Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1996

Matti Vilppula

Murteet ja mennyt maailma

Kieli heijastelee sitä yhteiskuntaa ja aikaa, jossa kielen puhujat elävät. Niinpä yhteiskunnan muutokset näkyvät myös kielessä, etenkin sanastossa. Uutta syntyy ja vanhaa kuolee tarpeen mukaan. Vanhojen kansanmurteiden sanaston tutkimus onkin usein samalla entisajan maalaisyhteisön kulttuurin tutkimusta. Matti Vilppula on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tekeillä olevan Suomen murteiden sanakirjan päätoimittaja. Kirjoitus perustuu esitelmään, jonka hän piti tutkimuskeskuksen 20-vuotisjuhlaseminaarissa 1.3.1996.

---

Murteet ja mennyt maailma kuuluvat yhteen kahdellakin eri tavalla. Jos ajatellaan vanhoja kansanmurteita, niiden kukoistuskauden voi sanoa jo menneen; ne edustavat aikaa, jota ei enää ole. Silti murteet eivät ole kokonaan kadonneet eivätkä luultavasti koskaan täysin katoakaan. Jokin sananvalinta, jokin säilynyt äännepiire tai puheen nuotti paljastaa savolaisen savolaiseksi ja lounaissuomalaisen lounaissuomalaiseksi varmasti vielä vuosikymmentenkin kuluttua.

Toinen tapa käsitellä teemaa ”murteet ja mennyt maailma” on katsoa, millä tavalla murteiden sanat ja niiden merkitykset heijastavat mennyttä maailmaa. Tällaiseen tarkasteluun tarjoaa oivan mahdollisuuden Suomen murteiden sanakirja, joka alkoi ilmestyä vuonna 1985. Sanakirjasta on tulossa 20-osainen mammuttiteos. Neljä osaa on jo valmiina ja viidettä osaa odotellaan vielä tämän vuoden aikana. Suomen murteiden sanakirja kuvaa sitä kieltä, jota puhuttiin Suomen maaseudulla viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa. Maailma, joka sanakirjan sana-artikkeleista ja niihin sisältyvistä lause-esimerkeistä välittyy, on monella tapaa toisenlainen kuin nykyinen. Yritän valaista tätä maailmaa muutaman esimerkkisanan avulla.

Harjastaa ja ikkuna

Minulla oli 60- ja 70-luvun vaihteessa mahdollisuus usean vuoden ajan tutustua Vihdin murteeseen, haastatella hyviä murteenpuhujia ja tehdä muistiinpanoja heidän sanastostaan. Tuolloin törmäsin mm. sanaan harjastaa, jolla on aika erikoinen merkitys. Sana tarkoittaa tapaa ajaa harjaksia pois pikkulapsesta. Joillakin vastasyntyneillä on nimittäin selässään nukkaa, ohutta karvoitusta. Harjaksilla saatettiin tarkoittaa tätä, mutta useimmiten kuitenkin kuviteltiin, että harjakset ovat piilossa ihon alla, näkymättömissä. Niiden olemassaolo pääteltiin siitä, että lapsi oli kärttyinen ja itki usein, koska harjakset aiheuttivat lapselle kirvelyä ja kutinaa. Harjastaminen tapahtui niin, että lapsen selkään levitettiin taikinaa, johon harjasten uskottiin tarttuvan. Taikina pestiin sitten saunassa pois.

Harjastaa ei ole pelkästään vihtiläinen sana. Sen varsinaista aluetta ovat etelä- ja kaakkoishämäläiset murteet. Nykyään sanaa ei enää murteissa käytetä, ja yleiskieleenhän se ei ole koskaan kuulunutkaan. Sana on poistunut kielestä siitä syystä, että tapa, johon se viittaa, on jäänyt käytöstä. Saman kohtalon ovat kokeneet lukemattomat muut murteidemme sanat, ennen muuta aineelliseen kulttuuriin – vanhoihin työmenetelmiin ja työvälineisiin – liittyvät sanat. Kun sanoilta on hävinnyt tarkoite tai kun tarkoitetta ei enää ole koettu tärkeäksi, ovat sanatkin hävinneet. Ihan aina ei kuitenkaan ole käynyt näin. Vanha sana on kulttuurin muuttuessa voinut siirtyä uuteen merkitykseen.

Eräissä murteissa ikkunalla ja sen synonyymilla akkunalla on merkitys ’seinässä oleva lasiton (työntöluukulla, räsytukolla tms. suljettava) valo- ja tuuletusaukko’. Tämä merkitys on se, joka ikkunalla alun perin on ollutkin. Kun lasiset ikkunat tulivat käyttöön (Itä-Suomessa vasta 1800-luvun alussa), ikkuna- ja akkuna-sanalla alettiin ymmärtää nimenomaan lasiruudullista valoaukkoa. Osassa murteita ikkuna ja akkuna kuitenkin säilyivät alkuperäisessä merkityksessään, ja kehittyneempi, lasiruudullinen ikkuna sai nimen lasi tai klasi. ”Menkää ny ämmät siältä klasista vahtaamasta”, on voitu sanoa.

Tärkeät asiat saavat nimityksen

Kielen ja kielenulkoisen maailman suhde on monella tapaa kiintoisa. Siinä näyttää pätevän sellainen sääntö, että vain ne asiat, tarkoitteet, käsitteet, jotka ihminen kokee itselleen tärkeiksi, saavat nimityksen hänen kielessään. Ajatellaanpa vaikka sormien ja varpaiden nimityksiä. Meillä on nimet kaikille viidelle sormelle – peukalolle, etusormelle, keskisormelle, nimettömälle ja pikkusormelle – mutta vain kolmelle varpaalle – isollevarpaalle, keskivarpaalle ja pikkuvarpaalle. Tästä voidaan tehdä se päätelmä, että ihminen kokee sormet tärkeämmiksi kuin varpaat. Sormet ovat välttämättömiä kaikissa tarttumista vaativissa toimissa. Ne eivät ole pelkästään raajan jatkeita, kuten varpaat paljolti ovat.

Jos verrataan vanhojen kansanmurteidemme ja nykyisen yleiskielen sanastoa keskenään, huomataan, että murteissa on nimitys monelle sellaiselle käsitteelle, jolta kirjakielestä puuttuu vastine. Tämä on tulkittava niin, että entisajan ihmiset ovat jäsentäneet ympäröivää todellisuutta hiukan eri tavalla kuin nykyihmiset. Jotkin asiat ovat olleet heidän elämässään tärkeämmällä tilalla kuin ne nykyään ovat.

Suomen murteiden sanakirjassa on sana aamukahea, joka tarkoittaa kevätaamuista pakkaskeliä. Aamukahea-artikkelissa on viitattu lähes viiteenkymmeneen äänteellisesti läheiseen synonyymiin. Niistä kustakin on oma artikkelinsa sanakirjassa. Nimitysten määrä osoittaa, että kevätaamuisen pakkaskelin käsitteen on täytynyt olla hyvin keskeinen. Nykyisestä yleiskielestämme yksisanainen vastine tältä käsitteeltä kuitenkin puuttuu. Miksi näin?

Maaliskuussa päivän ja yön lämpötilojen ero on suurimmillaan. Aurinko alkaa sulattaa lunta, joka sitten yöllä jäätyy kohvaksi. Silloin kun myllymatkalle, heinänhakuun tai rankakuorman ajoon lähdettiin reellä ja hevosella, ei ollut samantekevää, lähtikö aamuvarhaisella, jolloin reki liikkui kuin itsestään, vai päivällä sohjoisen kelin aikana, jolloin kitka oli moninkertainen. Autolla, traktorilla tai moottorikelkalla liikkuvalle ihmiselle tällä seikalla ei ole sanottavaa merkitystä. Siksi kevätaamuista pakkaskeliä ei ole ollut tarpeen nykykielessä omalla sanallaan noteeratakaan.

Ihminen on nainen

Sanalla ihminen on murteissa luonnollisesti sama merkitys kuin yleiskielessä, mutta sen lisäksi sillä on muunkinlaista käyttöä. Suomen murteiden sanakirjan ihminen-artikkeli tuntee mm. merkityksen ’nainen, vaimo’. Jämsästä on esimerkki kum min olil lapsekkaana (= lapsena) niin siinä (mökissä) ol semmonen Santer-niminen mies ja Eliina-nimine ihmine. Miten tällainen ihminen-sanan käyttö on ymmärrettävissä? Onko kyseessä naisen halveksunta? Käsittääkseni sana on esimerkissä (samoin kuin muissa saman merkitysryhmän esimerkeissä) aivan neutraali. Vähättelevää sävyä on vaikea keksiä myöskään muista ihminen-sanan merkityksistä. Päinvastoin: ihmiseen näyttäisi liittyneen pikemminkin arvostusta nauttivan, kunnollisen tai työkykyisen, voimissaan olevan merkitysvivahteet. ”Olkaa ihmisiksi!” voidaan sanoa huonosti käyttäytyville lapsille. Minä ajattelin ettem minä jaksal leipookkaav van ihanhan minn oon leiponna niinkun ihminen, on joku sotkamolainen vanhus selittänyt.

Ihminen-sanan ’nainen’-merkitys saa uuden näkökulman, jos sanaa tarkastelee laajemmin, paralleellisten tapausten avulla. Eläinkunnasta on esimerkkejä, joissa sama sana tarkoittaa sekä naaraseläintä että koko lajia. Tällaisia ovat kotieläimistä lehmä, lammas ja kana. Myös hevonen kuuluu tähän yhteyteen, sillä se on alun perin tarkoittanut ja tarkoittaa eräissä sukukielissämme edelleenkin tammahevosta. Sen sijaan koira on poikkeus tässä systeemissä; koira on vanhastaan ollut uroskoiran, koiraskoiran nimitys.

Jos ajatellaan lehmälaumaa, lammaslaumaa tai kanalaumaa, siihen kuuluu yleensä useita naaraspuolisia eläimiä ja yksi uros, lauman johtaja. Johtaja erottuu ulkonäkönsä ja sukupuolensa puolesta muista lauman jäsenistä. Sillä on sen lisäksi, että se lajina kuuluu lehmiin, lampaisiin tai kanoihin, myös oma nimityksensä: sonni, pässi tai kukko. Olisi suuri houkutus väittää, että jämsäläinen esimerkki Santeri-nimisestä miehestä ja Eliina-nimisestä ihmisestä on heijastumaa jostakin hyvin kaukaisesta ja alkukantaisesta perhejärjestelmästä, johon on kuulunut yksi mies ja useita naisia, vaimoja – ihmisiä. Väitteen heikkoutena on vain se, että moniavioisuus on ollut suomalais-ugrilaisille kansoille tiettävästi vierasta.

Ihminen-sanan ’nainen’-merkityksen ratkaisu saattaa liittyä itse nainen-sanaan. On olemassa useita tietoja siitä, että sana nainen on murteissa koettu affektiseksi ja sävyltään kielteiseksi, halventavaksi. Osasyynä on varmaan ollut samaa kantaa oleva verbi naida ja sen sukupuoliyhteyteen viittaava merkitys. Tästä syystä nainen-sanaa on alettu vältellä ja sille on etsitty kiertoilmauksia. Naisihminen, naiseläjä, vaimoihminen, vaimoinen ihminen ja vaimoinen henki ovat esimerkkejä niistä. Ehkä juuri ihminen-loppuisten naisen nimitysten pohjalta on päädytty lyhyempään naisen kiertoilmaukseen, pelkkään ihmiseen.

Häntätorstai ja jääräinkuulutuspyhä

Keskipohjalaisissa Sievin, Nivalan ja Haapajärven pitäjissä on kiirastorstai saanut rinnalleen nimen häntätorstai. Sana viittaa paikkakunnalla olleeseen tapaan leikata lehmien häntäjouhet juuri kiirastorstaina. Nivalassa on Kustaa Vilkunan mukaan syöty myös häntäpuuroa, lehmien hännän leikkuun jälkeen iltaruoaksi keitettyä ohranryynipuuroa.

Samantapaisen maallistumisen nimessään kuin kiirastorstai on kokenut myös mikkelinpäivä, joka vanhastaan on ollut 29. syyskuuta. Sieviä, Nivalaa ja Haapajärveä hiukan pohjoisempaa, Haukiputaalta, on tieto, jonka mukaan mikkelinpäivää olisi sanottu myös jääräinkuulutuspyhäksi. Jäärä tarkoittaa keski- ja pohjoispohjalaisissa murteissa pässiä, ja nimi jääräinkuulutuspyhä viittaa siihen, että mikkelinpäivänä oli tapana kirkossa kuuluttamalla etsiä löydetyille lampaille omistajia. Lampaat olivat koko kesän metsälaitumilla ollessaan villiintyneet ja vieraantuneet ihmisistä, ja kun niitä sitten syksyllä yritettiin saada kokoon, osa pääsi karkaamaan omille teilleen.

Jääräinkuulutuspyhä-nimi kertoo muutakin. Se kertoo, että jumalanpalveluksissa on hengellisten kuulutusten lisäksi luettu myös maallisia ilmoituksia. Kirkko on tällä tavalla osoittanut ymmärtämystä omia lampaitaan ja heidän tarpeitaan kohtaan.

Vaikka häntätorstai ja jääräinkuulutuspyhä ovat kuuluneet vain muutaman pitäjänmurteen sanastoon, niillä kuitenkin on jonkinlainen oirearvo. Ne viestivät, että kiirastorstai ja mikkelinpäivä ovat ihmisten ajatuksissa pyrkineet assosioitumaan sen maailman ilmiöihin, jonka he itse parhaiten ovat tunteneet ja jonka he ovat kokeneet omakseen. Ne paljastavat myös, että tuo maailma – murteiden ja murteenpuhujien maailma – on ollut hyvin konkreettinen, hyvin maanläheinen ja hyvin aito.




Kielikello 2/1996
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Kielikello

Kielikello-lehti siirtyy vuoden 2018 alusta kokonaan verkkoon vapaasti luettavaksi. Samalla lehti lakkaa ilmestymästä painettuna.

Kielikellon arkisto

Kielikellon arkisto sisältää suurimman osan lehdessä julkaistuista teksteistä vuodesta 1968 lähtien. Aineisto on vapaasti luettavissa, mutta sen käyttöön sisältyy ehtoja:
KIELIKELLON ARKISTON KÄYTTÖEHDOT

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »