Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1999

Sirkka Paikkala

Paikannimet – paikan muisti. Euroopan rakennusperintöpäivät Suomessa vuonna 1999

Tänä vuonna vietetään Suomessa Euroopan rakennusperintöpäiviä (European Heritage Days, Journées européennes du Patrimoine) paikannimien merkeissä. Rakennusperintöpäivät ovat kansainvälinen tapahtuma, joka järjestetään Euroopan neuvoston aloitteesta. Päivien päätapahtumat ajoittuvat neuvoston jäsenmaissa yleensä syyskuun toiseen viikonloppuun, mutta paikallisesti – esimerkiksi kouluissa – teemaa voidaan tarkastella pitkin vuotta.

---

Ensimmäisen kerran Cultural Heritage -nimistä päivää vietettiin Euroopan neuvoston aloitteesta Ranskassa vuonna 1985. Vuonna 1991 neuvosto perusti erityisen European Heritage Days -nimisen tapahtuman, jolle vuosittain vahvistetaan erityisteema. Euroopan neuvosto – joka ei kuulu Euroopan unionin organisaatioon – muodostettiin vuonna 1949 sodan raunioille edistämään sosiaalista, sivistyksellistä, tieteellistä ja taloudellista yhteistyötä.

Euroopan neuvoston mukaan rakennusperintöpäivien tarkoituksena on

lähentää eurooppalaisia omaan ja toistensa kulttuuriperintöön

suojella sitä kulttuurista perintöä, joka on uhanalaista

• vahvistaa kulttuurista identiteettiä ja vaalia kollektiivista muistia

• tarkastella kulttuurista perintöä paitsi katsomalla menneisyyteen myös hahmottamalla tulevaisuutta.

Teemana paikannimet

Suomessa päivien vietto alkoi ympäristöministeriön järjestämänä 1992, jolloin toiminta keskittyi vielä Helsinkiin. Teemana oli tuolloin 20. vuosisadan arkkitehtuuri, vuonna 1993 teollisuusrakennukset. Vuonna 1994 järjestäjiin liittyi Suomen Kotiseutuliitto. Sittemmin on järjestetty teemavuosia, joiden aiheina ovat olleet kirkot ja pyhät paikat, torit ja aukiot, itsenäisyytemme kymmenvuosien rakennukset, jälleenrakentamiskausi ja nyt tänä vuonna ”Paikannimet – paikan muisti”.

Rakennusperintöpäivien tavoitteena on ollut herättää ihmiset katsomaan rakennettua ympäristöään, saada heidät arvostamaan sen kauneutta ja monimuotoisuutta ja siten aktiivisesti kiinnostumaan rakennetun ympäristön suunnittelusta ja tähän ympäristöön liittyvän perinnön suojelusta. Tämänvuotinen teema tarjoaa mahdollisuuden liittää ihminen osaksi ympäristöä, sillä ilman ihmisiä ei paikoille olisi syntynyt nimiäkään.

Päivien pääjärjestäjinä ovat siis toimineet ympäristöministeriö ja Suomen Kotiseutuliitto, ja keskeisesti ovat mukana olleet myös Kuntaliitto, Opetushallitus, Museovirasto ja kuhunkin teemaan liittyvät erityisasiantuntijatahot. Niinpä tänä vuonna ovat mukana mm. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Finlands svenska hembygdsförbund ja Äidinkielen opettajain liitto.

Miksi paikannimet?

Paikannimi on yleiskäsite, joka kattaa laajan joukon eri kohteiden nimiä. Se on ilmaus, joka yksilöi jonkin ”paikan” ja siten erottaa sen muista, varsinkin samanlajisista ”paikoista”.

Nimistöntutkimuksessa on paikannimistö jaettu yleensä kahteen alaryhmään: luontonimiin ja kulttuurinimiin. Kulttuuripaikoiksi katsotaan kaikki sellaiset paikat, joiden luomiseen on ihmiskäsi vaikuttanut, eli asuinalueet, kylät, talot, viljelykset, tiet, kadut, portit, sillat jne. Kulttuurinimet voidaan edelleen jakaa asutusnimiin ja viljelysnimiin. Niiden ulkopuolelle jäävät luontonimet, joista erottuvat maastonimet ja vesistönimet.

Paikannimien maailma on laaja, sillä se ulottuu kivistä ja puista valtameriin ja jopa tähtitaivaalle. Koko tuota maailmaa ei voi käsitellä kerralla. Euroopan rakennusperintöpäivien viettoa varten onkin katsottu tarkoituksenmukaiseksi keskittyä – päivien suomalaisen nimen mukaisesti – rakennetun ympäristön nimiin eli asutusnimiin ja erilaisten ihmiskäden luomien rakennelmien nimiin. Luonto- ja viljelysnimet tulevat kuitenkin mukaan silloin, kun ne ovat suodattuneet asutusnimistöön. Sellainen on esimerkiksi pellon nimi Ladusved, josta on tullut Espoossa kaupunginosan nimi Latokaski – Ladusved. Se näkyy myös tiennimessä Latokaskentie – Ladusvedsvägen. Yksinkertaisuuden vuoksi vuoden tunnuksessa puhutaan vain paikannimistä.

Rakennettu miljöö sisältää siis muutakin kuin rakennuksia. Keskeisesti siihen kuuluu koko se verkosto, joka mahdollistaa siinä toimimisen: kulkutiet ja nimikilvet, tienviitat, kauppojen, hotellien, ravintoloiden ja muiden liikeyritysten nimet korkokirjaimin tai valomainoksina. Kadulle astuessamme mielessämme on osoite, johon aiomme mennä tai sen taidemuseon, konserttisalin, urheiluhallin tai talon nimi, jossa tapaamme tuttavamme.

Elämme nimien keskellä. Ilman nimiä meidän olisi hankalaa, jopa mahdotonta tulla toimeen. Fyysiseen ympäristöömme liittyy siten kielellinen ulottuvuus, joka ”tulee lihaksi” kilpiin, karttoihin ja esitteisiin kirjoitettuina niminä tai ”tuuleen kirjoitettuina” epävirallisina niminä.

Nimet osa kulttuurista perintöä

Ihminen syntyy maahan, jonka nimi on kulttuuri. Kulttuuri ei ole pikakuva Paavo Nurmen maaliin juoksusta, vaan koko menneisyys, joka elää meissä nykyisyytenä. Se olisi hyvä muistaa myös sukunimien ja paikannimien käytössä. - - Kielen muisti vaatii yhtä suojelevaa suhtautumista kuin rakennustaide, sillä molemmat ovat ennen kaikkea osa meidän identiteettiämme, me itse.

Lennart Meri, Helsingin Sanomat 17.3.1998

Kulttuurista perintöä eivät ole vain materia, historialliset rakennukset ja monumentit, vaan koko ihmisen toiminta, eletty elämä. Sitä ilmentävät myös rakennusten nimet ja koko nimiympäristö, jonka vanhimmat nimet voivat kulkeutua tuhansien vuosien takaa.

Suomalainen historiankokemus elää maamme paikannimissä. Peruskartoissa niitä on noin miljoona, kuntien ja kaupunkien opas- ja osoitekartoilla lisäksi vähintään satatuhatta. Uusia nimiä luodaan viralliseen käyttöön jatkuvasti, vanhoja muokataan uusiin tarkoituksiin, viime vuonna mm. maakuntien nimiksi.

Uusiakin nimiä voi valita tai suunnitella niin, että aiempi historia ja seudun omat vakiintuneet nimet seuraavat mukana. Kukin aikakausi luo myös itsensä näköistä nimistöä. Kuten hyvin vaalitussa rakennetussa ympäristössä tulisi nimistössäkin näkyä eriaikaisia kerrostumia. Nimistö on onnistunutta, jos se auttaa paikantamaan sijainnin kielellisesti ja maantieteellisesti ja antaa viitteitä myös siitä, mitä paikalla on menneisyydessä tapahtunut.

On oma valintamme, haluammeko purkaa kaiken ja luoda nimimaisemamme vain nykyilmiöiden mukaan vai sallimmeko kurkistuksen menneeseen säilyttämällä vanhaa nimikerrostumaa.

Kollektiivinen muisti

Aiemmin, kun sama suku saattoi asua polvesta toiseen samalla seudulla ja oli kiinteä osa muuta yhteisöä, nimet ja niihin liittyvät tarinat siirtyivät sukupolvelta toiselle suullisena perintönä. Suomalaista yhteiskuntaa on kuitenkin koskettanut suuri murros: maa- ja metsätaloudesta toimeentulonsa saavan väestön osuus on pudonnut puolessa vuosisadassa 40 %:sta 8 %:iin. Taajamissa asuvan väestön osuus on samana aikana noussut 30 %:sta 78 %:iin. Maa- ja metsätaloudessa tarvittavan työvoiman väheneminen on vähentänyt myös tarvetta kommunikoida maaseudun perinteisen paikannimistön (viljelys- ja luontonimistön) avulla.

Tuotantotapojen ja maankäytön muuttuminen on hävittänyt nimettyjä kohteita tai ainakin vähentänyt niiden nimien käyttöä. Kun ladot on korvattu pyöröpaaleilla, ei latoja enää tarvita, eikä siis latojen nimiäkään. Salaojitus on yhtenäistänyt erinimiset peltosarat yhdeksi aukeaksi. Karjaportit ovat kadonneet.

Maankäyttö on muuttunut vielä voimakkaammin kaupunki- ja taajama-alueilla: monet metsät ja pellot on muutettu asunto- ja teollisuusalueiksi, jotka ovat peittäneet alleen agraarikulttuurin aikana nimetyt maasto- ja viljelyskohteet nimineen. Yhä harvemmat kaupungeissa ja taajamissakaan asuvat samalla alueella koko ikäänsä.

Kartoilla ja nimikilvillä, kirjallisuudella ja tiedotusvälineillä onkin nimiperinteen siirtämisessä yhä suurempi merkitys. Ne säilyttävät nimistön elävässä käytössä, opettavat uusille sukupolville sen, mikä muutoin olisi vaarassa kadota. Karttojen ja perinteistä nimistöä kunnioittavan kaavanimistön avulla voidaan säilyttää katoavaa nimistöä ja niiden mukanaan kuljettamia kulttuuriarvoja, viestiä menneisyydestä.

Arkipäivän nimistöä

Paikannimet ovat yhteistä kielellistä omaisuuttamme. Silti sen enempää perinteistä kuin julkishallinnonkaan nimistöä ei ole suojattu tai säädelty mitenkään, kunnan nimeä lukuun ottamatta. Eri viranomaiset antavat nimiä lääneille ja maakunnille, liikenne- ja postitoimipaikoille, teollisuus- ja luonnonsuojelualueille, kouluille ja ihmisten osoitteiksi.

Se nimialue, jonka kohtaamme joka päivä, jossa syntyy koko ajan uutta ja johon jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, kuuluu kuntien tehtäviin. Kunnissa annetaan nimiä kunnanosille, teille, puistoille, kouluille, bussipysäkeille jne. Harva nimien tarvitsija tulee kuitenkaan ajatelleeksi, ketkä näitä nimiä antavat ja miten.

On kuntia ja kaupunkeja, joissa tehtävä on uskottu erityisen nimistötoimikunnan hoidettavaksi, muutamassa kunnassa on päätoiminen, nimistökoulutuksen saanut suunnittelija. Joidenkin toimikuntien jäsenet on valittu asiantuntijuuden mukaan, joissakin poliittisin perustein. Joissakin kunnissa nimet antaa arkkitehti tai insinööri, mutta rahan ja ajan säästämiseksi käytetään myös satunnaisia työntekijöitä. Nimistö on kuitenkin osa kieltä, ja nimien antajilta on edellytettävä paikallistuntemuksen lisäksi nimeämisperiaatteiden ja oikeinkirjoitusseikkojen hallintaa.

Muistonimet

Nimien valinnan pohjaksi selvitetään ensin
alueella jo olemassa oleva ja myös käytöstä jäänyt perinteinen paikannimistö. Tiheään rakennetuilla alueilla, joissa teiden nimeämiseen ei vanhoja nimiä enää löydy, on luotava uusia. Tuon luomistyön aineksena on oma paikallinen historia aarrearkku, jota ei kannata jättää avaamatta.

Teitä, katuja, kujia ja puistoja halutaan joskus nimetä paikallisten tai kansallisten merkkimiesten ja -naisten mukaan. Tällaisia muistonimiä ovat esimerkiksi Minna Canthin katu Kuopiossa ja Werner Söderströmin katu Porvoossa. Harvemmin tullaan ajatelleeksi muistonimien antamisen periaatteellista puolta. Toisinaan juuri menestystä saaneen urheilijan, vallassa olevan poliitikon tai tunnetuksi tulleen taiteilijan nimeä esitetään osoitenimeen, ja yrityksille nimikkotien saamisesta voi tulla status, jolla haetaan mainosarvoa.

Kansainvälisesti hyväksytty yleisperiaate kuitenkin on, että muistonimiä ei anneta eläville, ja joissakin maissa edellytetään, että kuolemastakin on täytynyt kulua vähintään viisi vuotta. Näin siksi, että vältyttäisiin muistonimien inflaatiolta: jos jollekulle elossa olevalle annetaan oma nimikko, pian sellainen on saatava myös jonkin toisen ryhmän edustajalle. Jos muistonimiä luodaan lyhyen ajan kuluessa liikaa, syödään samalla tulevilta polvilta nimenannon mahdollisuuksia. Tarkoituksena kuitenkin on, että niillä kunnioitetaan paikkakunnalla asuneita, merkittävän elämäntyön tehneitä ihmisiä. Merkittävyyden arviointi kuuluu jälkipolville.

Toinen periaate on, että muistonimiä ei anneta ulkomaalaisille kuin äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Helsingissä tällainen poikkeus tehtiin vuonna 1962 Yhdistyneitten kansakuntien pääsihteerinä 1953–61 toimineen ruotsalaisen Dag Hammarskjöldin kohdalla. Henkilöiden nimiä ei myöskään käännetä tai mukailla katukilpiin kieleen paremmin sopiviksi.

Postitoimipaikat

Postitoimipaikkojen nimeämisessä asukkaiden ja yrityselämän toiveet lyövät paikoin ristiin. Osoitetoimipaikkojen nimet voidaan haluta muuttaa vastoin asukkaiden tahtoa niin, että entisen numeron ja kylännimen sijasta kaikkien toimipaikkojen nimenä olisi kunnan nimi ja vain numerot vaihtelisivat.

Kunnan nimi auttaa tavallista kulkijaa kuitenkin vain kunnan rajalle asti. Arkitilanteissa tarvitaan tietoa myös siitä, miltä suunnalta kaupunkia tai kuntaa osoitetta on etsittävä, jos mielii löytää perille. Kuntaliitosten jälkeen olisi taas sama mylläkkä edessä. Kun nykyinen postinjakelu ei edellytä postinimien kuntakohtaista yhdenmukaistamista, tällaisia muutoksia pitäisi harkita myös asukkaiden kannalta. Monilla niistä paikkakunnista, joissa nimiuudistus on toteutettu ajat sitten, jaksavat asukkaat yhä muistuttaa siitä, miten heiltä on postitoimipaikan nimen mukana viety paikallisen yhteenkuuluvuden tunnetta. Elävä nimi on elinvoimaisen kylän tunnus!

Koulut takaisin

Yksi esimerkki toimivan kielen ja vakiintuneiden nimeämistapojen unohtamisesta on peruskoulu-uudistuksen myötä levinnyt tapa korvata niin rakennusta kuin sen toimintaakin kuvaava koulu-sana koulutustasoa tarkoittavalla ala-asteella ja ylä-asteella. Kun nämä asteet nyt kouluhallinnossakin poistuvat, kouluille voidaan joutua miettimään uusia nimiä.

Eikö koko valtakunnassa voitaisi palata takaisin koulu-sanan käyttöön? Sanan tarkentavaksi määritteeksi voi liittää sijaintialueen paikannimen. Jos alaluokat toimivat edelleen eri rakennuksissa kuin ylemmät, joihin oppilaat kootaan laajemmalta alueelta, käytettävän paikannimien valinta voi noudattaa aluenimien hierarkiaa: pienemmän alueen nimi alkuluokille, isomman alueen nimi seuraaville. Koulun nimeen voi liittää myös paikkakunnan kouluoloihin vaikuttaneen tai muun paikallisen merkkihenkilön nimen, kunhan muistetaan, että vielä elossa olevien mukaan ei tällaisia nimiä anneta.

Kun kouluissa järjestetään iltaisin erilaista toimintaa, olisi nimen hyvä olla paikantava ja helppo taivuttaa. Paikannimeähän käytetään enimmäkseen paikallissijoissa, sillä käytännön toimien sujumiseksi on tarve ilmaista muillekin, missä ollaan, minne mennään tai mistä tullaan. Kaupallisuus ja brandiajattelu on syytä jättää liike-elämän tarpeisiin.

Ylä- ja ala-asteiden suunnittelun tiimellyksessä aikanaan unohtui, että vaikka oppilaitoksen asema ja koulutustaso on hallinnossa tarkkaan määriteltävä, noita selitteitä ei olisi välttämättä tarvinnut vahvistaa nimiin, eikä kaikkialla onneksi niin tehtykään. Nimen tehtävä on osoittaa kohde, mitä yksinkertaisemmin, sen parempi, jotta kohteesta olisi helppo puhua.

Nimen ei tarvitse selittää, selityksen paikka on muualla. Paljon menetettiin, kun Lahden kultaseppäkoulu sai nimekseen Päijät-Hämeen koulutuskonsernin Lahden ammattikorkeakoulun teollisuuden rakentamisen ja muotoilun sektorin kultasepän alan laitos. Kun tervettä järkeä on lupa käyttää, niin miksi emme palauttaisi myös käyttökelpoisia sanoja kotitalouskoulu, käsityökoulu, puutarhakoulu?

Sama asia koskee muitakin byrokratian synnyttämiä luomuksia. Vaikka organisaatiot ja työn sisällöt muuttuvat, ei tutuista nimistä tarvitse luopua. Asiakkaan on paljon helpompi puhua oikeilla nimillä oikeista asioista, käydä tietyn paikkakunnan sairaalassa, toimistossa ja virastossa, hallinnoipa niitä sitten millainen kunta tai kuntayhtymä tahansa.

Paikallinen identiteetti

Astuin lähemmäs kuolemaani.

Kävin viime viikolla kotikaupungissani, ensi kertaa vuosikausiin. Melkein kaikki historiani on haudattu. Tärkeät ihmiset ovat kuolleet. Talot tapettu. Kadut, osoitteet, kadonneet.

Kaupunkini ei erotu Lohjasta eikä Pieksämäestä. Köyhällä ei ole varaa historiaan.

Kävi ilmi jopa, että koko kaupunki uhkaa hävitä. - - Ehdotin, että myydään saman tien kaupungin nimi eniten tarjoavalle yritykselle.

Minäkään en ole enää mistään kotoisin. Köyhällä ei ole varaa historiaan.

(Timo Harakka, Suomen Kuvalehti 30.1.1998)

Vaikka nimen varsinainen tehtävä on vain osoittaa tietty paikka, nimet liittyvät kunkin ihmisen yksilöhistoriaan myös tunnetasolla. Vakiintuneet osoite- ja muut paikannimet ovat sidos, joka mahdollistaa muistot ja perinteensiirron. ”Muistojen Karjala” on Karjalassa asuneelle muutakin kuin alueen paikantava kielellinen merkkijono, Pispala nostaa jonkun mieleen mummon sylin ja isoisän kaupan Tahmelan rinteessä. Kirjailijat, runoilijat ja lauluntekijät ovat aina oivaltaneet ne syvät tunnot, jotka voivat piillä nimien takana. Yksi nimi voi herättää tuhansia mielikuvia.

Kotikadun nimi on melkein kuin oma nimi. Nimi on mielessämme kuin paikka, jossa asumme. Siksi tutun osoitenimen muuttaminen voi aiheuttaa pienen identiteettikriisin, on kuin kotimme olisi kadonnut tai olisimme muuttaneet muualle. Turvallisuudentunne ja viihtyvyys saavat särön.

Silloin kun asuinympäristö muuttuu paljon nopean rakentamisen ja liikenneverkon uusiutumisen takia, joudutaan teiden ja katujen nimiäkin jäsentämään uudestaan. Nimistön tarvitsemat korjaukset olisi kuitenkin rakennettava entisen ehdoilla niin pitkälle kuin se osoitteiden toimivuuden ja hälytysturvallisuuden kannalta on mahdollista.

Nimenmuutoksilla voidaan kotipaikkatunnetta vahvistaakin. Yksi esimerkki tästä on espoolaisen Puotistentien (ruots. Bodomvägen) muuttaminen tien varren suomenkielisten asukkaiden toivomuksesta takaisin Bodomintieksi. Nimen taustalla on Bodominjärven rannalla sijaitsevan vanhan kylän ja kartanon nimi Bodom. Kylän nimi sai 1960-luvun alun suomalaistamisaallossa keinotekoisen suomenkielisen vastineen Puotinen, jota kukaan ei paikkakunnalla tottunut käyttämään.

Ajan henki – hyödyn ja tehokkuuden vaatimus – muuttaa myös nimimaisemaa. Imagonrakennuksen nimissä vaaditaan myönteisiä mielikuvia herättäviä aluenimiä, yritykset haluavat omia nimiään kadunnimistöön, urheiluhallien nimiä myydään eniten tarjoavalle. On silti mielikuvituksen puutetta, jos uusille rakennusalueille annetaan rahanahneudesta toistuvasti esimerkiksi Aurinko-alkuisia alueen- tai osoitenimiä, kuin käännöksinä matkailuesitteistä luettavista etelän maiden aurinkorantojen nimistä.

Myönteisiä nimiä voi luoda myös paikallisista aineksista ja yleensäkin äidinkielen oivaltavasta käytöstä. Tässä asiassa voisi perehtyä enemmän omaan kulttuuriimme tai hyödyntää asiantuntijoita. Nimi yksin ei voi silti luoda imagoa tai muuttaa sitä, vaan ”hyvät” tai ”huonot alueet” saavat maineensa tekojen ja eletyn elämän kautta. Nimi vain auttaa muistamaan nuo mielikuvat.

Nimistökulttuuri – onko sitä?

Paikannimistön arvostamiseenkin on kasvettava. Kouluissa tämä kasvatus voitaisiin nivoa osaksi äidinkielen ja ympäristötiedon opetusta. Nimiä, niiden taustoja ja merkitystä voi käsitellä myös maantiedon ja historian opetuksen ohessa. Muiden kielten tunneilla voisi avata näkökulmia muiden maiden niminäkymiin. Varhain omaksutut asenteet seuraavat myöhemmin työelämään, ja välinpitämätöntä suhtautumista voi olla vaikea muuttaa.

Turhan usein varsinkin viralliseen ja hallinnolliseen käyttöön tarvittaviin nimiin suhtaudutaan kuin pakollisiin, viime tingassa liimattuihin etiketteihin. Nimiä ei ehkä tarkoitetakaan kovin pysyviksi. Tällainen ajattelu unohtaa ihmisen, hänen hahmotuskykynsä, tottumuksensa, tunteensa ja jopa turvallisuudentarpeensa.

Tärkeää olisi, että työssään nimiä antavat viranomaiset olisivat tietoisia myös nimistönsuunnittelun yleisistä periaatteista. Rakennuslaki määrää asemakaavaan merkittäväksi myös tarvittavat nimet, ja tehtävä lankeaa tavallisesti kaavan tehneelle arkkitehdille, asemakaavateknikolle tai insinöörille. Heidän koulutukseensa ei kuitenkaan sisälly nimistönsuunnittelua koskevia kursseja. Sekä kaava- että muiden viranomaisten tehtäviin kuuluu paljon nimiasioita, joiden hoitamista olisi koordinoitava nykyistä paremmin; tässä tarvittaisiin viranomaisten ja nimistöasiantuntijoiden yhteistyötä.

Nimistö on viestijärjestelmä, jonka avulla yhteiskunnan palvelut toimivat, mutta samalla sillä on myös kulttuuritehtävä. Nimet kuvastavat paikkakunnan henkistä ilmapiiriä, ja niiden suunnittelu ja muu käsittely paljastaa sen, minkä arvoisena pidämme kielen ja mielen kulttuuria.

Perinteinen paikannimistö olisi rinnastettava arvokkaaseen kulttuuriympäristöön ja merkittäviin luonnonkohteisiin. Nimet olisi nähtävä myös arvona sinänsä, ja se olisi osoitettava käytännön toiminnassa. Nimistön säilyttämisen ja uusien nimien harkitun suunnittelun tarve vain korostuu muuttuvassa maailmassa, jonka kiireisessä sykkeessä tehdyt ratkaisut eivät aina kestä nimistön arvon mukaista tarkastelua.

Mitä tehdä?

Miten hyvin nimet toimivat, kuinka ne meitä palvelevat? Mitä nimet meille kertovat tai voisivat kertoa? Millaista viestiä haluaisimme nimien välittävän lapsillemme, vieraillemme, ulkopaikkakuntalaisille?

Kuluvana teemavuonna on hyvä luoda katsaus oman asuinympäristön nimiin ja pohtia sitä, kuinka hyvin ne vastaavat alueen vaiheita, historiaa ja paikalla aiemmin ollutta nimistöä. Nimien taustoja voi selvittää ja koota julkaisuiksi. Kuntien esitteissä voidaan kertoa seudun tärkeimmiksi koetuista nimistä ja paikoista. Asukkaille on hyvä selvittää myös se, miten nimet kunnassa annetaan.

Kouluissa voi tehdä kotiseudun nimistöstä kertovia ryhmätöitä, Internet-sivuja, lehtisiä ja videoesityksiä, jopa nimien taustoihin liittyviä pieniä näytelmiä. Apuna voi käyttää paikkakuntalaisten haastatteluja, kuntien tai kaupunkien arkistoja ja kirjastoja. Nimien ulottuvuuksia voi luodata myös kirjoittamalla nimistä, jotka herättävät tunteita tai nostavat mieleen omakohtaisia kokemuksia: miksi juuri tämä nimi on minulle tärkeä? Lähiympäristön paikannimien kerääminenkin voi tuottaa oivalluksia.

Kotiseutuaktiivit voivat kirjoittaa lehtiartikkeleita, pitää luentoja ja järjestää nimiretkiä, joilla kerrotaan kohteista ja niiden nimistä. Museot voivat koota näyttelyitä, joissa on esillä eriaikaisia karttoja nimineen. Valaisevia voisivat olla opintopiirit, joissa tallennettaisiin taajamien vanhojen talojen, teiden, porttien, siltojen yms. nimiä kartoille.

Tiedon lisääminen

Muualta muuttaneiden on joskus vaikea hyväksyä paikallisia osoitenimiä. Niiden sisältämä sana-aines voi olla vierasta omalle murteelle, kuten Vihdissä Lorttikuja, jossa lortti tarkoittaa pientä poikaa, pojannaskalia. Toisaalta on käynyt niinkin, että suunnittelun kiireessä on paikkakunnan nimistöön istutettu sanastoa, jolla on seudulla tyystin eri sisältö kuin yleiskielessä, kuten vaikkapa raitti, jolla Lounais-Suomessa on ’tien, kujan, polun’ sijasta merkitys ’puupino’, paikoin jopa ’aluslakana’. Joskus ymmärrystä ei riitä toiskielisille vanhoille nimille, vaan ne haluttaisiin välttämättä kääntää.

Kullakin paikkakunnalla on oikeus pitää kiinni omasta perinteestään. Muualta muuttaneilla on puolestaan oikeus saada siitä tietoa, jotta he voisivat kotiutua uuteen ympäristöönsä. Tiedon jakamiseen tarvitaan julkaisuja, rakentavaa lehtikirjoittelua, näyttelyitä ja esitelmätilaisuuksia. Myös uudet sukupolvet ovat tavallaan ”muualta muuttaneita”, joille nimitietoutta olisi välitettävä heille sopivalla tavalla.

Tarkoitus on, että nimikulttuuri ymmärrettäisiin kiinteäksi osaksi rakennettua ympäristöä ja koko kulttuurimaisemaamme. Valtakunnallisen teemavuoden onnistumiseen tarvitaan paikallista aktiivisuutta. Nimiasia on jokaista lähellä, joten parhaat ideat lähestyä asiaa syntyvät itsenäisesti ja oma-aloitteisesti.

Mistä tietoa?

Kunnan nimistöä koskevan tiedon hankinnan voi parhaiten aloittaa kirjastoista, museoista, kaupungin- tai kunnanarkistosta ja kääntymällä muiden kulttuuri- ja kotiseututahojen puoleen. Keskeisesti mukana voivat olla opettajat, joille on perinteisesti kuulunut ”kansankynttilän” rooli. Opastusta antavat myös jo alussa mainitut viralliset järjestäjätahot, joiden rooli voi kuitenkin olla lähinnä vain organisoiva ja koordinoiva.

• Rakennusperintöpäivistä on laadittu esite, jossa on mm. teemaa käsitteleviä artikkeleja. Esitettä on saatavissa Suomen Kotiseutuliitosta. Aiheesta on suunnitteilla myös kalvosarja, jota voidaan hyödyntää esimerkiksi kouluissa, sekä nimiympäristöjä kuvaava video-ohjelma. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöntutkijat voivat mahdollisuuksien mukaan osallistua esitelmin paikallisiin tilaisuuksiin.

• Tutkimuskeskus on yhdessä Suomen Kuntaliiton kanssa lähettänyt kuntien nimistönsuunnittelusta vastaaville kyselyn, jonka avulla selvitetään nimistöasioiden hoitoa valtakunnallisesti. Samalla tiedusteltiin halukkuutta osallistua nimistökoulutukseen, jota on suunniteltu kevääksi. Tekeillä on myös julkaisu, joka sisältää nimistönsuunnittelua koskevia artikkeleita sekä rakennetun ympäristön nimistöä koskevan bibliografian.

• Tutkimuskeskuksen nimiarkiston kokoelmiin sisältyy lähinnä haastatteluin koottua nimiaineistoa lähes kolme miljoonaa nimilippua. Tämä kansalta koottu aines on järjestetty aakkosjärjestykseen sekä kunnittain että valtakunnallisesti. Aineistoa on myös saamelaisalueilta. Vastaavat ruotsinkieliset kokoelmat ovat Svenska litteratursällskapetin arkistossa. Kunnat voivat tilata tätä aineistoa niihin liittyvine karttoineen kopioina nimistönsuunnittelun ja muun kulttuurityönsä tueksi (suomen- ja saamenkieliset kokoelmat, puh. (09) 731 5231; ruotsinkieliset kokoelmat, puh. (09) 731 5239).

• Tutkimuskeskuksen suomenkielinen nimineuvonta palvelee päivittäin klo 10–14, puh. (09) 701 9365, ruotsinkielisen nimineuvonnan puhelinnumero on (09) 731 5239.

Katso uusimmat tiedot osoitteesta http://www.kotus.fi/palvelut/neuvontapuhelimet. 




Kielikello 1/1999
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »