Kirjoitetaanko cis : cisin vai cissin, pop : popia vai poppia, beatnik : beatnikeja vai beatnikkeja, jne.? Käytäntö vaihtelee. Kielitoimisto suosittelee samaa menetelmää, joka on käytössä erisnimissä, siis vaihtelun merkitsemättä jättämistä (cisin, popia, beatnikeja).

Bardot’hon – Bardotiin?

Vieraskielisten nimien taivutuksessa käytetään hyvin yleisesti sitä tapaa, että pääte liitetään nimeen semmoisena kuin se olisi, jos nimi ääntyisi suomalaisittain kirjoituksen mukaan. Niinpä tunnetun ranskalaisen elokuvatähden nimen genetiivi merkitään Bardotin, illatiivi Bardotiin. Kuitenkaan ei ole mahdollista ajatella näitä muotoja luettavaksi tämän mukaisin päättein, vaan ainoat käyvät lukutavat ovat ”bardoon”, ”bardoohon”: genetiivissä siis ei ole i:tä, joka siihen kirjoitetaan, eikä pääte illatiivissa ole -iin, vaan -hon. Tämmöistä kirjoitetun ja äännetyn päätteen erilaisuutta oikeinkirjoituksemme ei muissa kohdin tunne, vaan päätteet merkitään semmoisina kuin ne tarkoitetaan luettaviksi.

Kielitoimisto suosittelee seuraavia pääperiaatteita:

Vieraiden nimien taivuttelu kirjoituksessa perustuu ääntöasuun.

1. Jos nimi ääntyy vokaali-, mutta kirjoitetaan konsonanttiloppuisena, nimen ja päätteen väliin pannaan heittomerkki: Gainsborough’n, Bordeaux’ta. – Sen sijaan esim. Hébertin (= ebäärin), Cannesissa (= kannissa), koska nimet ääntyvät konsonanttiloppuisina ja päätteen edellä on sidevokaali i.

2. Englannin ja ranskan mykkää e:tä käytetään sidevokaalina: Morea, Voltairen.

3. Ranskan nasaalivokaaliin loppuvia nimiä käsitellään konsonanttiloppuisina: Maupassantin, Sedanissa, samoin englannin r-nimiä: Spencerin, Shakespeareä.

4. Illatiivin pitkä vokaali merkitään kahdentamalla viimeinen vokaalimerkki, vaikka se ääntyisikin toisin: Maryyn (= meeriin), Shelleyyn (= šeliin).

5. Etuvokaalisena äännettyyn, mutta takavokaalisena kirjoitettuun nimeen voidaan päätteet merkitä takavokaalisina: Voltaireä tai Voltairea, Blakestä tai Blakesta.

Pelkkään kirjoitusasuun perustuvaa päätteiden merkitsemistä perustellaan sillä, että se on kirjoittajalle helppoa. Ääntämyksen mukainen päätteen merkintä taas edellyttää, että kirjoittaja tietää nimen ääntämyksen – ja se on joskus vaikeata. Kaikkein useimmissa tapauksissa kirjoittaja kuitenkin tietää tai voi riittävän tarkasti saada selville käyttämänsä nimen ääntöasun. Ja kun esim. venäjän kielessä voidaan noudattaa sitä tapaa, että jokainen vieras nimi siirretään kyrilliseen kirjoitukseen ääntö- eikä kirjoitusasunsa mukaan, niin varmaan voidaan suomessa merkitä nimiin niiden todelliset päätteet. Jos silloin tällöin jokin outo nimi jääkin väärin taivutetuksi, se merkitsee vähemmän kuin se, että yleisesti tunnettuja nimiä aina ja tieten tahtoen taivutetaan päättein, jotka ovat olemassa vain paperilla. Myös sukukielissämme virossa ja unkarissa kirjoitetaan vieraisiin nimiin ääntämyksen mukaiset päätteet. Toiseksi ääntämyksen mukaista päätteiden merkintää heittomerkkeineen moititaan kankean näköiseksi. Kuitenkaan esim. genetiivi Shaw’n ei ole merkinnältään sen mutkikkaampi kuin englannin Shaw’s, ja se on ”šoon”-äännöksen kuvaajana verrattomasti parempi kuin Shawin. Kolmanneksi sanotaan, että ääntämyksen mukainen pääte ei kuitenkaan tietämättömälle lukijalle osoita nimen ääntämystä. Tähän on huomautettava, että päätteen merkinnällä ei ole tarkoituskaan osoittaa miten nimi ääntyy, vaan mikä on pääte. Kuitenkin päätteen merkintä tapauksissa, joissa pääte on toinen kuin kirjoitusasun mukainen, saattaa asianomaista kieltä jonkin verran tuntevalle antaa tärkeän vihjeen. Niinpä kirjoitusasut Barresin ja Camus’n osoittavat, että edellisessä nimessä loppu-s ääntyy, mutta jälkimmäisessä ei. Jos jälkimmäinen nimi kirjoitetaan Camusin, ei ranskantaitoinenkaan nimeä tuntematta osaa sitä ääntää.




Kielikello 1 (1968)
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »